SISÄLLYS:

Eri tutkimustapoja ja ajatussuuntia, jotka käsittelevät ihmistä.

Fyysillisillä aisteilla havaittu ihminen.

Stellan silmä ja sillä nähty ihminen.

Järjen synty.

Ihmisen jälleensyntyminen.

Motto:

"Daran erkenn' ich den gelehrten Herrn

Was ihr nicht tastet, steht euch meilenfern,

Was ihr nicht fasst, das fehlt euch ganz unÖ gar;

Was ihr nicht rechnet, glaubt ihr, sei nich wahr:

Was ihr nicht wäget, hat euch kein Gewicht,

Was ihr nicht münzt, das meint ihr gelte nicht."

(Goethes Faust II).

Se on viisas, joka tuntee muut; se

joka tuntee itsensä, on valistunut.

(Tao-Te-King.)

Ennenkuin voi ryhtyä käsittelemään ainetta ihmisestä eri tutkimusten

valossa, on tarpeen mainita muutama sana itse tutkimus-metoodeista,

sillä nähtävästi niistä johtuvat ne erilaisuudet, jotka ilmenevät

kahdenlaisten tutkijain, havainnollisen tieteilijän, empiristin,

ja salatieteilijän eli okkultistin esiintuomissa ihmiskuvauksissa.

Tavallisesti on totuttu erikoisemmin kunnioittamaan niitä henkilöitä,

jotka kulkevat havainnollisen tieteilijän nimellä, sekä on lievimmin

sanoen syrjäytetty kaikki ne, jotka harjottavat niinkutsutuita

"okkultisia eli salaisia tieteitä". Asiaan perehtymättömyys on siis

ollut syynä, että on yleisesti korkeammiksi arvioitu edellisten kuin

jälkimäisten tutkimusten saavutuksia.

Sanan laajemmassa merkityksessä on kumminkin kaikki tieto salaista.

Nykyaikaiset suuret keksinnöt ovat kerran olleet keksimättömiä,

salattuja aikansa ihmisille, ja kaikkien tieteilijöiden ansioksi on

luettava, että ne ovat tulleet tuoduiksi julkisuuteen, yleiseksi

omaisuudeksi. Tiedon etsijät ovat, käyttämällä hyväkseen entisten

kokeilijoiden ja uskaliasten yrittelijöiden saavutuksia, askel

askeleelta vallanneet alaa tietämättömyydeltä. Kumminkaan ei pidä

luulla, että salattu maailma koskaan loppuu rajotetulta ihmistakunnalta.

Sillä kuinka voitaisiin otaksua, että rajalliseen olioon koskaan

mahtuisi rajaton, jommoiseksi täytyy edellyttää ikuisen olemassaolon

perusolemus? Rajaton täydellinen Viisaus eli absolutinen Tieto ei

koskaan voi supistua mihinkään rajotettuun. Personallinen olento,

Jumala tai ihminen, ei voi edustaa Ehdotonta, sillä silloin Se lakkaisi

olemasta absolutinen, rajaton ja täydellinen. Siksipä ihmisellä,

niinkauankuin hän on ihmis-verhoon pukeutunut tai ylimalkaan on

olemassa Kaikkeudessa eristettynä oliona, tulee aina olemaan salattu

maailmansa, johon hän ikävöitsee luoda katseensa.

Kun ihminen erikoisemmin suuntaa toimintansa siihen vallotustyöhön,

jonka tarkotus on hälventää verhoa, mikä on olemassa jo tunnetun

ja vielä tuntemattoman välillä, niin on hän sanan laajemmassa

merkityksessä salatieteilijä. Semmoisia ovat tavallaan kaikki todelliset

tiedemiehet, jotka yksinomaan tiedon — ja yhä laajemman tiedon —

alttarille uhraavat elämänsä.

Näin silmällä pitäen vain tutkimuksen esinettä, on selvä, ettei

minkäänlaista jyrkkää rajaa voida tehdä havainnollisen tieteilijän

ja salatieteilijän välillä, sillä havainnollinen tieteilijäkin

tutkimuksineen liikkuu kyllä jo tavalliselle ihmiselle salatussa

maailmassa. Voitaisiinpa sanoa hänen astuneen askeleen, joka tavallaan

on hänestäkin tehnyt salattujen asioiden tutkijan, vaikka hän ei

millään muotoa tahdo lukeutua salatieteilijöiden joukkoon.

Sen vuoksi — jos tahtoo saada selville, miksi kumminkin todellisten

totuudenetsijäin välillä niin syvä juopa on olemassa, että

ne muodostavat kaksi eri leiriä — onkin tarpeen etsiä syitä

aivan toisaalta, ja noudattaa jonkun aikaa kumpaisenkin leirin

työsuunnitelmaa ja työtapoja. Silloin alkaa myöskin selvästi näkyä

aiheet erilaisuuksiin, sillä ne ovat silmiinpistävimmät näiden eri

leirien työkoneistossa.

Tavallisen tiedemiehen työaseet ovat yksinomaan hänen viisi aistiansa,

joiden avuksi hän on keksinyt joukon koneita, täydentämään ja

tarkistamaan aistien tekemät havainnot. Minne tiedemiehen silmän

kantovoima ei riitä, siinä on hänellä apunansa kaukoputki, etäälle

kantava teleskopi, jonka avulla hän voi mittailla maailman avaruuksia.

Missä hänen silmänsä ei ole kylliksi tarkka erottamaan elämän pienempiä

ilmauksia, siinä häntä avustavat suurennuslasit ja mikroskopit, joita

hän on koettanut parantaa ja täydentää mahdollisimman tarkoiksi ja

hienoiksi työaseiksi. On tietysti aivan luonnollista, että tämänkin

huolellisen työn ja tarkan koneiston avulla saadut tulokset ovat

puutteellisia, sillä kun kerran aistimetkin, verrattoman hienoine

mekanismineen osottautuivat riittämättömiksi, niin eikö silloin se

koneisto, jonka karkea ja kömpelö ihmiskäsi on aikaan saanut, täydy yhä

olla epätäydellinen tulostensa tarkkuuteen nähden.

Salatieteilijän menettelytapa on aivan toinen.

Hän ei ole — a priori — hyväksynyt empiristien tekemää otaksumaa,

että ihmisaistit todellakin olisivat niin puutteelliset ja

vaillinaiset, kuin ne ensi silmäyksellä näyttävät. Hän väittää, että

tuo puutteellisuus riippuu aistikoneiston huonosta hoidosta. Sillä

jokainen tutkija tietää, kuinka mahdotonta on käyttää parhaintakaan

mikroskopia, jonka linssiputkien välille on kerääntynyt paksu

tomu- tai lika-kerros. Johdonmukaisuuden lain nojalla esittävät

salatieteilijät, että ihmisruumiinkin aistikoneistolla on kyllä

erinomaisen suuria mahdollisuuksia kehittyä mitä parhaimmaksi

työaseeksi, kun vaan sen eri koneosasista poistetaan lika ja kuona,

mikä estää sen toimintamahdollisuuksia. Sälätieteilijä on sen vuoksi

pannutkin päähuomion seikkaan, miten saada itse huomioiden tekijä —

ihminen — mahdollisimman tarkaksi työaseeksi. Ollen vailla tieteilijän

keinotekoista fyysillistä koneistoa, alkaa hän työnsä kehittämällä

aistejansa entistään herkemmiksi. Hän pitää tärkeänä totuttaa

kuuloansa tajuamaan äänten väreilyjä, jotka ennen olivat outoja hänen

kuulohavainnollensa, sekä saada tuntoaistinsa äärimmäisyyksiin saakka

herkäksi kosketuksille. Näköaistiansa hän tarkistaa eetteriväreilyille,

jotka jo ulottuvat kaukonäköisyyden alkuasteille, siten uhraten sen

ajan, jonka tavallinen tiedemies tarvitsee koneistonsa laatimiseen,

ruumiinsa eri aistinten perinpohjaiseen korjaukseen.

Tämä valmistustyö vaatii mitä suurinta kärsivällisyyttä ja voimakasta

tahtoa, joka esiintyy vain harvoissa. Tahdonvoima kyllä yhä vielä

vahvistuu kehityksen aikana riippuen siitä, miten vakavat ja lujat

tietoon pyrkivän neofyytin pyyteet ovat, mikä onkin tarpeen, sillä

ruumiin koneiston puhdistaminen merkitsee sanalla sanoen: koko

ruumiin uudestaan luomista. Kaikilla mahdollisilla keinoilla, kuten

ruokajärjestelmällä, hengitysharjotuksilla, himoluonnon hillitsemisellä

j.n.e. — eri kouluissa hiukan eri tavalla — tuo hän ruumiinsa soluille

aivan uusia rakennusaineita, joista sitten muodostuu organismi,

kelvollisempi täyttämään tehtävänsä niitä tarkotusperiä varten,

joiden herraksi salatieteilijä pyrkii. Tätä valmistustyötä tehdessään

tekee hän myös yhden uuden havainnon. Samalla kuin hänen aistimensa,

ruumiin uuöesta-muovauksen ohella, todellakin tarkistuvat, ilmaantuu

ruumiin soluissa uusia aisteja, jotka avaavat tajunnalle uudet

työaseet käytettäväksi. Nämä uudet aistit vastaavat salatieteilijällä

fyysillisen tieteilijän lisäkoneistoa, ja niitä hänen on harjaannuttava

ottamaan avukseen. Ja samoin kuin tottumusta, kärsivällisyyttä

ja tarmoa vaaditaan tavalliselta tiedemieheltä, ennenkuin hän on

täydellisesti koneittensa herra ja tietää milloin niillä tehtyjen

tutkimusten tulokset alkavat lähennellä etsittäviä totuuksia, samoin on

myöskin salatieteilijän suurella huolella totuttauduttava käyttämään

näitä uusia aistejansa, ennenkuin hän niihin voi luottaa ja hänen

tutkimuksillaan on mitään arvoa.

Mitä sitten tulee itse tutkimusten tuloksiin, niin ovat ne

asetettavat yhtä tarkan ja järkiperäisen pohdinnan alaisiksi, kuin

tieteelliset saavutukset konsanaankin — ja vasta sitten kun useampien

salatieteilijöiden eri olosuhteissa tehdyt monet tutkimukset todentavat

saman asian, on saavutuksilla oikeus vaatia itselleen se pätevyys, mikä

yleensä annetaan tieteellisen tutkimuksen tuloksille.

Menneinä aikoina, jolloin teknillinen kehitys ei ollut kohoutunut

siihen täydellisyyteen, mikä on saavutettu meidän aikanamme,

oli kaikki syvempi tieto yksinomaan salatieteilijöiden hallussa.

Salatieteilijöitä löytyi silloin enemmän kuin meidän päivinämme ja

aivan vanhimpina aikoina löytyi myös erityisiä, osittain julkisia,

salatieteellisiä koulujakin. Näitä kutsuttiin mysterio-opistoiksi

ja niissä totuudenetsijät olivat tilaisuudessa tyydyttämään

tiedonhaluansa. Opistoissa oli eri asteita, ja korkeampi kehitys

kohotti oppilaan tilaisuuteen saavuttamaan yhä suurempia ja suurempia

tietoja. Useat meidän nykyisen tieteemme saavutukset olivat silloin

tunnetut mysterioiden alimmilla asteillakin, mutta elämän kaikkein

syvimpiin salaisuuksiin sallittiin silloin, niinkuin tänäkin päivänä,

vain sen pilkistää, jonka sydän oli itsekkyydestä ja eristäytymisen

harhasta puhdistunut.

"Mutta miksi ei tuota suurta tietoa ole tuotu julkisuuteen ja anneta

kaikille?" kysyttiin muinoin ja kysytään vielä tänäkin päivänä. "Eikö

ole itsekästä, että Tiedon Vartijat — jos semmoisia kerran on — pitävät

nuo aarteet kätkössä, ihmiskunnan katseelta tietämättömissä?" Siihen

vastataan:

Suurempi tieto tuopi mukanansa aina suuremman voiman, jonka käyttöä

ei voida uskoa itsekkäiden ihmisten mielivaltaan. Eikä ole pidetty

sopivana julkaista salaista tietoa kehittymättömälle kansalle

siitäkään syystä, että se ei ole osannut antaa sille mitään arvoa,

vielä vähemmin sitä oikealla tavalla käyttää. Olipa myöskin tiedon

julkaiseminen vaarallista itse julkaisijalle. Tunnettu on länsimailla

esim. tieteilijä Galilein kohtalo, kun hän ensi kerran senaikuisille

sivistyneille opetti avaruuden heliosentristä järjestelmää, mikä

opetus aina on ollut tunnettuna salatieteilijöiden keskuudessa. Kirkon

miehet vangitsivat hänet ja vaativat peruuttamaan mielipiteensä.

Sillä jos olisi totta, ettei maapallomme olisikaan maailman keskus

ja että maa todellakin liikkuisi auringon ympäri eikä päinvastoin,

niin silloin — arvelivat kirkonmiehet — ei raamatun luomiskertomus

pitäisikään palkkaansa. Kukapa taas ymmärtäisi raamatun totuudet

paremmin kuin kirkon korkea-arvoiset virkamiehet, etupäässä paavi,

jonka erehtyväisyyttä ei kenkään uskaltanut edes ajatellakaan? Olihan

siis päivän selvää, että Galilei oli erehtynyt, ja ellei hän peruuta

erehdystään, niin on hän ehdottomasti harhaoppisena poltettava

roviolla. Kun hän sitten kidutuksista tunnottomana, olematta enää

ajatustensakaan herra, peruutti opetuksensa, niin oli hän tajuihin

tultuansa kumminkin kylliksi rohkea edelleen väittämään: "e pur si

muove", — liikkuu se kumminkin.

Meidän aikamme on saapunut aivan kuin käännekohtaan. Empirisen eli

havainnollisen tieteen hallussa on nykyisin useita niistä totuuksista,

joita ennen opetettiin vain salaisissa mysterioissa. Näyttää siltä

kuin olisi lähestynyt aika, jolloin ihmiset vastaanottavampina ollen

kykenisivät yhä enemmän ja enemmän kohottamaan — tai hälventämään —

tietoa peittävän aineen vaippaa, ja kuin salaisen tiedon Vartijat

sallisivat ihmisten löytää Heidän aarteistaan yhden toisensa

jälkeen. Siitä huolimatta pysyy edelleenkin ennakkoluulojen juopa

ylipääsemättömänä "eksaktisen" tieteen ja salatieteen välillä. Kuten

keskiaikana pidettiin heliosentristä oppia noituutena ja pimeyden

hengen villityksenä, koska se ei ollut sen ajan yleisen katsantokannan

mukainen, samoin meidän aikanammekin löytyy empirisen tutkimuksen

piirissä ennakkoluuloja, joiden kannattajat sokeasti, asioihin

perehtymättä, ovat asettuneet sotakannalle oudommalta kajahtavia

salatieteellisen tutkimuksen tuloksia vastaan. Pidetään ennen

kaikkea mahdottomana salatieteilijäin tutkimustapaa. Ei hyväksytä

ihmisruumiin koneistoa tutkimus-välikappaleeksi, paitse siinä ahtaassa

merkityksessä, jossa sitä on totuttu käyttämään.

Noituudeksi kirkon puolelta ja petokseksi materialististen

tieteilijöiden puolelta on viime aikoihin saakka luettu myöskin kaikki

ne tutkimusten tulokset, joita salatieteilijät ovat esittäneet. Syynä

siihen lienee ensiksikin, että useat salatieteellisen tutkimuksen

saavutukset tosin jo uutuudellaan ja erikoisuudellaan ovat liiaksi

hämmästyttäneet maailmaa, mutta toiseksi se surullinen tosiseikka,

että salatieteilijöidenkin piiriin on päässyt hiipimään itsekkäitä

onnenetsijöitä, jotka personallisten pyyteidensä saavuttamiseksi eivät

suinkaan ole kammoneet harjottaa petosta. Heidän takiansa hylätään

sitten koko okkultinen tutkimushaara. Mutta tuommoisia loisilmiöitä

ilmenee aina kaikkienkin liikkeiden yhteydessä. Missä kerran laiva

uskaltaa laskea ulos valtameren ulapalle, siellä haikalat uiskentelevat

sen vanavedessä. — Pettureita esiintyy kaikkialla totuutta etsivien

kintereillä. Ovatko heistä vapaat kirkkokunnat tai tieteelliset

koulukunnat? Voidaan kysyä, ovatko empirisen koulun kaikki jäsenet

sillä henkisyyden asteella, että he arvioivat ja rakastavat tietoa

yksinomaan vaan tiedon takia, välittämättä niistä yhteiskunnallisista

tai personallisista eduista, jotka seuraavat tiedon saavutuksen

mukana? Totuuden etsijän silmissä ovat kaikki semmoiset yksilöt, jotka

asettavat oman hyötynsä etusijalle, luettavat niiden loiskasvien

joukkoon, jotka eivät vielä kykene juurtumaan tiedon etsinnän kovaan

maaperään. Nämä ovat useimmiten pahimpia parjaajoita, ja huolimatta

siitä, että he saavat kaiken personallisen etevämmyytensä vain toisten

hankkimasta tiedosta, ovat he suuriäänisimpinä ja kiihkoisimpina

alttiit soimaamaan ja ivaamaan tosi tieteilijöitä niin omassa, kuin

salatieteilijöidenkin leirissä.

Jos siis tehdään tarkka ero todellisten tieteilijöiden ja todellisten

salatieteilijöiden, ynnä itsekkäiden, oman edun takia tieteilijöiden

piiriin lukeutuvien nousukkaiden välillä, niin ehkäpä erottava juopa ei

itse asiassa olekaan niin suuri, kuin se ensi silmäyksellä näyttää.

Paitse työtavoissa, löytyy vielä näiden kahden leirin tutkimuksissa

eroavaisuuksia, jotka ovat enemmän oleellista laatua. Kun tavallisen

tieteilijän tutkimukset jo työtapansa perusteella ovat rajotetut

yksinomaan karkeimpien aistimusten piiriin, niin siitä seuraa, että

tutkimusaiheittenkin täytyy mitä ahtaimmassa merkityksessä olla

rajotetut ilmenneeseen eli fenomeni maailmaan. Korkeampi tajuttava

totuus on taas löydettävissä syiden maailmassa eli ulkopuolella

aistittavan aineen rajoja. Vaikkapa salatieteilijänkään tutkimuksista

ei voida sanoa, että ne aina liikkuisivat syiden korkeassa ja

ihmeellisessä maailmassa, niin kuitenkin, koska ne tutkimukset, joita

tehdäkseen salatieteiliä on muovaillut ruumiinsa herkäksi eetterin

hienoimmille värähtelyille, tapahtuvat jo paljon hienommissa aineen

ilmennysmuodoissa, voidaan liiottelematta sanoa semmoisen tutkijan

astuneen pitkän askeleen likemmäksi näkymätöntä, salattua maailmaa.

Kun on lähemmin tarkastettu ihmistä sen eri ruumiissa, niin

näkyväisissä kuin näkymättömissäkin, selvenevät helpommin sekä

tavallisen tieteilijän että salatieteilijän erilaiset menettelytavat

heidän totuuden etsinnässään. Samalla tulee myöskin näkyviin ja

arvostelun alaisiksi kummaltakin taholta saavutetut tutkimusten

tulokset.

Paitsi empiristä ja okkultista aatesuuntaa on ihmisaihe tavallaan

ollut kolmannenkin suunnan tutkimuksen esineenä, nimittäin

kirkollisen, ylimalkaisesti puhuen voidaan näitten aatesuuntien

merkitys määritellä siten, että materialistinen suunta pääpiirteissään

edustaa havainnollista tutkimustapaa ja näkyväisen ihmisen

tutkimista, kirkollinen suunta sielullisen eli näkymättömän ihmisen

tutkimista ja salatieteellinen tutkimus yrittää tunkeutua vieläkin

syvemmälle: henkisen ihmisen salaisuuksiin, koettaen samalla johonkin

määrin täydentää niitä puutteellisuuksia, joita se on havainnut

edellämainituiden suuntien työssä.

Länsimainen kirkollinen katsantokanta täytyy kumminkin jäädä

toisarvoiseen asemaan jo siitäkin syystä, että sen väitteet ja

todistelut sielullisesta ihmisestä eivät missään suhteessa asettaudu

etsivälle kannalle tai kanna tieteellisen tutkimuksen leimaa. Se vaatii

jo heti uskottavaisuutta yksinomaan auktoritetiuden perusteella, ollen

muka suoranainen Jumalan ilmestys. Tällainen katsantokanta tietysti

leimaa itsensä epätieteelliseksi. Tieteelliset saavutukset eivät

näet vaadi uskoa ilman todisteluita, mutta kirkko vaatii sokeata

uskoa, käyttäen todistelunsa tueksi sitä tuntematonta, joka pätevien

tutkimuksien nojalla olisi toteennäytettävä. Kun vielä lisäksi monet

niistä ilmestyksistä, joita kirkko jumalallisina totuuksina saarnaa,

ovat kirkkojen esittäminä siihen määrin lapsellisia, että niinhyvin

materialistin kuin salatieteilijänkin niihin uskoessaan olisi

asetettava "järkensä uskon kuuliaisuuden alle", niin täytyy kirkon

katsantokanta jättää ehdottomasti syrjään epätieteellisenä.

Tämä on sitäkin ikävämpää kun ihminen on aihe, jonka käsittelyyn

kyllä olisivat tarpeen kaikkien kyvyt, tähänastiset saavutukset

kun ovat sittenkin pidettävät ehdottomasti suhteellisina, milloin

onnistuneempina milloin epäonnistuneempina. Ei ole suotta

verrattu ihmistä erämaan sfinksiin, joka vielä on esiinkaivamatta

hietakehdostaan. Monen työase on tylsistynyt sfinksin, erämaan ihmeen,

kiviseen jalustaan, ja tuhoisa sirokko-tuuli on usein jo tehdyn työn

tyhjäksi tehnyt, peittämällä uudelleen hienoon hiekkaan esiinkaivetut

osat, mutta yhä uudelleen löytyy väsymättömiä tutkijoita, jotka

tahtovat ratkaista tuon kummallisen arvotuksen ja keksivät keinoja,

joilla voittaa esiintyvät vaikeudet.

Samoin on ihmisarvotuksenkin ratkaisussa moni työ näennäisesti hukkaan

mennyt, kun vanhan käsityskannan sijalle ovat puhaltaneet uusimpien

tutkimusten tuulahdukset, joiden taas on vuorostaan jätettävä sija

täydellisemmille käsityskannoille. Mutta semmoinen on edistyksen polku.

Ja väsymätöntä kulkijaa elähyttää varma toive, että ihmissalaisuuskin

kerran tulevaisuudessa on tuleva täydelleen paljastetuksi. Vuosi

vuodelta, aikakausi aikakaudelta, onkin päästy lähemmäksi totuutta

ja meidän aikanamme näyttää siltä, kuin häämöttäisi jo saavuttamisen

mahdollisuutena Delfoin orakelin käsky: "ihminen tunne itsesi."

Lyhyt katsaus empirisen aatesuunnan kulkuun osottaa, että sekin on

saanut läpikäydä kehityksen vaihdosten nousu- ja lasku-ajat.

Alkeellisimpana esiintyi materialististen tiedemiesten kanta viime

vuosisadan vaihteessa. Mikäpä heidän mielestään ihminen muu olisi,

kuin miltä se näyttää aistimille? Ainekasautuma, jota kutsutaan

lihaksi, luuksi, vereksi ja hermoiksi — ja tämä on tulos luonnon

sokeiden, mekaanisia lakeja tottelevien voimien vuorovaikutuksesta.

Äärettömien aikojen kuluessa oli muka tähtiusvan eetteriäkin hienompi

aines tiivistynyt tiivistymistään siihen karkeaan muotoon, jota me

aineella ymmärrämme, ja sitten vähitellen samojen mekaanisten voimien

vaikutuksesta, muodostunut orgaaniseksi aineeksi, jonka toiminta näkyy

ihmisruumiin solujen elinilmauksina.

Tuntemattomat tekijät _aine ja voima_, ne muodostavat materialistien

dualistisen maailmankatsomuksen kaksi vastakkaisuutta; _aine, voima

ja eetteri_ materialistien tuntemattoman kolmiyhteisen Jumalan. Tämä

Jumaluus olisi itsestään, Aineesta, siinä löytyvien sokeiden voimien

vaikutuksella, sukelluttanut esiin aistivan, s.t.s. toimivan, tuntevan

ja ajattelevan ihmisolennon.

Näin materialistinen maailmankatsomus identifioi eli teki samaksi

ihmisen ja ihmisruumiin. Sen kannalta ihminen ei ole muuta kuin

hieman korkeammalla asteella oleva eläin ja se henkinen etevämmyys,

mikä ihmisessä esiintyi eläimen rinnalla, oli vain kehittyneempien

aivosolujen ansio. "Niinkuin maksa erittää sappinestettä, niin

erittävät aivot ajatuksia", väittivät senaikuiset materialistiset

ajattelijat.

Niinkuin näkyy, pysytteli tämä aatesuunta alkuaan yksinomaan

aistien rajojen sisällä. Se ei hyväksynyt ihmisen olemukseen muita

tekijöitä kuin mitä voitiin havaita ihmisen viidellä aistilla.

Siinä oli sen erehdys ja kompastuskivi. Sillä miksi ihmiskysymyksen

ratkaisussa kiellettäisiin johdonmukaisuuden laki, joka hyväksytään

toisten tieteellisten kysymysten käsittelyssä? Eikö ääniaaltojen

asteikko sisällä värähdyksiä äärettömyyksiin saakka, joita ei

ihmisen viisi aistia voi tajuta? Eikö ole todistettu, että ihminen

viidellä aistimellaan kykenee vastaanottamaan vain pienen määrän

auringon valoilmiöitä? Niin hyvin auringon spektrin punaisen kuin

sen sinivihreänkin värin ulkopuolella löytyy värähtelyltä, joidenka

vaikutuksista jo on päästy tekemään huomioita, vaikkakin itse

värähtelyiden luonne, ulkopuolella ihmisen tavallista havaintokykyä,

on vielä ihmiselle tuntematon. Olisi jo pitänyt olla tieteellisesti

todistettu, materialistien omien huomioiden perusteella, että meidän

havainnoita tehdessämme ei ole luotettava fyysillisiin aisteihimme,

sillä ne, jos mitkään, ovat epäluotettavat johtopäätösten tekemisessä.

Galilei väitteineen maan liikunnasta auringon ympäri oli heillä aina

varottavana esimerkkinä siitä, kuinka paljon aisteihin voi luottaa.

Näin jätettiin ihmis-probleemin ratkaisu keskeneräiseksi ja kiellettiin

todistelussa kaikki mahdollisuudet, jotka muualla olivat vieneet

uusiin keksintöihin. Materialistinen koulukunta nousi paavin asemaan,

esitti opinkappaleensa, joihin se vaati ihmisiä uskomaan tiedemiesten

personallisen auktoriteetin perustalla, samoin kuin kirkkokin vaati

uskoa dogmeihinsa. He pitivät pyhyyden loukkaamisena, jos joku uskalsi

tehdä tutkimuksia ulkopuolella heidän asettamiansa rajoja ja epäillä

heidän väitteittensä todenperäisyyttä. Tällä toimenpiteellä he

allekirjottivat oman tuomionsa.

Ihmishengen sisäistä tiedonhalua ei voida kytkeä millään

mahtikeinoilla. — Materialistien omasta leiristä nousi

esitaistelijoita, jotka tahtoivat vapaan tutkimuksen tiellä avata

uusia uria löytääkseen ikävöimänsä totuuden, ja heidän ensi työnänsä

oli kaataa kumoon aikaisempien materialistien kolmiyhteinen

aine-jumala, samoin kuin materialistit olivat aikoinaan tehneet

kirkon kolmiyhteiselle personalliselle Jumalalle. Nämä totuuden

etsijät olivat suuria sieluja, jotka mistä hinnasta tahansa tahtovat

kokeellista tietä päästä ihmissalaisuuden parille. He alkoivat

laajentaa tutkimusmenetelmiensä puitteita: eivät ensin rakennelleet

teorioja, joita piti todistella ilmiöiden ja havaintojen perustalla,

vaan ryhtyivät suurella innolla ja tarkkaavaisuudella tutkimaan

itse ilmiöitä voidakseen niistä saada paikkansa pitäviä teorioja.

Näin luonnon kanssa käsi kädessä työtä tehtäessä, ovat tämän

suunnan saavutukset olleet suuremmoiset. — Sielutieteelliset ilmiöt

ihmiselämässä ovat saaneet omat puitteensa — sittenkun tieteen on

onnistunut vapauttaa ne fyysillisten solujen vankeudesta, johon

materialistit aikoinaan olivat ne kahlehtineet.

Viime vuosien kuluessa on sielullisten ilmiöiden tutkiminen vihdoin

viimeinkin päässyt niin pitkälle, että on täydelleen tunnustettu

niiden ilmenemismahdollisuus ulkopuolella fyysillisen ruumiin solujen

toimintaa.

Näkyy siis, että tieto on todellakin vaikeasti löydettävissä. Sen

etsimiseen on ehdottomasti käytettävä kaikki ihmiselle tarjona olevat

voimat. Ei ole syytä sysätä luotaan mitään asetta, kutsuttakoonpa

sitä sitten joko havainnolliseksi tai salatieteelliseksi, mikä vain

auttaa ihmistä löytämään tiedon jalokiven aineen raskaasta maaperästä.

Vieläkin tärkeämpää olisi, että kaikki tieteilijät ja totuuden etsijät

löytäessään totuuden sirpaleen ojentaisivat toinen toisellensa

veljeyden käden, sillä suurta kykyä ja voimaa tarvitaan kun on

kysymyksessä tuon jalokiven hiominen sen luonnollisiin kulmioihin,

jotta sen kirkkaus näkyisi niin ihanana ja valoa taittavana kuin

mahdollista.

Täten saataisiin ihminenkin pikemmin luonnolliseen kehykseensä ja

alkaisi loistaa tutkijalle aivan uudessa valossa. Ne jotka jo näin

ovat onnistuneet näkemään todellisen ihmisen, eivät enää vertaa sitä

eläimeen, vaan näkevät hänessä "jumalan ainosyntyisen Pojan."