On pyhä lipas jossain, malja Graalin,
heljempi päivää, tulta timantin.
Sen Kristus huuhtoi verikyynelin,
kun horjui vaaka Jumalan ja Baalin.
Siit' asti on se uurna uskon, vaalin;
se kokoo maasta säteet sielujen,
jokaisen jalon teon, aatoksen,
ja mittaa arvot ihmis-elon maalin.
Ei sitä lahjo loisto lainapinnan;
se näkee, mit' ei ihmissilmä nää,
se yksinäisen yössä yllättää
ja tuntee joka uhrauksen hinnan,
se salat saavuttaa, lyö puhki rinnan.
On mainen mahti sille kuonaa vaan,
voi ryysyissä se nähdä kuninkaan!
Niin outo laki maass' on Graalin linnan!
Sen siunaus kuin kevätvihma nuori
ylitse lankee matalaisen maan,
kuin hymyn tuike tähtivaltiaan,
min kädess' on planeettalaivain ruori.
Kavahda särkkää: eess' on peikkoin vuori!
Valista valkeus aioonien!
Voi kauhistusta vihan päivän sen,
kun Graalin malja on vain tyhjä kuori!
Kun valhetta on kaikki kauniit valat
ja itsekkyyttä kaikki ihmistyö,
kun omattunnot vääryydelle lyö,
pyhyyden huntu peittää synkät salat,
kun raiskattu on rakkauden alat,
vanhurskasta ei maassa yhtäkään,
päät kiertehessä kovan järjen jään,
sydämet kylmemmät kuin kyyt ja kalat!
Ja koko maailma suuri rikkalaari,
miss' ainoaa ei jyvää hyvyyden,
ei aatost' yhtään rinnass' ihmisen,
min nostais helmeksensä taivaankaari!
Kuin haaksihylky, musta ruumispaari
maa aalloill' avaruuden ratsastaa
ja syöksyy karille ja katoaa
kuin kuplanen, kuin kangastellut saari!
Keriä langat kohtalon ken taitaa?
Niit' ihmis-aivot kehrää päivin, öin!
Kalleimmin, hohtokivin, päärlyvöin,
kirjaillaan katalaa Nessoksen paitaa!
Käy myrkkykuidut pitkin kultaraitaa...
Sai moni siitä surman kruunupää,
köyhemp' ol' eläissään maan kiertäjää,
mi tyhjin käsin hoippuu tietä kaitaa.
On tuulta turhaa mainen ajojahti,
sydämen syvyydess' on ijäisyys.
Ijäti säilyy syy ja syyttömyys,
ylinnä ylväs itse-uhrin mahti,
salaisuus yksilön, mut valtain vahti,
tuo Graalin maljan pyhä kyynelvuo,
min enkel-lapset ummuist elon juo,
kun tähtitanhuihin soi sfäärein tahti.