Talonpoika kelpo asui
Nurmeksessa, Nevalainen.
Pelto antoi, karja kasui,
hyvin hyötyi mantu mainen;
säästi häntä hallan tuho,
itse karhut kauas suisti,
poika hällä ainut, Juho,
vaimoltansa viime muisti.
Esivallan alammainen
oli Sipo varsin nöyrä,
kuninkaalle kuuliainen,
vaan ei valtain eessä köyrä;
päivällensä verot maksoi,
sitten kirstut kiini sulki,
viikon raatoi, minkä jaksoi,
sunnuntaisin kirkkoon kulki.
Kuuli kansan nurkuvaksi:
»Auta Herra vainon alta!
Käynyt liian raskahaksi
tääll' on Hurtan huono valta.
Piiat raiskaa, poiat ryöstää,
viepi sotaan viimeisetki,
tiloiltansa toiset syöstää;
eikä koita koston hetki.»
Nevalainen kuokki, kaatoi
niinkuin ennen kaskeansa;
kauan rauhallisna raatoi,
tuumi: »Turhaan nurkuu kansa.
Käypä laatuun elää täällä,
onpa herra herrallaki:
vaikk' on voudit vallan päällä,
luja meill' on Ruotsin laki,»
Katso, kasvaa kansan nurku:
»Emme enää kestä tätä.
Tavarast' ol' ennen surku,
nyt on tullut hengen hätä,
sata saanut Hurtta miestä,
alottanut hurjan huvin,
syödä, juoda, ryöstää, piestä--
kaikki vievät omin luvin.»
Nevalainen tuumi tuota:
»Hädästä ei päästä parku.
Joka Jumalaan ei luota,
häll' on eessä hätä, karku.»
Pennillensä verot maksoi,
sitten kirstut kiini sulki,
viikon raatoi, minkä jaksoi,
sunnuntaisin kirkkoon kulki.
Päättyy kansan pitkämieli:
»Jo nyt Herra heitti maamme.
Kallellaan on vallan pieli,
poissa Kaarle kuninkaamme.
Oikeutta itse teemme,
kirvein Hurtan huovit lyömme,
taasen kuivuu kyyneleemme,
taas on rauhalliset yömme.»
Nevalainen kuokki, kaatoi
niinkuin ennen kaskeansa;
kauan rauhallisna raatoi,
vaan kun vaikene ei kansa,
käypi miesi miettiväksi;
valjahisin varsan suori,
papin pakinoille läksi;
jäi vaan kotiin poika nuori.