Mätäkuun päivä on helteinen ja pitkä. Semmoisen päivän luonne
tuntuu paraiten kaksipenikulmaisella kankaalla, joka leviää kahden
viljavan pitäjän välillä ja jonka halki kaartoilee ylimuistoisesti
tunnettu maantie, Pohjanmaan tie. Sitä tietä yksin kulkeissaan ovat
miehet sukupolvesta toiseen tunteneet veressään lieviä erämaankauhun
värähdyksiä, kaupungista palaten rattailla istuessaan ovat he, sumea
katse sisäänpäin kääntyneenä, noiden pitkien virstojen kuluessa
tarkastelleet viinan paljastamaa omaa lapsellista perusolemustaan,
ovat kertailleet entisyyttään ja suunnitelleet tulevaisuuttaan ja
vihdoin ensimmäisen kylän häämöttäessä vapautuksesta mylväisseet.
Siellä keskikankaalla on pienillä ahteen nykämilläkin omat nimensä,
jotka hyvin tunnetaan toisissa kolmansissa pitäjissä; niitten ahteitten
perusteella on niin monta kertaa matkan kulua arvioitu, niitä kiiveten
on ajateltu kuinka asiat ovat kotona, on salaa nöyrrytty suuren
tuntemattoman paineen alla. Molemmin puolin tietä leviää alati saman
kokoinen ja näköinen mäntymetsä, jota ei osaa kuvitella kenenkään
omaksi. Siellä ei liverrä lintu eikä pyrähdä jänis. Yhteen paikkaan on
kerran maailmassa yritetty tehdä tölliä, lienee jo asuttukin, mutta ei
ole pitkälle jaksettu. Akkunoitten umpinainen laudoitus on jo sekin
harmaantunut.
Vain paarmat seuraavat suvisena aikana pitäjästä toiseen koko tuon
matkan kuumenevan hevosen ympärillä kiehäten.
On sydänpäivä. Eräässä vississä kangastien kohdassa istuu pientarella
helteen uuvuttama Toivolan Juha. Silloin hän oli Tuorilassa, siitä on
jo kappale kolmatta vuorokautta kun hän lähti, ja nyt hän on vasta
tässä. Hitaasti on kulunut matka. Hän on ollut yötä Tampereella tutussa
kauppiaan kortterituvassa, hän on aamulla torilta ostanut rievän ja
syönyt sen. Hän on myös ostanut puolen kiloa kahvia ja saman verran
sokeria ja rahapussissaan hänellä on kahdeksan markkaa ja viisi penniä
ja kolme penniä. Sen verran hänellä on jäljellä siitä kymmenestä
markasta, minkä nuori Tuorila antoi. On kiusallista ratkaista, mihin
sen käyttäisi. Väkiainetta olisi kyllä hiukan tehnyt mieli, mutta ei
ollut sittenkään voimia mennä viinapuotiin. Ne markat olivat tämän
juhlallisen matkan tulos ja sen vuoksi kolminkertaisessa arvossa. Ne
polttivat ja ärsyttivät. Kotona odotti kaksikymmentä kohtaa, joihin
ne välttämättä olisi ollut pantava, ja useimpiin niistä ne eivät
riittäneet. Ei niillä mitään hevosta osteta -- ja sitäpaitsi: hevonen,
hm. Se ajatus päättyi aina katkeraan hymähdykseen.
Kankaan syvässä rauhassa voi Juha antaa mielensä apeudelle täyden
vallan. Täällä ei tarvitse kenellekään ärtyillä eikä olla olevinaan
salaviisas. Hän on lähestymässä kotipitäjäänsä pitkän matkan jälkeen --
ylihuomenaamuna tulee lähdöstä viikko -- ja sellaisen paluun tunnelma
on aina lienteän surunvoittoinen, oli matka sitten ollut vaikka kuinka
nolo. Ja varsinkin jos matka on nolo ollut, pyrkii vanhaa miestä
melkein itkettämään, kun hän taas lähestyy tuttua, kurjaa kotoaan. Ja
nyt on Toivolan Juha jo vanha. Hän vaistoaa, että tämä matka, hänen
pisin matkansa vuosikymmeniin, on ollut ikäänkuin semmoinen salakavala
kynnys, jonka toisella puolella on niin syvä askel, että äkkinäinen
siitä astuessaan pahasti hetkahtaa. Toivolan Jussi on hetkahtanut
vanhuuteen. Hän tuntee sen nyt siinä istuessaan, palattuaan niiltä
mailta, missä hän kerran lapsuuden päättyessä näki äitinsä kuolevan.
Vanhuus on nyt tullut ja yksi sen liittolaisia, itsetutkistelun
paholainen, on ensi kerran oikein rautakourin tarrautunut turvattomaan
Jussiin. Tämä viisipäiväinen matka on ikäänkuin lyhyt yhteenveto koko
hänen elämänsä aivoituksista ja aherruksista; se siirtyy ikäänkuin
kauemmaksi, hänen oikein nähtäväkseen, ja siihen johtuvat kaikki ne
tuhannet ja taas tuhannet elämän pienoisseikat, jotka eivät koskaan
perimmiltään ole olleet myönteisiä. Niitä on niin, niin, niin paljon,
että kun ne kaikki yhtaikaa pyrkivät aivoihin ajateltaviksi, niin
ruumis vaistomaisesti väännähtää ja tahtoisi lähteä jatkamaan matkaa,
kuten niin monesti ennen. Mutta nyt pitää paholainen puolensa. --
Sinä olet väsynyt, päivä on kuuma, matkaa on vielä pitkältä ja kotona
odottaa sinua se, minkä hyvin tiedät; istu sinä vain, sukulaisissa
kävijä.
Muistaessaan sen kakaramaisen toivorikkauden, jonka vallassa hän lähti,
hän sylkäisee. Päivätyö jäi tekemättä tältä viikolta; kuinka mones
rästipäivä se jo onkaan? Hevospäivät on tekemättä keväästä asti; minä
myin hevoseni, minä siis tosiaan myin sen ja vasta nyt jymähtää mieleni
pohjaan asti se totuus, etten enää saa uutta. Niistä rahoista on
jäljellä nuo apteekista saadut kolme penniä, jotka ovat jääneet tuonne
pussin pohjalle. Tähän liittyy välittömästi yhä katkerampi ajatussarja:
Riina -- sen minä silloin nain -- se on se sama ihminen -- sen kanssa
minä olen kaikki nämä vuodet vaeltanut ja sen vieressä yöni maannut...
Koko Riina-käsite humahtaa myös niinkuin jokin upo-uusi, valtava
seikka Juhan tajuntaan ... hän näkee kaikki Riinan vastenmieliset
puolet suunnattomana, peruuttamattomana tosiasiana, johon hän on
käsittämättömästi kiintynyt. Riina ei riipu hänestä eikä hän Riinasta;
he riippuvat rinnatusten elämästä. Näkymättömiä johteita myöten he
vuosikymmenien tukaluuksissa huomaamattaan ovat imeneet itseensä toinen
toisensa happamen olemuksen; kun he toisilleen riitelevät, riitelevät
he itselleen. Joka suvi he käyvät yhdessä rippikirkossa, eivätkä
he osaa yötänsä maata muualla kuin saman peiton alla, enää mitään
toisilleen puhumatta, yskien, käännellen ja huokaillen.
Vanhaksi tulleen Juhan näivettyneessä tajunnassa yrittelee nyt
se luonnonilmiö, _prosessi_, jota sanotaan elämänkatsomuksen
muodostumiseksi. Tuo kaljupäinen laiha Jussi kyllä oppisi paljon,
paljon helpommin lentämään kuin noita mainittuja sanoja ja niiden
merkitystä käsittämään, mutta sittenkin itse ilmiö hänessäkin vaan
aikanaan alkaa, aivan kuin syksyllä lehti putoo puusta, vaikkei puu
tunnekaan siihen kuuluvaa kasviopillista _prosessia_. Juha luulee nyt
selvästi näkevänsä, mitä elämä on. Se on niinkuin jotakin hapanta ja
tylsää ainetta, jota ihmiselle annetaan paljon enemmän kuin hän voi
käsitellä, niin että hän aina on sen tähden puolinäännyksissä, aina
siihen tukehtumaisillaan; niinkuin olisi yksin latomiehenä suunnattoman
suuressa heinäladossa, johon kymmenen hevosparia yhtämittaa
juoksujalkaa ajaa heiniä. Kunnes lopulta kuolee --
Kuolemanajatus ponnauttaa Juhan ylös maantien pientarelta ja saa hänet
jotenkin nopsasti astumaan eteenpäin. Hän on vanha, viidenkymmenen
ikäinen; kuinka ja koska hän kuolee? Häneen ei tahdo pystyä ajatus,
että jollakin lailla murtuisi se laaja yhdistelmä, jonka muodostavat
hän ja hänen väkensä ja kaikki siihen kuuluvat suuret ja pienet
seikat hamasta -- mistä? -- maailman alusta; muuten sitä ei voi
sanoa, niin kaikkikäsittävä asia se on. Tuo yhdistelmähän on yhtä
kuin maailma. Toiset ihmiset, joita ympärillä elää ja kuolee, ne ovat
niitä yhdistelmään kuuluvia seikkoja. -- Mutta minä kumminkin kuolen.
Mimmoinen on hengenlähtö? Jumala? Tässä on nyt se aukko, johon Jumala
kuuluu. Nyt minä vasta käsitän Jumalan. Se panee minun kuolemani
sujumaan hyvin, se tasoittaa siinä jollakin lailla niin, ettei tämä
käsittämätön, tylsä, suuri ja välttämätön maailma eli elämä siihen
luhistu, kun minä kuolen.
Juhan alkuperäistä mielenkäyntiä on mahdoton sanoilla tulkita. Hän
on yksinänsä palaamassa tuolta typerältä ja tuorilaisille niin
tuiki käsittämättömältä matkalta, jonka perillä hänen salaviisailta
aikeiltaan niin tyynni paloi siivet. Ja kun hän yksin ajatuksissaan
vaeltaa, tuntee hän järkkymättä olevansa tämän tajuamansa elämän
keskus, aivan niinkuin hän alati on taivaan kuvun keskuksessa. Hän on
yksin ja maailma on hänen ympärillään; tämä päivä on niinkuin aren
ja juhlan sekoitus, kun hän peräti uupuneena ja muuten toivotonna
laahustaa jo tuttuja, kotoisia maita. Oma pirttikin on niinkuin
toisenlainen, niinkuin sekin olisi sillaikaa jotain ajatellut. Ehkä
siellä vielä on hiukan leipää ja ainakin sitä saa nyt kahdeksalla
markalla ison joukon. Olenpa päässyt kotiin. Ihmeen oudolta vaan tuntuu.
Viimeisillä voimillaan Juha nousee kuistin kaksi porrasta, pääsee
porstuaan, avaa oven ja saa nenäänsä tutun, ummehtuneen lahopuun lemun.
Riina istuu peräpenkillä ja laittelee jotakin outoa valkoista vaatetta,
eikä kysy mitään (tervehdyssanoja ei oman väen kesken käytetä). Villeä
ei näy.
Pirtin outo ulkonäkö paisuttaa yhä jo tiellä alkanutta vaikutelmaansa.
Ville on sillä aikaa loppunut. Juha panee koirannahkareppunsa
ovipieleen naulaan. Odotellaan kumpi ensin alkaisi puhua. Lapsetkin
ovat ääneti. Monien kyselyjen kautta, joissa on ikäänkuin hillittyä
ärtymystä, lähestytään vähitellen pääasiaa, jolloin Juha yksin joutuu
kyselijäksi.
Juha on riisunut saappaat jalastaan ja takin yltään ja istuu illan
viiletessä pirtin kuistilla. Pyhäpäivänsekainen tunnelma jatkuu vielä,
mutta hänen alussaan oleva elämänkatsomuksensa on saanut kolauksen
ja uhkaa horjua. Villen kuolema on niin suuri huojennus, ettei sitä
äkiltään tahdo jaksaa käsittää. Alkaisiko tuo hapan ja tylsä aine hänen
kohdaltaan hiukan jaota ja raikastua, niin että vielä voisi sukeltautua
tästä elämän merestä sen pinnalle hengittämään.
Tuorilan-matkakin alkoi saada uutta väriä. Kymmenen markkaa kuudessa
päivässä, eihän se niin huonoa ollut eikä se muu nolous enää tänne asti
tunnu. Saadaan poika hautaan -- mutta entäs sitten? Oli, oli elämällä
vanhaa ärsytystä jäljellä, ei se pitkälle huojentanut.
Mutta joka tapauksessa oli kuolema tehnyt sen, että Juha siinä
portaalla istuessaan oli paljon entistään virkeämpi. Sen kuuli
siitäkin, että hän niin terhakasti ärjähteli pihassa telmiville
nuoremmille lapsille.
* * * * *
Mutta luonto kallistuu taas hitaasti syksyä kohden. Keskellä kesää
syksy jo hiipii korpimaiden Vehmaihin lehvistöihin ja alakuloisiin
laihopeltoihin. Paitahihasillaan vielä tarjetaan ja paidan repeämästä
uhoo vanhakin iho vielä lämmintä ruskeutta. Lämmin on haravanvarsi,
jota suonikas käsi käyttelee, ja lämmin on se tuoksu, joka lähtee
pirtinpäähän kootuista mäkiheinistä. Äsken sidottujen vihtojen tuoksu
on niinkuin virkeämpää ja viileämpää. Lämmöllä, valolla ja tuoksulla
sydänmaan suuri luonto huuhtoo keskuudessaan piilevän ihmispesän pikku
kurjuudet, niin etteivät _sen_ tuoksut pääse vallitseviksi. Mutta sillä
on yhä se ikuinen surunvoittoinen sivupiirteensä. Ensin se juhannukseen
asti hiipii toiveina multaisilla seinustoilla, mutta ennenkuin se
on toiveet täyttänyt, sisältyy siihen jo muiston väre. Elokuussa
on keskipäivä vielä uuvuttavan kylläinen, mutta sen valossa on jo
peittelemättömänä tuo alakuloisuus, kun se paistaa mökin pikkutytön
niskaan, ruskeaan niukkaan hiussaparoon.
Metsätöllin alueillakin on kesäkauden elämällä samat ulkonaiset vaiheet
kuin keskipitäjän aukeilla. Täälläkin toistuvat niinkuin heikkona
kaikuna suurempien alojen voimaperäiset kynnöt, kylvöt ja leikkuut.
Se on ihmislasten osa, että heidän on niitä heikkoinakin yritettävä.
Eikä tarmottominkaan voi niitä tykkänään laiminlyödä. Raskaan työkauden
kuluessa hän on ilta illalta yhä väsyneempi, ja kun vuodet vierivät,
väsyy hän enemmän myös kesä kesältä.
Kuolemantapaus virkistää. Toivolassakin oli Ville-pojan kuoltua
elämä pitkät ajat niinkuin puolta juhlaa. Oli niinkuin olisi yhtä
mittaa työn kidutuksessakin katseltu taaksepäin läpäistyihin vuosiin
ja vuosikymmeniin -- ja menneillä ajoilla on kaikissa olosuhteissa
hiukan pyhäistä hohdetta. Itse Juha tuntui äreämmältä sen vuoksi,
että hän oli harvasanaisempi. Hänen jäljellä olevat niskahiuksensa
näyttivät nousevan entistä enemmän harilleen ja hänen pienissä
silmissään oli omituinen haperan tuikea ilme. Hän yritti taas käydä
säännöllisesti talossa päivätöissä. Isäntä antoi hänen käydä eikä enää
häntä hevospäivistä ahdistellut. Kun talon pihamaalla loikoiltiin
päivällislepoa ja puhelu jostain asiasta kävi kiihkeämmäksi, veti
vanha Toivola esiin Jumalan ja piti pitkän esitelmän, jossa kyllä
ilmeni tuo "hapan" elämänkatsomus, mutta samalla jonkinlaista paasaavaa
tiukkailua, joka isäntään ja miehiin teki kylmentävän vaikutuksen.
Saattoi helposti havaita, että Toivolan Juha oli näinä aikoina, ihan
tänä suvena, paljon vanhentunut.
Mutta se oli vain tuota hiljaista juhlamieltä. Juhalla oli sellainen
sisäinen varmuus, että kuolemantapaus oli kohottanut hänen arvoaan,
ei ihmisten edessä vaan hänen itsensä edessä ja tavallaan niinkuin
Jumalankin edessä. Hän oli nyt kanssa niitä miehiä, jotka ovat niinkuin
paremmin tuttuja Jumalan kanssa, aivan kuin joku työmies on jonkun
patruunan kanssa, niin ettei tarvitse makeilla eikä silmien edessä
pyrähdellä. Suurin osa noista tavallisista tyhjänaikaisista ihmisistä
ei ole ikinä ajatellut Jumalasta muuta kuin nimen, ja sen vuoksi pitää
niille puheen tullen joskus ihan kivahtaa.
Kun Juha tuttua aidanvierutietä palaa talosta Toivolaan, ei hänen
mielessään tänä syyssuvena enää temmo mitään ärtyneitä suunnitelmia
eikä häntä kiusaa entisten suunnitelmien pettyminen. Tuorilasta
palattua on ollut niinkuin jotain väliaikaa, jotain hienoa odotusta.
Villen kuolema kyllä oli jo, mutta tuntuu ihan selvästi, että elämä
vieläkin hakee jotakin uutta suuntaa. Onhan paljon avoimia asioita;
täytyyhän tämän asumuksen suhteenkin jotain uutta eteensä ottaa, kun
ei hevosta ole. Ajatus vain on kummallisen haluton sitä kysymystä
pohtimaan. On vain isännälle kiitollinen joka kerrasta, kun se ei ota
sitä puheeksi. Tässä on ikäänkuin jotain muuta ensin järjestettävä,
mutta mitä se on, siitä ei ajatus pääse selville. Odotellaan vain
paikoillaan päivästä päivään.
Väsymys on Toivolassa vuosien kuluessa ollut hyvin tavallinen olotila.
Riinalla, vaimolla, oli synnynnäisesti veltto ja tarmoton luonne,
jota eivät suolavesi, perunat ja piimä kypsimmälläkään iällä saaneet
terästymään. Lapsi sylissä istuessaan hän usein oli aprikoinut sen
typerän halun olemusta, joka piiankin ajaa naimisiin, koetti oikein
avoimesti mennä itseensä ja muistutella omaa silloista mielenjohtoaan.
Piian olossa on se suuri ihanuus, ettei siinä ehtoolla maatapannessaan
tarvitse ajatella mitä huomenna tehdään ja mitä tänään on jäänyt
tekemättä. Ne ovat piialle olemattomia kysymyksiä, mutta töllin ämmälle
ne ovat jatkuvana piinana. Mutta lapsen saamisessa ovat taas asiat
päinvastoin. Lapsen saaminen on nyt itsessään semmoinen seikka kuin
se on, mutta piialle se merkitsee hulttiomuuden ilmitulemista, kun
se taas ämmälle merkitsee vain ylimalkaista elämän harmautta, johon
sivulta päin suhtaudutaan melkein osanotolla. Ja kun elämän harmaus
siinä kohden kumminkin on ja pysyy vaimoväen kannettavana, niin pyrkii
siis piikakin aina naimisiin. Emännän haukkumiset ehkä myöskin siihen
kannustavat -- vapauteen mukamas -- mutta sille järjenjuoksulle on
Toivolan Riinakin monta kertaa katkerasti hymähtänyt muistellessaan
piikuutensa irrallisia päiviä. Niitä on mukava muistella silloin kun
äijä on poissa kotoa, pesän edessä kahvipannun kiehumista odottaessa.
Riinaa väsytti. Viimeisen synnytyksen jälkeen oli häneen hänen
vaimollisissa menoissaan tullut semmoista vikaa, jota ei ilennyt eikä
julennut toisillekaan ämmille puhua, vielä vähemmän Juhalle. Tänä
suvena se oli tullut erityisen pahaksi, se väsytti ja masensi, ruohoja
kantaessa joskus pyrki pyörryttämään. Kun ei siitä voinut mitään
puhua, aiheutti se monenlaista muutakin tukaluutta. Täytyi saada äijä
toiseen sänkyyn makaamaan. Riina esitti asian niinkuin jonkin selvän
ennakkopäätöksen, hiukan ärtyisästi ja sen enempi selittämättä. Äijä
katsoi pitkään ja taipui, arvaten asian omalla tavallaan; äijä oli
kanssa viime aikoina muuttunut.
Vaikeampaa oli väsymys ja hiljainen heikkeneminen. Nyt täytyi jo
pakostakin tehdä pieniä laiminlyöntejä yhtä mittaa. Yhä useammin
tuli äijän poissa ollessa heittäydyttyä sängylle kyljelleen ja siinä
viivyttyä. Hiltu oli kyllä erinomainen lapsi yrittämään, oli vallan
niinkuin vierasta verta, mutta se ei sittenkään tahtonut saada
askareita sujumaan, vaikka olikin jo ripillä käypä. Eikä sitä aina
jaksanut toruakaan, kun se oli niinkuin enkelin varjo ja kanssa heikko
voimiltaan. Mistään pahuudesta sitä ei ollut tarvinnut milloinkaan
piiskata; jos uhkasikin, niin se jo pallahti haikeasti poraamaan, vielä
tuolla iällä kun monet jo hyppäävät poikanulikoitten perässä. Hiltu oli
niin hentoinen ja näihin oloihin sopimaton, että jos se olisi kuollut,
niin tuskin Riina olisi kyyneltä heruttanut. Ei Riina häntä aina
viitsinyt käskeä; teki huononakin itse tai lykkäsi toistaiseksi.
Kesän työt vaativat aikanaan tekijänsä. Ne panevat väsyneenkin
ponnistamaan. Juha yritti ja Riinakin jotakin yritti. Juha yritti
myös tehdä taloon entistä enemmän, ettei vaan isännän mieleen tulisi
häätö-ajatuksia. Kotona hän ylenänkensä kiskoi käsikärryillä eloja
pellolta riiheen ja sai siinä hänkin häpeällisen ja salattavan
tyrävian. Kovaa on elämä. Kesät raskaine töineen ovat ikäänkuin
semmoisia peräkkäisiä taipaleita, joille yhä uudestaan on levähtämättä
lähdettävä, vaikka edellisestä kuinka olisi väsynyt. Ei näe sen
taivaljakson loppua, eikä tee mieli tuijottaakaan, sillä siellä on
yksinkertainen kuolema. Ei muuta.
Oli sitten eräs lauantai-ehtoo, jolloin saunassa oli tavallista
makeampi löyly. Makeata se oli ja runsaasti sitä oli, mutta siinä taisi
sittenkin olla salaista häkää, sillä kun Riina palasi saunasta, oli
hänen mentävä suoraan makuulle, töin tuskin jaksoi vielä sen verran
sängyssä istua, että sai paidan yllensä. Mitään puhumatta hän sitten
makasi ja huohotti; ei jaksanut vielä pyhä-aamunakaan nousta. Toivolan
Riina oli siis nyt oikein asiallisesti sairaana. Seuraavana päivänä
tapahtui jo kylän töllikulmalla tämmöinen keskustelu:
-- Toivolan Riinakin kuuluu tulleen kipeeksi.
-- Vai neh -- no koska?
-- No se oli ollu saunasa lauantai-ehtoona ja sielä sitä oli ruvennu
niin kovasti polttaan, ettei enää meinannu pirttiin päästä. Juha oli
meillä tänäpäivänä troppia hakemassa.
-- Saiko?
-- Oli mulla vähän prisinteerattuja ja sydämenvahvistusta; mutta ei
siihen sisälliseen polttoon tahdo mikään auttaa.
Tästä jatkui keskustelu kaikkiin niihin tauteihin, joita eri akat
olivat sairastelleet.
Riinan kipu koveni nopeasti, ja hänen vaivojaan vielä lisäsi sen
äärimmäinen arkaluontoisuus -- se veriin syöpynyt käsitys, että
tämmöinen tauti on saastaista ja häpeällistä. Tulihan se kuitenkin
luonnon pakosta ennen pitkää oman perheen jäsenten tietoon. Juha
ymmärsi minkä vuoksi Riina oli vaatinut hänet toiseen sänkyyn. Hiltukin
pääsi selville äidin kivun laadusta, mutta hänen mielessään säilyi
vain muisto tuosta määrätystä saunaillasta, joka oli äidin sänkyyn
saattanut. Siitä hän aina laski, kuinka monta viikkoa ja päivää äidin
kipu jo oli kestänyt, ja koetti samalla arvella, kuinka pian äiti
paranisi. Äidin kuolemaa eivät lapset vielä tulleet ajatelleeksi.
Nuoremmille -- kaksivuotiaalle Martille ja neljännellä olevalle
Lempille -- oli äidin sairaus juhlallista poikkeusaikaa, kuten oli
ollut Villen kuoleman aika; Martti ei tainnut ajatella vielä mitään.
Päivällä he oleskelivat enemmän ulkosalla ja yöllä he eivät heränneet
Riinan valitteluihin.
Juhalle oli Riinan sairaus niinkuin jotain tulevaa. Muutamille
valituille ihmisille hän kylällä kulkiessaan puhua paasasi siitä
mielellään ja kotona hän oli asiallinen ja toimekas. Kun hän oli
kantanut Riinalle kaikki tuttavien roppivarat eikä niistä ollut apua,
rupesi hän suunnittelemaan apteekkiin menoa. Lehmä lypsi sen verran,
että siitä pusertamalla saatiin pari kiloa voita kaupungissa kävijäin
mukaan. Siitä saadut rahat eivät kyllä riittäneet apteekkarin antamiin
lääkkeisiin, mutta apteekkari oli pohjaltaan hyvänlainen mies ja lupasi
odottaa loppua. Pieni juhlallisuuden väre oli siinäkin, kun Juha palasi
koko päivän kestäneeltä apteekkimatkaltaan. Lempi ja Martti pyrkivät
riitelemään pullon koreasta paperihatusta, ja äiti virkistyi niin
paljon, että hän huohotuksensa välissä vallan lempeästi nuhteli lapsia.
Kipu oli luonnollista, muu elämän meno oli yhtä luonnollista. Sen Juha
hyvin käsitti, eikä hänen sen vuoksi ollut ollenkaan vaikeata jättää
Riinaa päiväkausiksi lasten hoiviin, kun hän itse liikkui kylällä
asioillaan. Sitä liikkumista oli nyt entistä enemmän, kun ei enää ollut
itsellä hevosta. Pellosta saadut jyvän vähät täytyi saada jauhoiksi.
Ne oli nyt käsirattailla kiskottava matkojen päässä olevaan kyläkunnan
myllyyn ja sielläkin oli nykyään tietämistä, koska vuoron sai, kun
oli kiirein jauhatuksen aika ja talollisetkin pyrkivät vuoroista
riitelemään. Myllymatkalla lähestyi jo puoliyö, kun Juha vihdoin oli
palaamassa pitkää korpitietään, nälkiintyneenä ja tavan takaa kaljua
päälakeaan pyyhkien. Nämä jauhot olivat nyt kumminkin olevinaan entistä
arvokkaampia, sillä pakostakin tuli mieleen se lohduttava seikka,
etteivät ne nyt hänen tietämättään minnekään kävele. Kotona odotti sama
tuttu olo -- ja haju, joka näin yöilmasta tullen pisti nenään entistä
ilkeämpänä. Lapset eivät heränneet, vanhat aviopuolisot vain silmäsivät
toisiinsa väsyneesti ja alistuneesti, mitään sanomatta.
Näkymätön syöpä teki työtään, ja inhottava mädän haju kävi pirtissä yhä
sakeammaksi. Pikkulasten nenät siihen jotenkin tottuivat, kun heidän
pitkällisten syyssateiden vuoksi oli yhtä mittaa oltava pirtissä.
Hiltu sen paremmin tuli tuntemaan. Hentoine jäsenineen hän totisena
kuin kuva liikkui kaikissa äidin entisissä askareissa. Äidille hän
ei koskaan puhunut, teki vain sen mitä äiti pyysi. Äidin oli vaikea
puhua, eikä hän sen vuoksi paljoa kysellyt askareitten menoa. Hiltu ei
hänen huohottavaa muminaansa aina ymmärtänytkään; joskus erotti jotain
semmoista että: "mitä -- minä -- niistä -- huolin -- Jeesus -- auta
--" Viimeiset sanat tekivät Hiltuun kaamean vaikutuksen. Hän seisahti
ja katsoi suurin silmin äitiä. -- Joko kuolema tulee? Äiti huohotti
taas liikkumattomana silmät kiinni. Hiltu lähti lypsämään mielessä
outo vierauden tunne äitiä kohtaan. Hän oli lapsen mielellä joutunut
aikuisen osaan.
Kerran kun Juha taas viipyi myöhäiseen poissa ja nuoremmat lapset
jo olivat nukkuneet, nukahti Hiltukin iltahämyssä isän sijalle. Hän
näki jotain herkkää unta ja kuuli selvästi kuinka äiti huusi häntä
nimeltä monta kertaa. Hänen sydämensä seisahti, kun hän heräsi ja
huomasi, että äiti todella huusi häntä. Pirtti oli melkein pimeä: mitä
oli tapahtunut? Hän ei uskalla vastata; äiti huutaa vielä kerran.
-- Mitä? kuuluu Hiltun hätäinen ääni. -- Ota lamppuun valkea. Hiltu
tottelee ajatellen koko ajan sitä kauheata tosiasiaa, ettei isä ole
kotona. Äiti kuolee nyt, ja mihin hän joutuu täällä metsässä! Joko
hän herättäisi Lempin ja Martin? Hän ehtii nähdä niiden laihat kasvot
sängyssä vieretysten, ennenkuin kääntyy äitiin päin. Äidin tuskastunut
ilme viittaa Hiltua luoksensa. Hiltu menee semmoisen tunteen vallassa
kuin hän olisi jo yksinään täällä metsän sydämessä. Kumminkin äiti
elää vielä ja pyytää häntä johonkin. Pyytää auttamaan, ensi kerran
koko sairautensa aikana... Hiltu näkee sairaan kaikki peitetyt asiat,
tuntee kostean lämpöisen löyhkän. Häntä annattaa ylön, mutta samalla
hän tuntee jotakin ennen kokematonta, läheistä tunnetta äitiä kohtaan,
niinkuin he äidin kanssa olisivat samanikäiset. Hän huomaa nyt vasta
äidin kellastuneen ihon ja suuren laihuuden, joka on muuttanut äidin
ilmeen vallan toisenlaiseksi, ikäänkuin puhtaammaksi. Tällä hetkellä ei
häntä kauhistaisi, vaikka äiti siihen kuolisikin.
Riina ei kumminkaan vielä sinä yönä kuollut. Juha oli viipynyt sen
vuoksi, että oli poikennut Pirjolan vanhan isännän puheille. Hänen
aikeensa oli ollut pyytää vaarilta rahaa lainaksi, mutta vaari oli
osannut johdatella puhetta niin mukavasti, ettei Juha mitenkään saanut
asiaansa puhutuksi. Sen sijaan oli vaari suurella osanotolla kuunnellut
hänen kuvailujaan Riinan sairaudesta, eikä ollut ollenkaan väistänyt
semmoisiakaan puheita, joissa Jumalankin nimi tuli mainituksi.
Lopuksi oli hän seikkaperäisesti selittänyt sen lääkkeen, jonka
hän kokemustensa perusteella luuli olevan Riinan taudille kaikkein
soveliaimman. Juha ilmaisi tästä niin hyvää mieltä, että hän melkein
itsekin uskoi vain sille asialle poikenneensa. Hän saapui kotiin juuri
sillä hetkellä, kun Hiltu oli auttelemassa äitiään. Tämän tilanteen
outous ja Riinan uusi ilme kyllä nostattivat Juhan tajunnan pohjalle
semmoisen varmuuden, ettei Riina enää tarvitse mitään lääkitystä, mutta
sitä suuremmalla syyllä oli hänen omasta puolestaan sitä yritettävä.
Hän vain harkitsi lähtisikö nyt heti yöllä tarvittavia aineksia
etsimään, vai jättäisikö aamuun. Riina näytti hiukan rauhoittuvan,
sulki silmänsä ja makasi hiljaa. Juha ja Hiltu menivät myös makuulle,
mutta lamppuun jätettiin täksi yöksi tuli.
Kaikki sujui hyvin aamuun asti. Heti päivän valjettua lähti Juha
etsimään lääkeaineitaan, jotka eivät sen kummempia olleet kuin
tuomipuun kuoria. Niistä oli keitettävä väkevää lientä ja sitä
annettava sairaalle hiukan haaleana. Kun aine oli sangen karvasta, sopi
ryyppäysten välillä antaa sokeripalasen.
Aamulla oli Riina niin huono, että Juhan oli hänet nostettava
lääkettä nauttimaan. Sairas ei tahtonut mitenkään siitä huolia, mutta
kiihkeällä houkutuksella sai Juha hänet sentään nielemään kolme aimo
suullista. Silloin antoi sairas kaikki ylön ja tapahtui se semmoisella
voimalla, että oli ihme, kun ei jo siihen henki sammunut. Hellä
tunne kaiveli Juhan mielen pohjalla, melkein niinkuin olisi tullut
rääkänneeksi jotain avutonta pikku eläintä. Siihen menivät hänen
lääkitsemisvaivansa. Sairas haparoi kädellään sinne päin, missä kipu
asui, Juha nosti peittoa ja näki, että sairaalle oli tullut tavaton
verenvuodon kohtaus. Juha yritti ryhtyä joihinkin toimiin, mutta sairas
äänsi rukoilevan vaisulla äänellä: "antakaa olla". Juha nosti peiton
takaisin.
Ne olivat Riinan viimeiset sanat. Sen jälkeen ei hän enää ollut
tajuissaan, vaikka elämä kyllä jatkui ehtoopuoleen. Ränstyneessä
pirtissä odotteli isä kolmen lapsensa kanssa äidin hengen lähtöä
tuntikausia. Välillä joku aina liikahti, istahti ja taas tuli sängyn
viereen. Vihdoin viimeinkin saapui viimeinen hengenveto. Toivolan
Riina nukkui kuolon uneen, tuo naisolento, joka eläissään oli ollut
huono piika ja ehkä vielä huonompi töllinvaimo, mutta joka kumminkin
oli joutunut tuohon vaativaan asemaan ja saanut tehtäväkseen useitten
uusien ihmislasten maailmaan saattamisen. Hän oli ikänsä ollut
tyhjänpäiväinen olento, mutta hänen kuollessaan itkivät hänen lapsensa
häntä nyyhkytykseen asti.
Juhakin oli liikutettu. Tämä tapaus muistutti jotenkin hänen
äitinsä kuolemaa siellä kaukana vieraalla paikkakunnalla. Tuo
vieraan paikkakunnan tunne vihlaisi Juhan muistissa kautta koko
hänen aikaisemman elämänsä ja hän tunsi siinä nyyhkivien lastensa
läheisyydessä, että tämä oli hänen kotinsa. Silmä pyrki väkisin
kostumaan ja nenän kärkeen ilmestyi kirkas pisara.
Vaimon kuolema, varsinkin pitemmän avioliiton jälkeen, tuntuu miehestä
siltä kuin revittäisiin hänen olemuksestaan joitakin näkymättömiä,
syvälle syöpyneitä juuria. Se tekee voimakkaan vaikutuksen, riippumatta
ollenkaan siitä, minkä laatuisia nuo juuret ovat olleet. Hyvin
monessa tapauksessa on avioelämä molemmille raskasta vaellusta, usein
tiedottomasti raskasta. Tällöin merkitsee siis puolison kuolema
taakasta vapautumista, ja jos eloon jäänyt on raaka luonteeltaan,
niin ei hän sitä peittelekään. Mutta moni tuntee vapautumisen ohella
myös haikeata kaipausta, mieliala on surunvoittoisen onnellinen.
Niihin aukkoihin, joita poisrevityt juuret ovat jättäneet, pyrkii
semmoinen ihminen silloin vaistomaisesti kiinnittämään lapsiaan; niiden
juurruttaminen ei tuo mukanaan mitään taakan tuntua, vaan kevyen ja
puhtaan korvauksen. Niin muodostui tämä kohta Toivolan Juhallekin.
Riinan kuolinpäivänä ja sen jälkipäivinä tunsi Juha olonsa niin
leppeän sopusointuiseksi, ettei ollut sen vertaista kokenut sitten
kuin sinä yönä, jona hän pääsi varmuuteen siitä, että hän saa Riinan.
Hän ei ärjynyt lapsille, vaan hääri niitten kanssa, niinkuin joku
vanha äidillinen lintu. Nyt elämä vasta juhlaa oli. Kaikki sekaiset
torpan asiat ja muut semmoiset olivat pyyhkiytyneet vallan pois. Nyt
hänet olisi saanut vaikka häätää, se olisi ollut ihan saman arvoinen
tapaus kuin oli se, että varis lensi pellolla silloin kun ruumiille
veisattiin. Jos nyt hävisikin torpasta semmoinen mies, jolta oli
kuollut vaimo ja jäänyt pieniä lapsia, niin sehän oli pikemmin
niinkuin juhlallista, semmoista pehmeämpää kohtalonlaatua, joka ei
herätä lähimmäisten raateluhalua, kuten kovempi kohtalo usein tekee.
Se luonnollinen arkailu, jota Juha laiminlyötyjen päivätöiden tähden
tunsi isäntää kohtaan, oli sekin niin tyystin unohtunut, että hän
vallan vapaana miehenä meni puhumaan isännälle huolensa: ei ollut
rahaa, että olisi saanut ruumiin hautaan. Ja isäntä antoi -- sitä ei
Juha ollut epäillytkään -- tottakai nyt miehelle, jolta vaimo juuri oli
kuollut. Kaikkihan nyt hyvin sujui. Mitä hän nyt sillä hevosellakaan
sitten olisi tehnyt? Lehmä oli juuri paraiksi; siitä tuli särvintä ihan
riittävästi ja leipäkin nyt riitti, kun yksi syöjä -- ja myöjä -- oli
mennyt pois. Ja varmaan siitä pian menee Hiltukin jonnekin. Juha jää
kahden Lempin ja Martin kanssa. Kyllä kaikki hyvin käy. Kaukana oli
nyt Juhasta se ahdistus, joka silloin suvella siellä kangastiellä oli
vaivannut. Välistä pyrki hyräilyttämään virren värssyä.
Pienissäkin asioissa muutos tuntui. Kun etäisten naapurien ämmiä ennen
kävi Toivolassa, näyttäytyi Juha heille yrmeänä, sillä hän vainusi
heissä taloutensa hävittäjiä: mitä ne muuta kuin joivat kahvia ja
kuljettelivat salapusseja. Nyt oli niitä samoja ämmiä pyydettävä
hoitamaan Riina-vainaata arkkuun, ja oli oikein mukavaa kun ne tulivat.
Ensin ne olivat totisia, mutta kun kaikki oli ohi ja ruumis riihessä,
niin irtosi ämmien kieli väkisinkin siteistään ja sitä vaille, etteivät
he jo ruvenneet puhemiehiksi Juhalle. Ämmien lähdettyä tuntui vähän
aikaa niinkuin tyhjemmältä. Saisi vaan ruumiin hautaan, ei nyt muuta...
Juhan oli yhä helpompi soveltaa puheensa niin, että ne silloin tällöin
sivusivat Jumalan sanaa. Semmoiseen puheeseen, joka nojautuu Jumalan
sanaan, on harvalla ihmisellä mitään vastaan sanomista. Kun Juha oli
pitänyt huutokaupan, myynyt vanhoja hevosenkaluja ynnä muuta, ilmestyi
hän pyhä-aamuna talon kyökkiin. Kun hän oli vähän aikaa siinä puhellut
emännän kanssa, tuli isäntä ja käski hänet kamariin, mikä ei Juhalle
ollut tapahtunut sitten kun äijävainaan aikana silloin torppaan
tullessa. Juha maksoi nyt huutokaupparahoista isännälle velkansa.
Itsestään tulivat siinä sitten puheeksi torpanasiat. Isäntä ensin
jäykästi huomautti, että Juhalta oli jäänyt iso joukko päiviä rästiin,
jonka Juha lempeällä äänellä myönsi, huomauttaen puolestaan, että
hänen elämänsä oli tänä suvena ollut kaikin puolin huonoa. Sen isäntä
hyvin ymmärsi eikä tahtonut häntä kovia, mutta nyt oli asiat kumminkin
selvitettävä. Eihän Juha hevosettomana voinut torpan maita pitää. --
Tässä Juha hiukan sävähti ja yritti toimittaa, että ehkä hän vielä --
-- Kyllä se on teidän saamatta, sanoi isäntä taas sillä jäykällä
tavallaan. -- Eikä teistä ole siellä juuri muutenkaan; imette maita ja
kähmitte metsää --
-- En minä vaan omin lupini -- yritti Juha.
-- Koskas te saitte luvan sinne Kinnasniitun syrjään? tokaisi isäntä ja
katsoi vihaisesti silmiin.
-- En minä --
-- Kyllä minä tiedän.
Juhan mieli synkkeni. Häätö-ajatus, kun se tuli tätä tietä, oli hirveä
ajatus. Selvästi se nyt aikoo häätää, kun se tuolla lailla. Juha ei
ollut tätä nuorta isäntää ikänä nähnyt tuommoisena, ei se koskaan ollut
semmoisista mitään puhunut.
Isäntä ei aikonut Juhaa häätää, ei olisi kehdannutkaan. Mutta Juha oli
aina tuntunut hänestä jollakin lailla ärsyttävältä ja tuosta hienosta
ärsytyksestä hän nyt tahtoi tehdä lopun. Juha oli ollut niinkuin liian
tuttu, niinkuin olisi näkymättömästi pyrkinyt häntä ylemmäksi. Siitä
johtui isännän outo tiukkuus.
Pyhäinen aamupäivä kului regulaattorikellon naksuttaessa, Juha oli
isännän kamarissa hiukan kuumilla hiilillä. Kun asiat vähitellen
rupesivat kääntymään parempaan päin, muuttui Juhan tuskastuminen
hillityksi uhoksi, lämpöiseksi myöntelyksi. Lopullisesti sovittiin
niin, että Juha luovutti Toivolan maat talon haltuun paitsi yhtä
tynnyrinalaista tilkkua. Hän sai edelleen asua pirtissä, lehmä sai
käydä metsässä, ja maassa olevista puista hän sai koota kaksi uutta
syltä vuodessa. Näistä eduista oli hänen tehtävä kolmekymmentä päivää
omin ruuin ja kymmenen päivää talon ruoassa. Ja jona päivänä hän kajoo
luvattomasti metsään, niin silloin tietää mitä seuraa.
Rengit olivat jo kyökissä päivällisellä, kun Juha posket punoittaen
meni siitä ohi ulos. -- No nyt oli ruumis maassa ja torpan asia
selvitetty. Juha kaipasi ja kiiruhti kotiin syömään lastensa kanssa.
* * * * *
Puolukoitten poiminta-aika on parhaillaan.
Juha on Hiltun kanssa marjassa vanhoilla hyvillä paikoilla, joilta
ennenkin on Toivolaan rahoja ansaittu. Entisten marjarahojen laita oli
kuitenkin hiukan niin ja näin, sillä Juha itse oli marja-aikana sidottu
syystöihin eikä voinut seurata noiden rahojen tuloa eikä menoa. Nyt
eivät olleet syystyöt tiellä, nyt oli Juhankin hauska täysin innoin
antautua tuohon sievään ja viehättävään ansioon. Marjain poiminta on
aivan läpeensä toisenlaista työtä kuin esimerkiksi töllin asuminen. Kun
käy tyhjentämässä poiminta-astiansa isompaan koppaan, näkee aina niin
somasti kuinka niitä karttuu. Ja se on niin tyystin kaikki puhdasta
ansiota, siinä ei tule kysymykseen kontrahdit eikä taksvärkit, ei lumen
eikä veden makuut. Torpan asuminen ja muu semmoinen resuaminen ei ole
oikeastaan mitään ansiota, se on vain semmoista täytettä, jota elämän
on sisällettävä ja johon erottamattomasti kuuluvat akka, mukulat,
kivulloisuus ja muu hankaluus. Siinä on Juhakin aikansa ollut, mutta
nyt tuntuu vihdoinkin pääsevän ansaitsemaan. Kyllä niitä ansioita aina
ilmestyy. Parkin luistaminen ei suju enää tänä vuonna, mutta annas kun
ensi suvi tulee, silloin otetaan siitäkin sievät markat.
Toiminnan piiri pienenee ja käy samalla tiiviimmäksi ja
herttaisemmaksi. Lapset jäävät kolmestaan kotiin, kun Juha menee
puolukoita myymään. Jäävätpä Lempi ja Martti vallan kahdenkin, kun
Hiltu jo menee uusia marjoja poimimaan. Ville on poissa ja äiti on
poissa, kuuma suvi on poissa; on syksy -- "tytky", kuten Martti sanoo
Lempin perässä. On raukea hiljaisuus, monen monessa pirtissä päivä
liukuu säteettömänä aamusta iltaan.
Tuttu Toivolan Juha mittaa puolukoita erään huvilan portilla. Hinnasta
on jo sovittu ja Juha on itsetietoisen näköinen, sillä hän tietää jo
suunnilleen paljonko hän tulee saamaan rahaa. Roteva huvilan röökynä
seuraa mittausta, ja kun se on päättynyt, antaa hän setelin ja kysyy
antaessaan:
-- Eikös Juhalla ole siellä kotona semmoinen ripillä käypä tyttö?
Juha keskeyttää vaivalloisen päässälaskunsa ja vastaa, että on kyllä,
Hiltu.
-- Jaa. Minun tätini rehtorska vaan tarvitsisi semmoista palvelustyttöä
ja hän ottaisi mieluummin maalta, kun hän on vanha ja vakavahenkinen
leski-ihminen. Eikös teidän tyttö ole semmoinen yksivakainen?
Juhan on yhä puolukoitten hinta laskuerissä. Hän vastailee
hajamielisesti ja höpisee hermostuneesti. Saa vihdoin summan selville
ja pussiaan kaivaessaan tokaisee:
-- Kyllä Hiltu semmoinen on, ettei se siitä parane. Jaa mikä se on se
röökynän täti?
Päivä on samea mutta niin hiljainen, että kukon laulu kuuluu etäisestä
talosta. Kylien halki vaeltaa Juha maantietä pitkin korpeaan kohden
tyhjä koppa selässä ja rahat taskussa. Hiltu pääsee terehtörskän tykö
piiaksi. Yhä jatkuu vapautuminen ja kohoaminen. Sitä tietä Hiltu vielä
nousee. Minunkin likkani kelpaa herrasväkeen piiaksi. Aina se sieltä
voi jotain hivuttaa Lempille ja Martillekin. Yhä vähemmän tarvitaan
elämiseen, kun Hiltukin vielä menee pois. Kyllä minä lehmän hoidan.
Niinä päivinä on huonompaa, kun minä olen talossa, mutta kyllä se
menee. Juha alkaa laskea ja suunnitella olojansa, jotka nyt tuntuvat
melkein liian valoisilta. Täysin tyvenessä, kosteassa ilmassa kuuluu
yhä kukkojen laulua. Pyrkii väkisin mieleen, ettei tämä rauha tiedä
hyvää.
Hiltu nyt kumminkin menee piiaksi. Asian kuultuaan hän itkee hiukan,
jostain syystä tulee äiti-vainaa taas mieleen. Hän ei sentään pane
vastaan, vaan elää jo itsekin yhtämittaisessa menon ajatuksessa. Hän
puhelee ja häärii entistä enemmän pikkulasten kanssa, käy uudestaan
läpi monia pieniä näperryksiä, joita hän pikkuisten kanssa yhdessä on
näperrellyt. Siinä kuuluu: "mikä te huvila on? mikä te telettöltkä on?"
Ja välillä itkee Hiltu äitivainaata, sillä lauantai on jo ylihuomenna.
Omituinen sisäisen puhtauden tunnelma täyttää Toivolan asumuksen Hiltun
lähdön edellä. Valmistuksissa ei tule mitään kiirettä, odottamalla
odotetaan lähtöhetkeä. Ja vihdoinkin nousee se aamu, jona asumuksen
väet herätessään muistavat, että tänäänhän Hiltu lähtee.
Päivä paistaa sinä päivänä. Se paistaa Hiltun uusiin rasvanahkakenkiin
ja valkoiseen lettinauhaan. Lähtökunnossaan hän on ihmeellisen hento
olento, joka jo kauan sitten on näistä toisista eronnut. Kun hän
nyt menee sinne kauaksi ja semmoisiin oloihin, eikä täällä kotona
enää ole äitiäkään, niin vaistotaan selvästi, että hän eroo iäksi.
Se seikka antaa hänen olemukseensa tuon oudon hohteen. Pikkulapset
ovat totisia. Heidät suljetaan pirttiin siksi aikaa kun isä on Hiltua
saattamassa. Nyt ne jo menevät navetan edessä. Kaksi pientä päätä
painuu pirtin ikkunaan niin lähelle kuin suinkin, mutta niiden silmät
eivät näe lähtijöitä muuta kuin kolmen neljän sylen matkan; viimeisenä
näkyy Hiltun kantapää, niinkuin jokin erillinen pikku sävähdys, joka
nopeasti kierähtää ruudussa olevaan nystyrään. Lapset viipyvät vielä
nenä ruudussa. Sitten he pudottautuvat penkiltä alas tyhjään pirttiin,
jossa vielä tuntuu iäksi kadotetun Hiltun haikea henki. Sitten alkaa
pitkällinen isän-odotus lukittujen ovien takana.
* * * * *
Suuri tai ainakin ennenkuulumaton asia on tapahtunut. Torppari Johan
Toivolalle on postissa tullut jotakin. On tullut kirje ja sanomalehtiä.
Ne ovat viikkokauden maanneet talon kyökin ikkunalla, kun Juha työhön
tullessaan saa ne kyökkipiialta.
-- Toivolasta on kanssa tullut temokraatti, pilailee isäntä, kun
näkee Juhan Kansan Lehdet. Juha on ihmeissään, kun hänelle sanomia on
ruvennut tulemaan. Kirje on kaiketi Hiltulta -- vaikka Juhalle sekin
ajatus oli kovin outo. -- Lue sinä Iita.
-- No antakaa tänne vaan, kyllä minä luen.
-- Älkää antako, sanoo isäntä taas, ei sitä tiedä vaikka olisi
morsiamilta.
-- Lue nyt vaan, höpähtää Juha.
-- Tää on Kallelta -- Kaarlo Toivola on tossa noin alla, sanoo Iita.
-- No lue nyt vaan, että-mä kuulen ennenkun-ma menen.
Päällä oli ensin "rakas isäni, siiskoni ja veljeni" ja sitten oli
asiaan kuuluvat alkulauseet lumivalkoisesta paperista, kynästä kylmästä
ja kädestä lämpöisestä, joka ei nyt ulottunut tervehdykseen tällä
erällä, vaan oli kuitattava pännän terällä. Kirjoittaja ilmoitti
voivansa hyvin ja toivovansa samaa herran lahjaa "teitillekkin". -- Ja
minä olen nyt täällä ajurina elikkä vosikkana, niinkuin te maanmoukat
sanotte, mutta me sanomme issikka ja voin hyvin ja tienaan enemmän
kuin te siellä kun te olette talonjussin nyljettävinä ja minä lähetän
teille Kansan Lehden että vähän tulette tietämään noista köyhälistön
asioista...
Kirjoittaja tiesi myös, että Hiltu nyt on täällä Tampereella, taikkei
se Tampereella ole, mutta on Pyynikillä siellä huvilassa ja se on
hienompi elikkä viinimpi rouva kuin on koko teidän pitäjässä ja minä
olen sitä kyyttinyt monta kertaa kaupungista ja olen ollut Hiltun
tykönä jo kerran kahvillakin...
Ja äitikin on kuollut, minä kuulin sen pirsissä Pirjolan isännältä ja
se on aina raatajan kohtalo että kuolla ja Vilho poika on kanssa siellä
kuollut...
Koko talon väki oli kuunnellut kirjettä, ja lukemisen loputtua sanoi
isäntä:
-- Kuuluupa sillä pojalla olevan pännä yhtä hyvällä paikalla kuin
suukin.
Kirje ja sanomat herättivät Juhassa sekavia tunteita. Kalle oli jo
melkein unohtunut, ja jostain syystä tuntui tämä saatu elonmerkkikin
nyt Juhasta vieraalta. Tuntui niinkuin Kalle ei olisi ollut oikein
hyvillä jäljillä, ja samassa heräsi myös epäilyksiä Hiltun suhteen.
Olihan asia päältä katsoen kylläkin niin, että molemmat lapset olivat
menestyneet yli kaikkien odotusten, päässeet semmoisiin asemiin, ettei
olisi luullut Juhan ja Riinan lasten ikänä sillä lailla menestyvän.
Kaupunkilaista vormuniekka vosikkaa piti Juha melkein herrana; olihan
se suurinta, mitä töllin poika saattoi ajatella, ettei tarvinnut
pelloilla eikä metsissä henkensä edestä raataa, ei muuta kuin istua
vaan kuskipukilla. Mutta Juhalla oli hienoa epäilystä, ettei Kalle
oikein kunniallisesti semmoiseen kykene, olisi melkein turvallisempaa
tietää sen olevan renkinä jossain pirtin sopessa; kun ei olisi
valetta koko kirje. Hiltun oli toista; se ikäänkuin paremmin ansaitsi
nykyisen onnensa, sen, ettei tarvinnut lehmänsonnassa rypeä, vaan sai
hienojen kamarien tomuja pyyhkiä. Se oli lapsesta asti ollut nöyrä
ja hentomielinen. Mutta nyt tuntui siltä kuin Kalle olisi viemässä
Hiltuakin huonoon päin.
Kun siis Juha tänä iltana kuutamossa kulki talosta kotiinsa, oli hänen
mielensä oudon tyhjä. Viime viikkojen haaveileva sopusointu oli poissa,
ajatus ei nyt kurkottanut edeltä päin sinne pirtin lämpöön lasten luo,
vaan askaroi jossain etäällä Kallen vosikkana olossa. Oli oudostaan
kovin arkista, vaikka kuukin paistoi; melkein teki taas mieli näräillä
jonkun kanssa. -- Mikä hän, nulikka, siellä on vosikkana keikkumaan kun
minä täällä raadan. Nytkin olen niin väsynyt, että tuskin jalka nousee,
ja kotona pitää kumminkin ruveta lehmää hoitamaan. Hänen tähtensä me
täällä saimme Ville-vainaan kanssa tuskitella ja rahoja kuluttaa. Onkos
lähettänyt penniäkään, vosikka...
Vanha Juha vaistosi sen tosiasian, että hän oli tässä maailmassa
huonosti katsonut eteensä; oli jäänyt alakynteen omasta juonikkasta
pojastaan. Se käsitys, että elämä oli hapanta ja tylsää, uhkasi
taas tänä iltana ruveta elpymään; viime viikkojen sopusointu pyrki
vetäytymään niitten suvellisten Tuorila-haaveitten rinnalle ja saamaan
saman värin. Oli taas niinkuin joltakin nololta matkalta palatessa:
eikä ollut edes vaimoa kotona. Kuun valossa näytti tölli entisaikojen
kuolleelta jätteeltä. Olisi ollut edes Hiltu kotona.
Mitään selvää syytä ei Juhalla tähän närämieleen ollut, mutta kun hän
sitten lampun ääressä yksinään katseli sanomia, niin oli kuin niitten
jututkin olisivat häntä vaan enemmän harmittaneet. Hän tunsi jääneensä
jäljelle, kylmäävään yksinäisyyteen. Tuolla sängyssä nukkuu kaksi
pientä huonoa, jotka on elämään saatettu, mutta ei muuta... Ja tässä
istuu hän tänä syysehtoona korven sydämessä, kuudennella kymmenellä.
Sanomia tuli sitten joka postissa. Juha luki niitä ehtoisin ja
mieli pysyi yhä apeana ja närään taipuvaisena. Sanomien jutut eivät
suurestikaan hänen mieltänsä kiinnittäneet; niissä oli samanlainen
ärsyttävä sävy kuin Kallen kirjeessä oli ollut. Ne puhuivat köyhyydestä
jonkinmoisella ylpeydellä niinkuin huutittomat kyörtit, tai sitten
imelällä hempeydellä, joka ellotti Juhaa. Ei Juha niistä jutuista
innostunut. Hän luki niitä vain uhalla, niinkuin oman näränsä
ylläpidoksi, kun eläminen nyt taas oli tämmöiseksi vierähtänyt.
Kahden taitamattoman lapsen kanssa tuli olo sittenkin vaikeaksi. Lehmän
pito kävi vanhalta mieheltä heikosti, maitojen kanssa vähtääminen ei
tahtonut sujua. Oli sittenkin typerää päästää Hiltu menemään sinne
kauaksi vieraaseen. Mutta paha sitä oli sieltä takaisinkin tahtoa;
millä sen ruokkii ja vaatettaa? Tuntui yhtäkkiä toivottomalta Lempin ja
Martinkin olo. -- Jos minulle täällä tulee jokin tulema, niin mikä nuo
taitamattomat silloin perii? Ja jos minä pahasti vanhenen ennenkuin ne
kykenevät minnekään? Juha kaipasi vaimo-vainaataan. Sillä oli vikojensa
ohella sentään ollut hyviäkin puolia. Oli ennen sen terveenä ollessa
edes yön uni oikeata, nyt oli sekin niinkuin olisi vieraalla vuoteella
nukkunut. Paremmin oli elämä sujunut vielä sittenkin kun Hiltu oli
kotona.
Hiltua kaipasi Juha yhä enemmän ja monta kertaa jo tuskastuneena
päätti, että hän sittenkin ottaa sen takaisin. Tämä ärtymys oli nyt
vielä paljon sietämättömämpää kuin se oli ollut ennen vaimo-vainaan
aikana. Tämä ulottui leveämmälle, sinne Kalleen ja Hiltuun asti, ja
siihen liittyi uusi tekijä: uhkaava, turvaton vanhuus.
Kunnes vielä tuli yksi ratkaisu -- ennen viimeistä ratkaisua.
Taas nousi yksi päivä ja sinä päivänä oli Juhan taas mentävä taloon
työhön. Oli jo toisenmoista aikaa kuin ennen muinoin: vasta kuudelta
mentiin työhön. Työ oli jotain helppoa hemputtelua, taittiin olla
koneriihellä. Kahdeltatoista antoi isäntä höyrypillin viheltää ja
mentiin päivälliselle. Talon miehet menivät kyökkiin, mutta Toivola
ja eräs toinen omaruokainen menivät pirttiin eväilleen. Näin oli aina
ennenkin tapahtunut.
Mutta kun Juha tänäpänä oli muutaman kerran maitopulloaan kallistanut,
tuli Iita pirttiin tuomaan hänelle sanomia ja sanoi samalla:
-- Taas tuli Toivolalle preivi.
Kirje oli ihan tuore, posti oli äsken juuri sen tuonut. Taas sai
Iita lukea sen, ja kun hän avasi sen, tipahti sieltä kymmenen markan
raha. Mitäs se merkitsi? Taas oli siinä samat alkulauseet hyvän
voinnin ilmoituksineen ja toivotuksineen -- ja saan tietä antaa sen
surusanoman että rakas tyttärenne Hiltu on täällä onnettomasti kuollut,
toissailtana se meni järveen, kun oli juuri kirkas kuutamo ja rouva
oli poissa kotoa. Sen rouvan poika oli kyllä kotona, mutta se oli
yläkerrassa ja makuulle menossa eikä tiennyt mitään, ennenkuin aamulla
ja silloin se oli jo myöhäistä.
Ja Hiltu haudataan ylihuomenna jos tahdotte tulla ja se rouva sen
kustantaa hautaan, mutta ei se sanonut mitään palkkaa antavansa kun
Hiltu oli niin vähän aikaa että se menee kaikki hautaukseen ja minä
panen tähän tämän kymmenen markkaa, että saatte jotain ostaa itsellenne
ja keskiviikon Kansan Lehdessä on ilmoitus Hiltun kuolemasta se
maksoi kaksi markkaa ja sisällä lehdessä on uutinen ja kyllä teitiä
nyt on kuolema koetellut, mutta se on köyhälistön osa että kuolla ja
taistelkaa tekin köyhälistön puolesta kun olette raataja ja älkää
antako kapitaalin itseänne riistää, Kaarlo Toivola.
Vanhan Juhan ajatus seisahti, niin ettei hän kotvaan huomannut
mitä ympärillä tapahtui: kuinka emäntä vihaisena tuli hakemaan
Iitaa, joka vielä oli ruvennut sanomasta lukemaan Hiltu-vainaan
kuolemanilmoituksia, ja tiuskaisi: "mihinkä sinä työstäs hyppelet --
eikä semmoisia sanomia tartte meidän huoneissa levitellä". Siitähän
olisi Juhankin sopinut ottaa itseensä, mutta Juha tuskin huomasi
emäntää ollenkaan.
Nyt on siis Hiltukin jo kuollut. Eikös se ollut ihan selvää jo silloin
kun se lähti? Eikös se ole ollut selvää sen lapsuudesta asti? Kun
Hiltun kuvia etäisemmiltäkin ajoilta nyt tulee Juhan mieleen, on
hän aina näkevinään sen menossa kuolemaansa kohti. Juhan tajuntaan
painuu lähtemättömäksi semmoinen harhakäsitys, että Hiltun kuoleman on
aiheuttanut jokin ulkonainen tapaturma.
Muuten jättää uutinen Juhaan kolean jäljen. Ei tule tällä kertaa mitään
surunvoittoista vapautuksen nousua. Päivällisen jälkeen hän menee
työhön niinkuin muutkin miehet. Toivolan Hiltun kuolema on väen kesken
kuitattu sillä, että se on kuultu, työmaalla ei semmoinen sovi puheen
aineeksi. Siellä on miesmäisempää juttua, varsinkin kun isäntäkin on
mukana. Hyvin syvällä juttujen pohjalla tuntuu jo "yhteiskunnallinen
kysymys". Isäntä saa kuulla sinne päin tähtääviä hienoja letkauksia.
Isäntä paasaa viisaamman ylemmyydellä omaa järkeänsä. Työn teko tällöin
aina vaistomaisesti hiukan kiihtyy. Vanha Toivola sanoo lopulta jotain
niin häijyä, että toiset miehet vetävät suutansa nauruun. Isäntä ihan
selvästi hillitsee tulistumistaan, kun hän sanoo:
-- Pian se temokraatti näkyy menevän vanhaankin jäärään; niinkuin
vosikalla ajais vaan.
Näin kireälle ei jousta vielä ennen oltu tämän talon työmaalla
jännitettykään. Koko ehtooruokavälin oli mieliala jäykkä. Oli niinkuin
käsillä oleva työ olisi eristäytynyt omaksi itsekseen, niin että oli
siis kolme jäykkää kohtaa: isäntä, miehet ja tehtävä työ. Tuo kolmikko
muodosti ikäänkuin suljetun voimakehän, joka oli niin suunnattomasti
suurempi, raaempi, miesmäisempi seikka kuin minkään Hiltun kuolema,
että niitten rinnastaminen samaan ajatukseen tuntuu tympeän
luonnottomalta.
Ei tullut surunvoittoisen vapautuksen tunnetta tästä kuolemasta.
Ei ollut mitään revittyjen juurten jälkiä, ei mitään korvauksen
kaipuuta. Juhan mieli oli tylyssä vireessä, kun hän tänä iltana kulki
korpitietään. Kuu paistoi, mutta sen oikea reuna oli jo kutistunut ja
sen valo lankesi koleana pirttirähjän yli. Pirtistä ei nyt lähtenyt
mitään haaveellisen entisyyden kajoa, se oli täysin tämänpäiväinen. Se
ikäänkuin kiiruhti ilmaisemaan, että se on pahasti ränstynyt, että se
on vihamielisen miehen maalla ja sen oma ja että sen sisällä on kaksi
ihmislasta, joiden olemassaololla ei juuri olisi väliä.
Tie on selvä eteenpäin.