Kuuluu jälleen kosken pauhu,
kierretähän lehtosaari,
näkyy niemen takaa sauhu,
kohoo kaunis taivaan kaari.
Hurtta nauraa höröttelee--
kosken nielu purtta kiistää--
niinkuin kirkkoon köröttelee;
silloin rantaan venhot viistää.
Selittävi saattoväki:
»Nouse, mahti, maihin tässä!
Kov' on eessä koprumäki,
siinä Lempo leikkimässä.
Purren poikki niemen viemme,
niin myös veivät taatot ennen,
taas on väljä väylätiemme
meidän Lieksan vettä mennen.»
Hurtta alla hurstiteltan
taskumatistansa maistaa,
heittää taakse kypärheltan,
silmät hurjat päässä paistaa,
partaan pullon kaula peittyy;
katsahtavi matkan menoon,
maiskahuttaa huulta, heittyy
ylpeästi selkäkenoon:
»Kun lie koski Lemmon luoma.
Lemmon lentoneuvot saamme,
kun lie laskematta uoma,
ensi kerran laskekaamme!
Tulkoon, mikä tulkohonkin,
tähän juutun niinkuin jurtta;
akkoja jos urhot onkin,
paikaltaan ei liiku Hurtta.»
Seisoo, miettii miesi parat,
aatkeloivat ankarasti.
Eivät oisi urhot arat,
vaan on liian kallis lasti:
»Hukkuis meiltä saatettava,
sota tuosta tulla voisi,
eessä meillä mestuulava
taikka hirttonuora oisi.»
Mutta Hurtan muoto muuttuu,
kaartuu kulmat synkät vakoon,
ja hän ärjyy ja hän suuttuu:
»Kun ma käsken, toteltakoon!
Ensi kerran elämässä
pakko munko myötä antaa?
Nähdään, ken on herra tässä,
kuka meistä kontin kantaa!»
Kuiskuttavi miesten kuulla
Mikko huovi, Hurtan seura.
Hurtta itse tuhtopuulla
puuskuttaa kuin jalopeura.
Hetki vakava on varsin.
Vaan jo hymyy karjalaiset,
vastaa vanhat puheenparsin,
naureksivat nuorempaiset.
Tuokio! Ja metsä liikkuu,
aukee kuvat oudot, somat,
immet kuusten alla kiikkuu,
niinkuin luonto, alastomat;
luonteleivat luokse venhon,
varpaat valkohiekkaan piirtyy;
niinkuin nostamalla tenhon
teloillansa pursi siirtyy.
Vait on Hurtta hurmiossa.
Onko taikaa, onko unta?
Vai tää lie se lehto, jossa
leikkii lemmen valtakunta?
Lähtenytkö metsän kansa
panemaan on urhon paulat,
vaiko astui aalloistansa
vellamoiset vaahtikaulat?
Väikkyy hurman, turman kuvat:
veikistäikse vöitten vanteet,
käsivarret pingoittuvat,
nousee, notkuu nuoret lanteet;
paistaa auringossa iho,
välähtelee koivun kuori,
puiden takaa kosken kiho
sekä vihryt rantavuori.
Tunne hurja Hurtan täyttää,
hartaus ja mielihaave,
kohottavan kättä näyttää,
tuijottaa kuin metsä-aave,
tanssii soihdut silmän eessä.--
Silloin lehtoon immet lymyy.
Taas on venho virran veessä;
Mikko hyvillänsä hymyy.