Simo Hurtta, hurja miesi,
ajoi orhin pappilahan;
pappilassa lämmin liesi
katsoi kammon kulkijahan;
hilpeästi räiskyi kuusi,
liekkui lämmin ortten alla.
Istunut ei Hurtta, huusi
äänellänsä karhealla:
»Ja jos nyt et tytärtäsi
mulle pappi parka anna,
et sä enää ikänäsi
kirkon kymmenystä kanna!
Kuuluttaako tahdot? Tässä
kaikuu kellot kalvan tiestä,
myös on sotakirves lässä
jos on tarpeen puhemiestä.»
Antoi tyttärensä pappi,
mieheen vihattuhun vihki,
vapis valkoparta appi,
nääntymäss' on nainen nihki;
Simo Hurtta koppoi korjan,
hevon neuvoi helmivyöllä,
toi kuin oisi tuonut orjan
Hoviin vaimon keski-yöllä.
Viikko häitä hankittihin,
pantiin olvet, leivät lestiin,
saatiin salit köynnöksihin,
pirtit sekä portaat pestiin;
maksoi viinat vilja-auman,
tuotiin toista mailta muilta,
ryydit kautta Juutinrauman,
viinit Saksan salmein suilta.
Vieri pitoviestit julki,
häihin rikkaat, köyhät vaati,
vallat kuomureessä kulki,
Kajaanista kaikki raati;
juhlittihin, juotiin kovin,
karkeloitiin vuorokausi,
eellimmäisnä voudit Hovin,
Arnkil, Björn ja Jessenhausi.
Kestit oli pihan puolla
rahvahalle rakennettu,
höyryi lihaliemet tuolla,
murtui vehnä eikä pettu;
vaan ei kaiu kanteloiset,
vait on kansa, synkkä, vakaa;
karkeloita suurten toiset
katsoo ikkunoiden takaa.
»Läkkän, armas, kartanolle
katsomaan, kuin juhlii kansa»,
lausui Hurtta nuorikolle
parhaimmalla tuulellansa.
»Vieraat, Hurtan malja juokaa!
Nähdä ihmeen tuon ma halaan,
talonpoian täynnä ruokaa.
Hetki, pyydän, kohta palaan.»
Poistui. Raikui riemukesti
kurkihirren kuulun alta,
kohta päättyi verisesti:
palas Hurtta ulkoisalta,
hurme ohimosta juoksi;
vieraskansa säikähtäynyt
rientää pyörtyväisen luoksi:
»Mitä? Kuka? Kuink' on käynyt?»
Pimeässä jousen tiehen
oli kirkas puukko pantu,
osotettu otsaan miehen;
siitä Hurtan päässä rantu.
Kuiskutellen vieraat läksi:
»Häät on huonot, Hurtta parka!»
Itse kääntyi kipeäksi,
vaali häntä vaimo arka.