Hyvin pappi liekin liehtoi,
kulon kulkemahan laski,
pauloihinsa parhaat kiehtoi,
kaatui tuosta kaunis kaski;
liehtoi myöskin Hurtta julma,
sekä kansan sorto, hätä;
näinpä kohta kulon huima
kulki pitkin pitäjätä.
Ensin Yrjö Sormu yhtyy
rovastihin rohkeahan,
toimen, tarmon miesi, ryhtyy
samaa tulta liehtomahan;
syttyy Tuomas Turuinenki,
Sykkö, Tikka, Viklo, Jukko,
voittaa tulen tuiman henki,
yhtyy tuumaan Mantsin ukko.
Mutta seisoo niinkuin vuori
Nevalainen virtaa vastaan,
tyyn' on, kylmä miehen kuori,
sydän sykkää ainoastaan.
Kohoo kesken liekkilammen
niinkuin honka suuri suolla,
seisoo lailla rautatammen
esivallan vanhan puolla.
Mutta ukko suree. Huolta
hälle suurta poika tuopi:
saa ei enää sanaa tuolta,
tuskin vastauksen suopi.
Päivät yrmy, yöt on poissa,
viipyy aamunkoittoon asti,
toimittaa hän työnsä koissa,
nekin varsin vaikeasti.
Sattuu joskus huomenella,
tapaavat he toinen toisen
kotipellon pientarella,
auetessa aurinkoisen.
Kimmahda ei kielten lukko;
kauan syrjään katsotahan.
»Mistä tulet?» kysyy ukko.
Vastaa poika: »Tulenpahan.»
Taikka saapuu viesti saloon:
»Taas on Hurtta tehnyt pillan.»
Tulee Nevalankin taloon.
Huokaa ukko suussa illan:
»Milloin saa hän tuomionsa?
Milloin ajat parannevat?
Eipä taida ennen, konsa
kuivuu tämän talon nevat.»
Välkähtävät silmät Juhon:
»Ei se oikeus aina voita,
eikä jälkeen turman, tuhon
aina onnen päivä koita!
Yöhön tarpeen yön on rotu,
viekas, synkkä, tuima tähän.
Mies on mennyt, ken ei totu
pimeässä näkemähän.»
Kuulee ukko kummastellen:
Outoa on pojan kieli.
Mistä sanat saakin? Kellen
haastaa? Vai lie puolimieli?
Tyyntyy vihdoin tuosta, töitä
Hurtan hiljaksensa suree.
Mutta yksin, pitkin öitä
Juho hammastansa puree.
Niinpä ukko Nevalainen
naapurihin kerran läksi.
Naapurissa nuori nainen
kävi varsin kieleväksi.
Haastelevi niitä, näitä,
sattuu vihdoin sanomahan:
»Noh, kai kohta Juhon häitä
Nevalassa hankitahan?»
Ukko epäluuloisesti
kysyjähän katseen viskaa.
Nainen silmän karsaan kesti
keinutellen nuorta niskaa.
»Vai ei vielä aivan? Taitaa
olla juttu juoksemassa.
Tuon ma tiedän, papin paitaa
kudotahan Sormulassa.»
Ukko nousi, läksi. Tiesi
nyt hän, kusta kulki uho,
mistä sanat otti miesi,
millä teillä juoksi Juho,
Koskee isään poian hukka.
Mykkyys korpitaloon koituu.
Mutta Nevalaisen tukka
hiljallensa hopeoituu.