Kun maailmaa kiertänyt mies palaa kotiseudulleen, pitää hänen olla
vähän niinkuin muita parempi. Hänellä pitää olla hyvät vaatteet, rahaa
ja komeahko käytös. Hänen pitää osata tanssia ja nauratella tyttöjä.
Jos hän nämä kaikki ehdot täyttää, niin hän menestyy; hän voi päästä
voudiksi taloon, saada tyttären vaimokseen, hyvän torpan asuakseen
ja miehuutensa loppupäässä ostaa talon, jossa osavasti ponnistellen
vihdoin pääsee veloistaan. Niin voi käydä ja on monesti käynyt;
eivät olevat olot sitä ollenkaan estä. Mutta kuinka mahdottomalta
tuntuukaan semmoinen ajatussarja tämän Juhan yhteydessä -- (Jussista on
kotiseudullaan tullut Juha).
Hänen entinen kotitalonsa Nikkilä on nyt sen kylän paras talo, tai
ainakin Ollilan veroinen. Siellä on nyt uusi komea päärakennus,
jossa terhakan emäntänsä kanssa asuu Ollilan pappa-vainaan poika
Anttoo. Emäntä on komeata sukua ja kerrotaan, ettei hän suostunut
jalallaan astumaan Nikkilän entiseen tunkkaiseen pirttiin. Eikä hänen
tarvinnutkaan, sillä siihen aikaan kun Anttoo otti talon haltuunsa,
sai rakentajia ruokapalkalla; pohjalaisia kirvesmiehiä tunkeutumalla
tunki rakennukselle, sitä vaille, etteivät pääsystä tapelleet. Sillä
leipä ei loppunut Ollilan sukukunnasta; Ollilan pappa seisoi tiellä
ja, poikansa työmaata katsellen, lausui: "Kyl stää sentän niin kauan
kelpaa ko leipää ja rahhaa piisaa." Ennen syksyä oli päärakennus
valmis ja karjahuoneet korjatut, vieläpä laaja tonttimaa pellon
puolelta ympäröity muhkealla kiviaidalla. Jouluksi tuli emäntä. Ja
kun tämän jälkeen muisteli Nikkilän entistä oloa, niin tuntui siltä
kuin olisi vanha Penjami väkinensä jostain häpeällisestä syystä täältä
karkoitettu, niinkuin hän olisi vääryydellä saanut täällä aikoinaan
tepastella. Elämä oli nyt suurta ja puhdasta. Ei ollut yksikään renki
nähnyt nykyistä emäntää paitasillaan niinkuin oli nähnyt Maija-vainaan
joka ilta. Vanhin poika kävi kirkolla kansakoulua. Penjamin aikainen
metsä myytiin nyt vasta ensi kerran. Entisestä resuisesta Nikkilästä
oli tullut paikkakunnan väkevimpiä taloja.
Pieniä olivat Juhan maailman-kokemukset tämmöisien asioitten rinnalla.
On itsestään selvää, ettei hänestä muuta tullut kuin Pirjolan renki
Juha. Pirjola oli pieni vanhanaikainen talo; hän oli ainoa renki. Yksi
piika oli.
Pyhäehtoopäivällä Juha kävelee pitkin tietä, kävelee vaistomaisesti
Harjakankaalle päin ja katselee näitä uusia oloja. Hänellä on jalassa
uudet narisevat saappaat ja taskussa kolmattakymmentä markkaa. Hän
muistaa ikänsä ja toteaa sen yhteydessä, että hän on täysi mies.
Entinen Nikkilän pikku Jussi täysi mies; niin ne ajat kuluvat. Kun
hän taas näkee Nikkilän uudistetun pihamaan, niin hän ajattelee:
"Olet sinä muuttunut, mutta olen minäkin muuttunut." Vanha Penjami ei
ole kuluneina vuosina tullut hänen mieleensä, mutta nyt se tulee, ja
tapahtuu se kumma, että Juha tuntee myötätuntoa isävainaansa muistoa
kohtaan. Kun hän astelee tietä Nikkilästä Ollilaan päin, tulee hänen
käyntiinsä ja ilmeisiinsä vaistomaisesti Penjami-vainaan valtioiva
sävy. Mielessä värähtää pientä uhman tunnetta Nikkilän ja Ollilan
nykyisiä isäntiä kohtaan. Semmoisetkin miehet tässä leveilevät ja
myyvät metsää, vaikkeivät tiedä tukkitöistä mitään. On tässä nähty
metsiä -- ja Nikkilän metsän omisti koskemattomana Penjami, Juhan isä.
Ja tämä sen nyt myi niinkuin omansa. Juha kävelee niinkuin olisi itse
äskettäin myynyt Nikkilän metsän. On sanomaton nautinto, että hänellä
on niinkin paljon rahoja taskussa. Miehestä ei näe päältäpäin kuinka
paljon sillä on rahaa.
Juha viipyy retkellänsä iltamyöhään ja palaa pienessä humalassa samaa
tietä. Ollilan ja Nikkilän välillä hän tavoittelee huudahdusta:
"Ollilan nälkäiset!" Hän on Nikkilän Penjamin poika, että sen tiette!
Mutta hän ei huuda lujaa; sen kuulee vain hänen oma tajuntansa, jonka
viina on ikäänkuin alastomaksi riisunut; se on sieltä sisuksista
katselevinaan häntä, kun hän siinä mennessään syvästi ihailee isäänsä
Penjamia. Se vain katselee eikä sitä voi karkoittaa. -- Penjami omisti
kyllä metsät, mutta hän on ne peruuttamattomasti menettänyt. Ehkä se
sinua ärsyttää, mutta se on kumminkin tapahtunut vallan laillisesti.
Sinä uumoilet semmoista, että sinä olet sen miehen poika, joka omisti
talon ja metsät ja että sinä muka -- äh -- Katso, tämä on eri talo
nyt, ei tällä ole mitään tekemistä sinun isäsi kanssa, tämä on Ollilan
Anttoon talo; ymmärrätkös? Anttoo on pappavainaan poika ja pappavainaa
tuli Kokemäeltä. Sillä lailla se asia on johdettava; niin sinä sen
paremmin ymmärrät. Sinä menet nyt Pirjolan pirttiin maata, mutta
huomaa! -- taskussasi on kolmattakymmentä markkaa. Ajattele siitä
eteenpäin. Katso muita ihmisiä, kuinka ne asuvat tätä maailmaa, joka on
ympärilläsi.
Tämmöistä puheli juopumuksen takainen tajunta, vaikka ei se mitään
sanoja käyttänyt.
Ja Juha meni Pirjolan pirttiin maata tänä pyhäehtoona ja sen jälkeen
vielä monena sekä pyhä- että arkiehtoona. Hän oli rauhallinen
renkimies, jonka sukujuuren vanhemmat ihmiset vielä hyvin tiesivät;
se ikäänkuin hymyili hänen pienistä silmistäänkin, niissä ilmeni
selvästi Penjami-vainaa, vaikka luonto tuntuikin olevan enemmän
Maija-vainaalta saatu. Muutamia omituisuuksia hänellä oli, mutta ne
olivat niin vähäpätöisiä, ettei häntä niiden tähden mainittu. Hänen
suhteensa rahaankin oli omituinen. Hän otti isännältä palkkansa hyvin
tarkoin ja isäntä piti häntä sen vuoksi tuhlarina. Mutta hän ei nykyään
tuhlannut, hän vain tahtoi pitää rahat omassa hallussaan. Se ei
ollut säästäväisyyttä, sillä säästäväinen renki antaa palkkansa olla
nostamatta niin kauan kuin mahdollista.
Hän oli vuoden Pirjolassa. Palveluskumppanina oli hänellä muuan iäkäs
piika, joka sitten vuoden lopulla meni naimisiin. "Se riippuu tontista,
kuinka piiat naidaan", sanoi Pirjolan isäntä ja uudisti tämän lauseen
vielä kahden vuoden päästä, kun Juha -- jälleen Pirjolaan palattuaan --
joutui naima-asioihin silloisen piian Riinan kanssa.
* * * * *
Rengin ja piian voimakkaimmat sisälliset elämykset sattuvat aina
sunnuntai-iltapäivän ja maanantaiaamun välillä. Se on siinä säädyssä
kohtalokasta aikaa, siinä on monet vaarat vaanimassa. Hetkellinen
vapaudentunne on silloin korkeimmillaan, illan tullen se yhä vahvistuu
ja voi yön kuluessa vietellä unohtamaan asiallisen elämän seikat
ja suhteet. Monen moni ikuistamaton kohtalo on saanut ratkaisevan
käänteen juuri maanantain vastaisena yönä; se yö on ollut petollisen
hempeänä alkuna monelle raskaalle elämänvaiheelle: on siitä ruveten
jouduttu naimisiin, elämän kovahampaisen "todellisuuden" purtaviksi.
Ja sen suden suussa ei enää ole jälkeäkään tuon maanantain vastaisen
yön hempeydestä. Siellä on päivätöitä ja hallaöitä, kipeitä lapsia
ja veltostuneita ämmiä, joita nähdessä on mahdoton kuvitella, minkä
näköisiä ne ovat olleet tyttöinä -- onko tuon näköisistä koskaan
voinut sitä nimitystä käyttääkään? Siellä on lehmän ja lapsen
kuolemia, vuotavia pirttejä ja rästiin jääneitä apupäiviä. Siellä on
kaikkea muuta mutta ei sopusoinnun hetkiä; sillä suden suussa ei enää
kukaan rakasta lähimmäistään. Nuo pienet hetket pyhäaamuisin mökin
pihamaalla paitahihasillaan, ne ovat niin vähäpätöisiä, ettei niitä
voi ottaa lukuun. Ei mikään ole, silloinkaan, niin etäistä ja vierasta
kuin tuo muuan maanantain vastainen yö, josta kaikki tämä alkoi. On
aina surunvoittoista nähdä piian ja rengin vakavin kasvoin ryhtyvän
jäljittelemään semmoista, mikä jotakin sisältääkseen vaatii vallan
toisenlaisia edellytyksiä.
Juhallahan piti olla jokseenkin selvä kokemus tuon pyhäiltapäivän
vapaudentunteen petollisuudesta. Olihan se hänelle muinoin Tuorilassa
tuottanut kelpo selkäsaunan isännän pampusta. Mutta kaikkien paheitten
yhteisenä ominaisuutena on, että ne ratkaisevalla hetkellä saavat
ihmisen tyystin unohtamaan aikaisemmin koetut seuraukset; niin on myös
vapaudennauttimispaheen. Eikä Juhan kehityskannalta sopinut vaatiakaan,
että hän olisi tuommoisista selkäsaunoista tai maanantaiaamujen
väsymyksestä ruvennut onkimaan elämän totuuksia ja niitä ohjeekseen
ottamaan. Joka pyhäiltapäivä etenkin suviseen aikaan hän lähti
kylälle kuljeskelemaan. Hän kävi tansseissa, vaikkei osannut polkan
askeltakaan. Joskus hän myös joutui osalliseksi pieneen ryyppyyn.
Näistä ei hänelle koitunut sen kummempia seurauksia. Monta kertaa hän
oli läsnä kun tapeltiin, mutta ei koskaan joutunut itse saamisiin.
Väkevien suhteenkin hän pysyi hyvin kohtuullisena, sillä jostakin
syystä hän arkaili ottaa rahallisesti osaa viinan hankintaan. Se ei
ollut säästäväisyyttä, hän muuten vain pelkäsi semmoista osuutta. Mutta
kun ei hänestä kenellekään ollut harmia, niin tarjottiin hänelle usein
ryyppy muutenkin.
Ei Juhalle pyhäehtoisista retkistään mitään koitunut. Ei ollut
koituvinaan. Mutta kohtalo olikin hänen kohdalleen järjestänyt nuo
"seuraukset" tavallista ovelammin. Yhdestä semmoisesta retkestä oli
kuin olikin aivan ratkaiseva seuraus, joka sitten vuosikymmenien
riutuessa johti hänen tähän asti jokseenkin värittömän elämänsä
semmoisille tolille, että se siellä omissa uumenissaan valtavasti
kuvastaa inhimillisen elämän erästä puolta.
Vaikka Juha täällä yksinäisenä renkinä oli olevinaan hyvinkin viisas
ja maailmaa kokenut, niin oli hänellä kumminkin muuan kiusallinen
aukko: hänellä ei vieläkään ollut minkäänlaista kokemusta vaimoväestä.
Joukossa hän kyllä näytti vallan toista; laski joskus harvakantaan
jonkin osavan rivouden ja antoi hyväntahtoisille akoille aihetta
sanoa: "Ei Juha ole niin hullu, että se naimisiin menisi." Tämmöisestä
lauseesta Juha sanomattomasti nautti ja esiintyi yhä varmemmin
semmoisena, kuin olisi maailmassa saanut tarpeensa niistä asioista.
Mutta kun hän palasi yksinäiselle vuoteelleen ja kuuli muurin takaa
Riinan, piian hengityksen, niin silloin oli toista. Hän ei ollut
naiseen koskenut, siinäpä se oli. Ja vaikka Riina oli semmoinen kuin
oli, niin olisi Juha antanut mitä hyvänsä, jos olisi saanut sen
rohkeuden, että olisi voinut hiipiä yli pirtin Riinan sänkyyn. Yhtenä
yönä, kun muurin takana oli hyvin hiljaista, niinkuin Riina olisi
valvonut, Juha jo hiipi sinnepäin, ryki ja hiipi, mutta huomasi sitten,
ettei Riinaa ollutkaan sängyssään. Juha oikaisi silloin Riinan tyhjään
sänkyyn ja viipyi siellä vähän aikaa. Mutta kun Riina palasi kylältä,
oli Juha jo omassa sängyssään, nukkuvinaan.
Riina oli kahdenkolmatta ikäinen, hiukan irrallinen ja löyhäluontoinen
piika. Hän ei ollut tämän paikan synnynnäisiä; isäntä oli hänet
pestannut Kauppalan markkinoilla puolipiloillaan, kun oli tullut
itseään tarjoamaan. Hän teki työnsä ilottomasti ja karkasi yökulkuun
niin usein kuin sopi. Pirjolan pirttiin eivät yöpojat uskaltaneet
tulla, mutta ei heidän Riinan tähden tarvinnutkaan. Paikkakunnan outous
ei Riinalle alunkaan tuottanut esteitä. Jo ensimmäisenä pyhäiltana hän
pirtissä laulaa ynisi omia piirilaulujaan, hävisi myöhemmin kylälle ja
palasi vasta puolen yön jälkeen. Vallan olosuhteiden vuoksi hänestä
tuli Juhan salaisten kaipausten esine. Hän ei Juhasta näyttänyt paljon
piittaavan; ynisi laulujaan ja kysyessä vastasi jotain yhtäkaikkista.
Mutta Juhan mielikuvitus teki työtään.
Se kohtalokas pyhäehtoo tuli sitten heinä- ja leikkuuajan vaihteessa.
Juhan elämäntuntu kohosi sinä iltana korkeimmilleen, siihen ikäänkuin
kasaantui kaikkea semmoista, mikä sai Juhan alitajunnasta tavantakaa
nousemaan sanattoman kysymyksen: minäkö se olen? nyt minä elän täyttä
miehuutta? Sinä iltana hän ryyppäsi omaa viinaansa; oli kolmeen
mieheen tuotettu yksi kannu. Sitten mentiin juovuksissa tanssiin, eikä
sielläkään käynyt huonosti. Kävi niin, että joku mies tarttui Juhaa
rinnuksiin ja Juha painoi sen miehen sänkyyn selälleen. Se oli pelkkää
leikkiä, mutta Juha oli kuitenkin painanut miehen hartioilleen. Pois
lähdettäessä Juha pimeässä porstuassa haparoi tyttöjä, ja kun hän
sitten yksinään tulla puhki Pirjolaa kohden, läikkyi hänen mielessään
vahva tunne siitä, että hän jo kauan on ollut tasapäinen tämän
paikkakunnan muun väen kanssa ja yleensä kaikkien ihmisten kanssa.
Hän tulee hämärään pirttiin ja menee heti rohkeasti katsomaan, joko
Riina on kotona. -- Ei ole vielä, sanoo tyhjä sänky. Juha kävelee
varovasti ikkunan ääreen ja jää siihen seisomaan. Aivot eivät omasta
puolestaan tee mitään, ne vain ikäänkuin katselevat mitä eteen tuodaan.
Juopumisen sisäinen kuva näyttäytyy, näyttäytyy koko tämän elämisen
salainen olemus, mutta niin lyhyinä välkähdyksinä, ettei niistä
mitenkään saa kiinni tuommoinen Juha. Ruumiin puolella annattaa hiukan
ylön, mutta sielu ei siitä liikahdakaan.
Hämyisellä tiellä tulee Riina seurassaan kaksi miestä. Humalansa takaa
Juha nauttii siitä tiedosta, että nuo miehet eivät tule pirttiin, mutta
Riina tulee. Juha on ikkunan ääressä siihen asti kunnes Riina avaa
oven. Silloin hän lähtee liikehtimään Riinaa kohden.
Ensi kertaa eläissään Johan Penjaminpoika nyt
seitsemättäkolmattavuotiaana pitelee vaimoihmistä koko käsivarsillaan.
Hän tekee sen juopumuksensa ja tämän illan aikaisempien elämysten
turvista; sen tekee tämänkin ruumis omin neuvoin, aivot vain toteavat,
mitä tapahtuu. Miehen koko olemus ikäänkuin irtautuu entisyyden
kiinteydestä ja nousee ilmaan. Vaimoihminen ei sanottavasti vastustele,
hän on yhtäkaikkisen laiskahko. Lopulta hän sanoo: "Mikä vanhan jäärän
nyt niin on virkistänyt?" Niissä sanoissa on Juhalle autuus. Ne antavat
pohjaa hänen olemukselleen, kun se nyt liehuu ilmassa.
Mutta kun hän myöhemmin makaa omassa sängyssään, on humala täysin
haihtunut. Hän kokee yhden suurimmista pettymyksistä, mitä miehinen
ihminen, parempikin, täällä maanpäällä saa kokea. Hän on raukean
tyhjyyden vallassa, mutta siitä huolimatta näyttää elämällä ja
maailmalla olevan aivan uudet kasvot katsellessaan häntä siihen
makuulle. Yksi lyhyt tapaus on taas ikäänkuin kahmaissut noiden
kuluneiden renkivuosien lukemattomat pikku seikat ja tapaukset yhdeksi
kokonaisuudeksi; mies on elämänsä kiipeilyssä joutunut uudelle
astimelle, ei voi sanoa ylemmäksikö vai alemmaksi. Ennenkuin uni tulee,
kuvittelee hän jo ehkä itseään tulevana töllinäijänä. Nekin kuvittelut
voivat vielä tällä asteella olla varsin viehättäviä.
Oli tärkeä sattuma, että Juhan lähentelyt olivat piialle, Riinalle,
niin otollisia. Elämässä muodostuu joskus niin hivelevän sopusointuisia
sattumia. Riina oli aivan yksinäinen olento tämän taivaan alla ja
epäili sen lisäksi olevansa raskaana miehestä, jota hän ei missään
tapauksessa tulisi omaksensa saamaan. Sillä vaikka joskus onkin
sattunut, että talon perillinen on nainut piian, niin ymmärsi Riina,
ettei hän ole niitä piikoja, joista emäntiä tehdään, eikä missään
tapauksessa nyt enää, kun näin on käynyt. Juhaa kohtaan oli hänen
suhteensa näihin asti ollut täysin puolueeton; tässä ei siis esiintynyt
mitään sielullisia vastahakoisuuksia, joiden tämmöisessä tapauksessa
joskus sanotaan tehneen naisesta marttyyrin. Riina kävi edelleenkin
tansseissa, mutta pysyi ehdottoman uskollisena Juhallensa. Lievä
julkeuden vivahdus oli tullut hänen olemukseensa, ikäänkuin siltä
varalta, että ihmiset alkaisivat nähdä hänestä vaivaa.
Sattuneen tapauksen jälkeen oli Juhalle naimisiinmeno sellainen
selviö, jossa ei ollut hituistakaan enempää arvelemista. Hänen koko
sisäinen ja osaksi ulkonainenkin elämänsä järjestyi siitä hetkestä
alkaen sille perustalle. Mieluisa tuskastuminen vallitsi hänen
ajatustaan, kun hän kiinteästi suunnitteli ja arvioi tulevaisuutta.
Hänen tästä puolin joka-iltaiset käyntinsä Riinan luona muurin toisella
puolella olivat vain pientä sivuasiaa, jota siinä tärkeämmän ohessa
myös oli hoidettava. Riina ei ollut hänelle mitään muuta kuin se
vaimoihminen, jonka kanssa hänen oli mentävä yhteen. Hän ei tiennyt
Riinan suvusta eikä synnystä niin mitään (vasta seuraavana suvena,
kun he jo olivat naimisissa, ilmestyi muuan akka, joka oli kuin
vanha rastas ja jonka Juha ymmärsi Riinan äidiksi) -- eivätkä he
yhdessä maatessaan milloinkaan puhelleet naimisiin menosta. Mitäpä
siinä oli puhumista. Juha oli jotenkin hajamielinen ja Riina oli
yhtäkaikkinen, eikä mitään järkyttäviä kohtauksia sattunut. Juha teki
työnsä tavallista tunnollisemmin. Isäntä, jolla oli hyvä vainu, pääsi
pian asiasta selville, ja kun hän oli ihmistuntija ja lautamies,
ei hän hätäillyt. Kumminkin johti hän niin, että asia tuli Juhan
kanssa puheeksi, ja kun se kerran puheeksi tuli, niin puhuttiin se
loppuun asti. Isäntä sai selville Juhan rahavarat ja suunnitelmat:
Juha olisi halunnut torpan paikkaa Pirjolan maalta. Isäntä katseli
rauhallisena toisaalle, niinkuin olisi jäänyt asiaa miettimään. Ei
hän sitä kumminkaan hetkeäkään miettinyt. Hän näki edessään Juhan,
Riinan ja rahat, nuo kolme seikkaa, jotka nyt lapsekkaasti kuvastelivat
yhdessä muodostavansa muka hyvinkin lupaavan elämänperusteen, mutta
joiden kestämättömyyden tuo iäkäs isäntämies pettymättömästi vaistosi.
Hän tunsi hyväntahtoisuutta, sääliä ja vastenmielisyyttä tätä asiaa
kohtaan, mutta minkäänlaisiin tekemisiin hän ei voinut antautua. Hän ei
siis antanut Juhan torppatoiveisiin mitään selvää vastausta, mutta itse
naimisasialle hän osoitti sitä suurempaa myötätuntoa ja harrastusta.
Hän soi Juhalle muutamia isällisen miehekkäitä kehoituksia, eikä Juha
suinkaan tästä keskustelusta masentunut vaan päinvastoin yhä kohosi.
Pirjolan vanha isäntä pysyi Juhan koko eliniän hänen myötätuntoisessa
muistissaan. Joskus myöhemminkin, isännän jo ollessa vaarina,
Juha vaikeina aikoinaan häntä lähestyi ja sai aina osakseen niin
ylivoimaista hyväntahtoisuutta, että itse asia useimmiten jäi vallan
puhumatta. Juhan elämä oli pelkkää nousua koko sen ajan, minkä hän
viipyi Pirjolassa -- häihin asti, jotka isäntä yksin kustansi.
Naimisiin menon otti Riina ensin puheeksi, teki sen tuttavallisen
tylyillä sanoilla ja ilmaisi siinä niinkuin sivumennen, kuinka hänen
asiansa olivat. Eihän siinä ollut mitään odottamatonta, pitihän Juhan
se käsittää, mutta kumminkin kihahti tuskan hiki hänen päähänsä.
Kaukana oli senikäinen Juha entisestä tukkimiehestä. Ajatus takoi
kaikkia mahdollisia ja mahdottomia asioita yhtaikaa. Naimisasia sai
nyt tykkänään uuden sisällön; nyt vasta se oli _peruuttamaton_ ja sitä
paitsi määrätyn ajan sisään toteutettava. Minne mennä asumaan? Jonkun
nurkkaan hyyrylle -- se oli kauhistava ajatus. Jos isäntä antaisikin
torpanmaan, niin eihän sinne siihen mennessä ehtisi saada edes
kolminurkkaista koppia. Ei Juhan rahat semmoisiin riitä osiksikaan.
Eikä hän itse osaa edes rakennusta hakata. Juha ähki ja kääntyili
Riinan sängyssä. Riina vain makasi laiskassa asennossa niinkuin olisi
nautiskellut Juhan levottomuudesta.
Päivällä Juha teki työtä yhä uutterammin, niinkuin olisi siten
yrittänyt ylläpitää torppatoiveitaan, vaikka mahdollisuudet ajan
lyhentyessä yhä vähenivät. Riinan raskaus näkyi jo selvästi ja
herätti Juhassa kummallisen kiusallisia mielialoja. Se oli niinkuin
jokin vieras seikka joka saapuu; jonka kanssa hänellä ei tunnu
olevan mitään tekemistä, mutta joka kumminkin vetoaa häneen. Juhan
tietoisuuteen ei koskaan kohonnut edes selvää epäilystä tästä hänen
isyydestään, eikä tämä juttu kylän ämmienkään kesken päässyt kuiskausta
suurempaan vauhtiin ja unohtui pian kokonaan, kun Juha ja Riina olivat
vakiintuneet tavallisiksi tölliläisiksi. Mutta Juhalle pysyi tämä hänen
ensimmäinen lapsensa aina salaperäisen vieraana ja Riina pyrki alati
näräilemään sen puolesta, ihan aiheettomastikin.
Tölliläisiä heistä siis tuli, mutta ei Pirjolan alustalaisia, vaan
Yrjölän. Ihan viime tingassa, kun kuulutuskirja jo oli otettu,
antoi isäntä lopullisen vastauksensa: ettei hänellä ollut sopivaa
töllinpaikkaa -- "ja ethän sinä nyt tällä kertaa uuteen tölliin
pystyisikään, mutta meneppäs tuon Yrjölän äijän puheille, sillä on
vallan mahona se Kräpsälä, suuri asumus ja hyvät maat, kun vaan asuu.
On huoneetkin reilassa ja minä luulen, että kyllä se sinut ottaa." Ei
Pirjola vaan pahoittanut Juhan mieltä; hän oli Juhan tietämättä jo
valmistellut asiaa.
Niinpä siis Juha eräänä sunnuntaina istui monta tuntia Yrjölän äijän
kamarissa. Yrjölän äijä puhua lässytti isäntämiehen puheitaan, yski ja
meni tavan takaa piippuhyllynsä ääreen lataamaan piippuaan. Juhalle
hän ei tarjonnut. Juha punoitti ja hieroi hikoilevia kämmeniään.
Jonkinlainen kauppa kumminkin syntyi. Kun ei Juha nyt vielä
voinut ottaa haltuunsa torpan kaikkia maita, niin ei osattu tehdä
minkäänlaista kontrahtiakaan. "Kylläs siellä ainakin minun aikani
olla saat, kun vaan kunniallisesti elät ja työtä teet", sanoi Yrjölä.
Toistaiseksi oli Juhan tehtävä päivä viikossa omin ruuin.
Juhan mielessä riitelivät vapautuksen ja takertumisen tunteet, kun hän
palasi Pirjolaan. Oli niinkuin olisi kymmenen eri läpeä jo imenyt hänen
vähiä rahojaan. Mutta eteenpäin oltiin kumminkin menossa.
Sattui niin, että isäntä, Riina ja Juha joutuivat kolmisin, kun Juha
palasi uutisineen Yrjölästä. Muodostui hiukan juhlallinen hetki,
johon isäntä vuodatti ainaisen toivorikkautensa ilmoittamalla, että
hän kustantaa häät, koska heiltä nyt kerran aina piika naidaan. "Sinä
Juha olet ollut uskollinen palvelija, pysy vaan yhtäläisenä omallakin
pellollasi, kyllä Herra sinua siunaa", sanoi isäntä ja päätti tämän
hetken leikillisesti virkkoen:
-- Niinkuin varis vuovaa toiselta vainiolta toiselle vainiolle, niin
nyt siis Juha ja Riinakin vuovaavat Pirjolasta Yrjölään.
Sisäisen tyydytyksen tunne kuvastui isännän koko olemuksesta.
Häät vietettiin sitten piakkoin Pirjolan pirtissä. Niiden huminaan
hukkui tyystin melkein kaikki tähänastinen; ainoa mikä ei hukkunut
oli Riinan siunattu tila. Se ilmaisi itsensä tunnista tuntiin,
huminan jo väsähtäessäkin. Pihamaalla kuokkaväen kesken tapeltiin
kelpolailla, mutta sulhanen ei siitä mitään tiennyt; hän oli juopuneena
nukkunut pakarikamarin sänkyyn. Mies nukkui, mutta korvat olivat
avoinna ja niiden kautta saapuivat humunsekaiset viulunsävelet hänen
unitajuntaansa ja pitivät siellä yllä semmoista poikkeuksellista
onnentilaa, joka ei milloinkaan valveilla, eikä toista kertaa
unessakaan, auennut tämän elämänvaeltajan tajuttavaksi.
Mutta Riina kokosi yön kuluessa neljättäkymmentä markkaa häälahjoja,
puolta enemmän kuin Pirjolan edellinen piika oli saanut. Hän kävi
pihalla hillitsemässä tappelijoitakin, joista reippaimmat seurasivat
häntä pirttiin tanssimaan ja antoivat nekin monta markkaa.
Torppa oli kaukana salolla talon metsäkappaleen keskellä. Se oli
pitkät ajat ollut autiona ja niin perusteellisesti rappeutunut, ettei
tavallisessa puheessa enää muistettu sen oikeata nimeä. Sitä sanottiin
kyllä Kräpsäläksi, mutta kuulihan sen outokin, ettei semmoinen voinut
olla oikea nimi. Hävinneet asukkaat olivat olleet hiukan sekaista väkeä
ja hankkineet itselleen haukkumanimen. Juhan ja Riinan sinne muutettua
ruvettiin asumusta Juhan liiannimen mukaan sanomaan Toivolaksi.
Ainoastaan talon isäntä, kiusatessaan Juhaa myöhästymisestä tai muusta
semmoisesta, puhutteli häntäkin vielä Kräpsälän isännäksi.
Nuori pari muutti uuteen omaan kotiinsa pyhäinpäiväviikolla. Sää ja
keli olivat omansa vapauttamaan Juhan turhista haaveista; Juha sai
nähdä tulevan "taksvärkki"-tiensä sen luonteenomaisimmassa kunnossa.
Pyörät vajosivat toisin paikoin kappoihin asti, ja hevonen ponnisti
kaula pitkällä ja tuskastunein ilmein niinkuin olisi pelännyt maan
päältä häviävänsä. Pariskunnan kaikki irtain omaisuus oli elorattailla.
Siinä oli Juhan kaappi -- hänen Tuorilan aikainen unelmansa -- ja
Riinan pohjalaismallinen kirstu koreine kukkasineen. Oli siinä sänky,
jonka kehä oli maannut kymmenen vuotta Pirjolan pirtin alla, mutta
pohjalaudat sen sijaan olivat uutuuden valkoiset. Se oli tullut
maksamaan yhden hopeaisen markan ja oli samaan kauppaan saatu vielä
yksi lyhde olkiakin. Oli siinä jonkinlainen saavi, ämpäri ja kiulukin,
oli malminen jalkapannu, kivivati ja _neljä_ lusikkaa; kalustossa
oli siis jotakin yli tarpeenkin. Kaikki tämä oli lievän kiihtymyksen
vallassa haettu ja hankittu. Oli mukana kaikkia niitä raaka-aineitakin,
joita aloittelevat tölliläiset ruokapöytäänsä tarvitsevat: oli viisi
naulaa silakoita, leiviskä leipää, kaksi nelikkoa perunoita ja kaksi
naulaa suolaa. Ne oli kaikki rahalla ostettu ja jäljellä oli vielä niin
paljon, että varmasti tiesi selkiävänsä kyytimiehen palkasta. Alku oli
siis verraten lupaava, sillä monen moneen asumukseen on Suomen maassa
menty paljon heikommilla edellytyksillä ja on vallan hyvin menestytty.
Eikä tältä parilta näyttänyt puuttuvan sitä sisäistä vireyttäkään,
joka tämmöisessä yrityksessä on pääasia. Äänestä soinnahti hillittävä
uho, kun he katkaisematta pitivät yllä puhelua kyytimiehen kanssa.
Etenkin Riina tyhjensi kaikki piikuuden aikaiset sutkauksensa, kun
hän mukana ponnistellen hyppi pahimpien kuilujen yli, niin että hänen
korkea kumpunsa arveluttavasti heilahteli. Jo vihdoinkin näkyi matkan
määrä, harmaa malkakattoinen huoneryhmä alakuloisen salon keskellä.
Sitä lähestyttiin ja lähestyttiin, kunnes seisottiin suojattoman
oviaukon edessä. Mitäs muuta kuin säppäleet sisälle vaan. Ensimmäinen
ajattelemattomuus tuli ilmi: Juha oli kyllä käynyt kokoomassa puita
metsään, mutta ei ollut huomannut tuoda sylystäkään "kotiin"; ei
hankittu saada kyytimiehelle kahvia. Sattui sentään olemaan vanhaa
aidan risua lähettyvillä. Suurella vaivalla saatiin se lopulta pesän
suussa syttymään. Vaisu päivä osoitti jo silloin hämyn merkkejä.
Kyytimiehen mentyä humahti heidän tajuntaansa hävinneen asumuksen
raaka rauha. Riinaa pyrki jo itkettämään, kun hänen mieleensä tulivat
äsken jääneen onnellisen piikuuden ajat. Näin hänen tiensä siis on
häntä johtanut! Juha taas liikkui ja katseli ympärilleen, nähden joka
askeleella suunnattoman määrän kaikenlaisia puuttuvaisuuksia. Hän
hätkähti joka kerta kun hän muisti heidän ruokavaransa. Ne riittivät
siihen ja siihen asti -- entä sitten? Nyt ei talvisydännä saa työtä
talollisiltakaan.
Näin alkoi pariskunnan tölliläiselämä ja saavutti ennen pitkää
kaikki luonnolliset pikku piirteensä. Se valtasi heidän ulkonaisen
ja sisällisen ihmisensä, se näkyi vaatteista ja siitä kuinka ne
riippuivat yllä, se näkyi kasvojen vakinaisista ilmeistä, miehen
parrasta ja vaimon hiuksista, heidän kummankin ruumiinsa ryhdistä. Jo
ennen joulua oli Riina Juhan poissa ollessa käynyt kylässä vaihtamassa
leipiä kahviin. Ainoakaan päivä ei mennyt ilman sananväännettä, joskus
riideltiin; se oli niinsanottua elämän sisällystä, joka kullekin
päivälle antoi pienen erilaisuuden, mutta ennen kaikkea vahvan ja
jämeän yhtäläisyyden. Joskus kävi Juha kylän taloissa töissä, ja kun
hän sieltä palasi, taskussaan päiväpalkka kuusikymmentä penniä, oli hän
erityisen ärtyisä. Hän oli syönyt talossa ehtoollista, eikä hänen siis
enää sopinut syödä kotona, vaikka nälkä olikin. Kahvia hän joi ja siinä
ohessa näräili Riinan laiminlyönneistä. Riinalla oli hänen siunattu
tilansa hyvänä tukena; sen toten hän nyt alussa antautui veteläksi,
ja siitä jäi tämä ominaisuus häneen pysyvästi. Sillä kun lapsi oli
syntynyt, niin oli siinä hoitamista, ja kun se hiukan varttui, niin oli
toinen tulossa ja äidillä sama oikeus vetelyyteen ja laiminlyönteihin.
Ensi aikoina näytti elämä niinkuin arvelevan, mihin suuntaan nyt
tätäkin paria olisi lähdettävä viemään. Se arveli sitä jouluun asti
ja päätti sitten: nouskoot nyt hiukan, kun ovat vielä alussaan ja
kuvittelevat nousevansa. Tukkiliike, joka on niin paljon siunausta
Suomenmaan kaikille säädyille tuottanut, tuli vielä kerran Toivolan
Juhankin avuksi. Noin neljän virstan päässä oli tänä talvena
hakkuupaikka ja siellä kävi Juha yhtä mittaa kolmatta kuukautta. Siellä
hän oli silloinkin kun Riina ypöyksin synnytti maailmaan ensimmäisen
lapsensa, pojan, jonka nimeksi sittemmin pantiin Kalle Johannes.
Sinä ehtoona kotiin tullessaan Juha säikähti niin, ettei hän tullut
ajatelleeksi pojan luonnottoman aikaista syntymistä. Nähtyään ettei
mitään hätää ollut, toipui hän kyllä säikähdyksestä, mutta jäljelle jäi
omituinen autiuden tunne, jonka syytä hän ei ymmärtänyt. Oli niinkuin
jokin näkymätön seikka olisi seisahtunut hänen eteensä ja kysynyt:
"Kuka sinä olet?" -- Nyt on minulla jo lapsikin ruokittavanani. --
Taas valtasi Juhan ankara hetkellinen ahdistus. Taas hän muisti rahaa
-- jota hänellä nytkin oli jonkin verran olevinaan, mutta joka ei
kumminkaan mihinkään riittäisi.
Matala talvipäivä muuttui ensin väihkyväksi hämyksi ja sitten yöksi.
Toivolan pirtissä makasi kolme olentoa, jotka tänä yönä tiedottomasti
vieroivat toisiaan. Lapsikaan ei tahtonut oppia imemään; se itki tavan
takaa.
Kuitenkin oli tuo helmikuun ilta vain semmoinen yksinäinen
elämänkohta, kun kehittymätönkin sielu syvyydessään liikahtaa. Elämä
piti päätöksensä ja antoi Toivolan pariskunnan tehdä nousua. Tästä
noususta saapui sanomia myös Yrjölän vanhan äijän korviin, vaikka Juha
olikin vain kartellen hänelle oloistaan viittaillut. Isäntä tiesi jo
että Toivolassa on lehmä, ei tosin oma vaan ruokkolehmä. Hevonen,
pääsiäismarkkinoilta tuotu kama, sen sijaan oli oma. Lehmälle oli
isäntä itse myöntänyt laidunluvankin viittätoista apupäivää vastaan,
mutta hevosen laitumen oli Juha ilmoittanut vuokranneensa muualta. Nämä
tiedot herättivät kumminkin isännässä epäluulonsekaisia ajatuksia, ja
kun kesä oli ehtinyt kauneimpaan kukkaansa, nähtiin hänen lähtevän
talostansa korpea kohden. Huonon rintansa uhallakin hän päätti itse
käydä tarkastamassa uuden torpparinsa toimia.
Isäntä ei mennyt suoraan asumukseen, vaan kääntyi vähän ennen veräjää
vasemmalle ja tuli pellon reunalle vasta etäämmällä semmoisesta metsän
kohdasta, josta ei häntä ollut helppo huomata. -- Hei pirkele, pääsi
tuolta vanhalta läähättävältä mieheltä varsin nuorekkaasti, kun hän
näki uuden torpparinsa aivoitukset. -- Vai sillä lailla täällä maailmaa
asutaan, niinkuin laivan perää! Hänen mielialansa ei ollut pelkkää
suuttumusta, siinä oli jotain muutakin, joka omituisesti ravisti vanhaa
sielua. Niinkuin olisi Juha jo ollut salavihkaa pyrkimässä hänen
kanssaan tasaväkiseksi. -- Vai sillä lailla -- no katsotaanpas!
Juhalla oli viljelyksessä hyvinkin toista tynnyrinalaa maata, vaikka
puhe oli tähän asti ollut korkeintaan viidestätoista kapanalasta. Ohra
näytti siinä kasvavan hämmästyttävän hyvin, vaikka maa oli ollut kauan
mahona. Mutta Juha oli huomannut vanhalta Kräpsälältä jääneen mädänneen
tunkion ja laahannut sen pellolle ja paikoitellen vielä kattanut,
nähtävästi hevoslannan sekaisilla pahnoilla. Niinpä niin -- mutta kun
isäntä katsoi Juhan uutta aitaa, niin ei hän tiennyt pitikö hänen
nauraa vaiko kirota. Uusi pintainen aita poikki pellon rajoittamassa
viljeltyä peltoa viljelemättömästä! Aidakset, seipäät ja vitsakset
parhaasta lähimmästä kuusikosta! Ja aidan takana vanhalla pellolla
seisoi rauhallisena hevonen makaavan lehmän vieressä. Vai siinä se oli
se muualta vuokrattu hevosenlaidun! Suuttumuksesta virkein mielin alkoi
isäntä hitaasti kävellä pihamaata kohden.
Asumuksessa säikähdettiin kauheasti. Juhan silmät olivat kuin
harmaat napit ja Riina yritti salavihkaa siivoilla pirttiä vielä kun
isäntä jo seisoi pihassa. Isäntä huomasi säikähdyksen ja leppyi sen
johdosta melkoisesti. Kumminkin hän piti ankaran saarnan ja antoi
Juhan ja Riinan ensin tulla siihen käsitykseen, että nyt on torpasta
lähdettävä. Isännällä ei kumminkaan ollut kiirettä ja se oli hyvä
merkki. Lopulta istui portaalla ja alkoi leppeämmällä äänellä puhua
toiseen suuntaan. Kun Juhalla nyt kerran oli hevonen ja jo lehmänkin
alku, niin saattoihan hän ottaa haltuunsa torpan kaikki maat ja tehdä
niistä esimerkiksi niin-ja-niin monta hevospäivää, niin-ja-niin monta
jalkapäivää ja niin-ja-niin monta apupäivää, tuoden taloon niin-ja-niin
paljon marjoja, niin-ja-niin monta kiulua, ämpäriä ja saavia ja Riina
kehrätä niin-ja-niin paljon pellavia...
Tästä päivästä, joka jo oli uhannut päättyä surullisesti, tulikin
melkein juhlapäivä. Ennen lähtöään tuli isäntä vielä pirttiinkin ja joi
siellä kahvia. Isännän lähdettyä vallitsi pirtissä hiljainen, kohonnut
tunnelma. Juhasta oli tuleva semmoinen "vahva" torppari, joka saattaa
kilpailla heikon talon kanssa.
Juhan ei ollut päähänkään pistänyt ruveta millään lailla arvioimaan
isännän tarjousta. Kun oli jo niin pelästynyt sen häätöuhkaa! Ei nyt
muuta kuin työhön kiinni vaan ja aita uuteen paikkaan. Oli sekin
järkeä, kun se jo siihen tuli taottua. Ei sitä isäntä suotta haukkunut.
Juhasta oli tullut suuri torppari; häntä ruvettiin vähitellen
sanomaankin Janneksi.
* * * * *
On suvinen sunnuntai. Janne istuu paitahihasillaan pihamaalla ja
haaveilee elämänsä yleistä paranemista. Se oli niinkuin jotain tautia.
Hän katseli ulospullistuvaa lahoa pirtin nurkkaa ja ajatus ponnisteli.
Hänen täytyi myöntää itselleen se varmuus, ettei hän enää eläissään
tule uudessa pirtissä asumaan. Tukka on lähtenyt päästä ja hampaat
kuluvat salaisesti. Akka on tuolla pirtissä ja lapsia, ja niitä tulee
vielä lisää. Mutta huono on tuo pirtti, eikä kannata esitelläkään, että
talon metsästä saisi uuden tehdä. -- Ja millä minä sen teettäisin?
Siinä olisi joka ainoa sauma vieraalla teetettävä. Se oli Jannen
tietoisuuden arimpia kohtia, ettei hän osannut rakennustyötä; semmoinen
hiljainen elämän perusonnettomuus.
Mutta jos ajaisi alas tuon vanhan pirttiromelon ja koettaisi siitä
koota uuden vähän pienemmän? Sitä ei talokaan voisi panna vastaan, kun
ei tarvitsisi metsään kajota. Samalla se olisi niinkuin pientä nousua
ja voisi päästä varmempiin väleihin talon kanssa. -- Minä ansaitsen
talvella paperinajossa ... oli se sentään onni etten myynyt hevostani,
rahat olisivat menneet ja sitten minun olisi hukka perinyt. Kyllä tästä
täytyy ruveta paremmin menemään, ja akkaa täytyy kanssa ruveta vähän
opastamaan. Ei se muuta kuin leimehtii mukuloitten kanssa ja kaikki on
aina päin seiniä kun kotiin tulee.
Janne lähtee kävelemään hakaan päin. Herännyt toivorikkaus kaipaa
nähdäkseen sitä hevosta, jolla tulevana talvena paperia ajetaan.
Siinähän se seisoo veräjän lähettyvillä laihana ja yrmeän näköisenä
kärpäsiä huiskien. Se vilauttaa ilkeämielisesti silmiään ikäänkuin
tahtoisi sanoa, että tässä minä olen, toteuta sinä vaan haaveesi.
Siinä se on hevonen ja tuolla on tölli ja töllissä monihenkinen elämä,
joka menee menoaan päivästä päivään, oli asiat sitten hyvin tai
huonosti. Sitä menoa ei voi katkaista, ei siitä vapautua. Kun uusi
lapsi tulee maailmaan, niin se meno vain laajenee ja hänen, Jannen, on
oltava mukana. Ja siihen kuuluu vielä talo ja isäntäkin ja se ettei ole
niin kontrahdin lappuakaan. Kokonainen sarja voimia, jotka näennäisesti
eripuraisina kumminkin hetki hetkeltä vetävät jotakin jonnekin päin.
Ruis tuleentuu. Sitä olisi oikeastaan pitänyt tänä pyhäehtoona leikata,
kun huomenna ja ylihuomenna on oltava talossa, mutta Jannen mielessä on
kumma haluttomuus. Eikä se nyt vielä keskiviikkoon mennessä varise; saa
sitte alkaa aamusta. Kaikki sopii aina paremmin alkaa aamusta.
Kello on puoli kolme, koillinen taivaanranta punertaa aamua, mutta
päivää ei sieltä vielä kuulu tuntikauteen. Toivolan pirtissä makaa
akka suu raollaan kuorsaten ja siellä täällä parittain muutamia
hänen synnyttämiään lapsia; näkyy paljaita pakaroita ja käsivarsia.
Janne yksin on ylhäällä. Hän liikkuu varovaisesti, ettei herättäisi
joukkoaan. Hän kirookin vain hiljaa sähisten, kun hän haistaa
maitoleiliään. Sitä ei ole pesty sitten viime kerran ja nyt sieltä
lemahtaa saastainen ellottava haju. Hän luo uudelleen katseensa
nukkuvaan akkaan. Ei taas muistanut ehtoolla käskeä pesemään, ja
sanomatta se (akka) ei sitä ikinä muista. Janne hymähtää tuskastuneesti
ja lähtee täyttämään leiliä. Ei löydä suppiloa ja ilman ei leiliin voi
kaataa. Nyt hän on jo poissa pirtistä ja voi kirota ääneen. Likaisella
kahvikupilla hän sitten vaivalloisesti täyttää leilin.
Sitten leipiä konttiin. Vasten tahtoaan Janne nytkin tekee sen
havainnon, että leipävarasto on huvennut liian pian: siitä on kävellyt
niitä muuallekin kuin suuhun. Kaikkea menee läpi kätten, ei se siitä
parane vaikka mimmoista meteliä pitäisi. Siellä se kuorsaa akka
mukuloinensa pirtissä ja tässä minä hankin taloon leikkaamaan. Missähän
minun sirppini on? ja sekin on tahkoamaton; talossa pitää tahkota. Kun
Janne sitten mennessään näkee kaipaamansa suppilon pirtin nurkalla
lasten leikkipaikalla, niin on se toki viimeinen kotiharmi tänä aamuna.
Hän menee jo aamun kosteata polkua ja nauttii mielessään siitä, ettei
kannettava työkalu tällä kertaa ole sen raskaampi. Taakse jäävä
nukkuva töllikin saa jo täältä etäältä osakseen melkein myötätuntoisen
ajatuksen. Haaveet alkavat; tämä aamuinen taloonmeno tuo aina jonkun
hyvän ajatuksen.
Työhön mennään neljältä ja matka kestää tunnin. Mutta nyt pitää hiukan
kiiruhtaa kun on sirppi tahkottava. Sattuu kumminkin niin, että
isäntä tämmöisenä tärkeänä päivänä soittaa aamukellon jo neljännestä
aikaisemmin ja väki on jo menossa kun Janne saapuu. Isäntä seisoo
pihassa suu muikeassa hymyssä.
-- Aina sen Kräpsälän isännän vaan makaa ämmä paidan liepeen päällä,
kun ei pääse aikanansa liikkeelle, sanoo isäntä, yskii ja kääntyy
toisaalle. Janne vie eväänsä pirtin portaalle ja kiiruhtaa mukaan;
sirppi jää tahkoamatta, mennessä hiukan yrittää kovasimella hieroa.
Epäilemättä oli Suomen torpparilaitoksessa jo siihenkin aikaan yhtä
ja toista epäkohtaa. Toivolan Janne ei tosin vielä tuntenut koko
epäkohta-sanaa eikä käsitettä; hän vain yritti ja harmitteli. Tänäkin
päivänä oli vasta viitisen tuntia leikattu, kun siinä kymmenen korvissa
rupesi satamaan ja satoi niin, että isäntä lakkautti leikkuun.
"Tulette sitten huomenaamuna jos ilmaa on", sanoi isäntä. Haluttoman
näköisinä torpparit ja muut päiväläiset ottivat eväänsä ja lähtivät
sateessa talsimaan kukin taholleen kotia kohden, jossa pahantuulisina
torailivat ämmiensä ja mukuloittensa kanssa lopun päivää. Ja katso,
seuraavana päivänä oli kuin olikin "ilmaa". Taas kuljettiin virstojen
mittaiset taipaleet leiliä, konttia ja sirppiä kantaen ja --
saatiin leikata vain neljä tuntia, kun jo satoi ja alkoi taas sama
vaellus takaisin niljaantuneita teitä pitkin. Työpäivän pituus oli
siihen aikaan viisitoista tuntia, joista näin kahtena päivänä vasta
yhdeksän oli tullut tehtyä. Loppuviikossa tuli sitten poutia, jolloin
torpparien rukiit hiljallensa varisivat, kun äijien oli välttämättä
oltava talossa. Sunnuntaina sitten täytyi yrittää. Täytyi vaikka
ripilläkäyntikin lykätä syksymmäksi, niin harmillista kuin se täältä
pahan tien takaa silloin olikin.
Silloin sen pahan tien todella tuli tuntemaan, kun oli mentävä taloon
syyskyntöön. Silloin ei kyllä tarvinnut Jannenkaan nousta ennen kolmea,
mutta siinä oli tietämistä kuinka löysi ruskean hevosensa: valkoisen
kanssa olisi kyllä kelvannut. Mutta jos ruskea sattui seisomaan niin,
ettei kello helähtänyt, niin silloin sitä ei pimeässä erottanut
muusta kuin huokauksesta. Sitten oli edessä se paha tie, jossa pyörät
painuivat kappojaan myöten. Rattailla oli aura ja kiinteä aisavehje
kakkuloineen sekä eväät. Se oli hankala kuorma, joka pahoissa paikoissa
pyrki herahtamaan pois.
Kyntöpäivä oli muuten raskaimpia päiviä, etenkin hevoselle. Isäntä oli
silloin itse pellolla melkein koko päivän; hän oli elämänsä aikana
viisastunut torpparien suhteen, sillä jos ei isäntää pellolla ollut,
niin tuskin siellä silloin tuppi heilui. Torpparien toten venyttelivät
vielä talon omatkin miehet. Isäntä käveli pellolla keppi kädessä,
käveli ja yski kosteassa ilmassa. Hän seisoi saralla ja katseli
kuinka Toivolan Jussi kiroten ja kiljuen tempoi hevostaan. Mutta hän
vainusi, että sen hoputtaminen oli näennäistä ja kun hevonen hänen
kohdallaan taas huohottaen ja suupieliään venytellen pysähtyi, niin
antoi isäntä sanaa sanomatta sille kelpo läimäyksen kepistään. Ja kyllä
se silloin pääsi. Mitä pitemmälle päivä ehti, sitä useammin täytyi
isännän heristellä sille keppiään, ja sittenkin se päivän mittaan jäi
aikalailla jälelle talon hevosista. Harmillisia olivat torpparien
päivätyöt, etenkin hevospäivät, niin isännälle kuin torpparille.
Tuota aikaista aamukaahimista koettivat muutamat torpparit välttää
siten, että tulivat vehkeineen taloon jo illalla. Mutta Toivolan Jannea
se ei auttanut; hän oli kerran yrittänyt, kun aamulla oli mentävä jo
kahdelta pellavasaunaan, mutta ei ollut nukkunut yhtään ja oli jo
puoli yhden aikaan noussut ja harmissaan vienyt kelloa puolitoista
tuntia eteenpäin ja sitten herättänyt toiset miehet. Luonnonvoimia
vastaan ovat näet väkevämmätkin heikkoja ja Jannessa nyt vaikutti
semmoinen luonnonvoima, ettei hän saanut unen päästä kiinni muualla
kuin kotona Riinan vieressä. Kaikesta yhteiselämän hankaluudesta,
kaikista torailuista ja mököttelyistä huolimatta tapahtui näet joka
ilta yhä vielä se pieni asia, että Janne laski kätensä Riinan kaulalle.
Hän laski sen sinne ja taputteli muutaman kerran hartioihin, pusersi
ja taas taputti -- niin-niin, se on totta, niin hän teki ja sitten
hän vasta nukkui. Eikä enää lähtenyt toista kertaa taloon yöksi, vaan
nousi pellavasauna-aamuinakin mieluummin kello yhdeltä, otti raskaan
loukun olkapäällensä ja pilkkopimeänä syysyönä ponnisteli tuon kuraisen
taipaleen.
Tämmöinen pellavapäivä oli muuten vuoden ankarimpia työpäiviä.
Loukutuksessa pyrki aina tulemaan kilpailua ja sitä kesti kello
kahdesta päivänsaloon asti; yhdet ryypyt saatiin välillä. Sitten
syötiin aamiainen ja mentiin eväitten kanssa metsään rankoja kokoomaan.
Siellä oltiin iltapimeään asti.
Siihen tapaan tehtiin työtä noina kansamme onnellisimpina
vuosikymmeninä, kun aineellinen ja henkinen edistys täällä pohjan
perilläkin otti jättiläisaskelia pienen katajaisen kansan keskuudessa,
joka pelkäsi Jumalaa ja vilpittömästi rakasti suurta lempeätä
hallitsijaansa.
Toivolan Jannen paperinajosta tuli seuraavana talvena täysi tosi. Siitä
sai rahaa, saattoi olla pussissa toistakymmentä markkaa kun tuli kotiin
kahden päivän matkalta. Ei se ollut kaikki paperista saatua, siinä oli
voirahaa myös. Ja sillä rahalla oli semmoinen ominaisuus, ettei siitä
tiennyt, mihin se joutui. Ei osannut sanoa, että olisi juuri entistä
paremmin elettykään. Paperinajon varjopuolet sensijaan olivat selvät,
vaikkei Toivolan Janne niitä tahtonut huomata. Hevonen laihtui ja
laiskiintui, niin että kun oli talossa päivätöissä, saattoi isännän
keppi jo läimähtää sen lautasille muulloinkin kuin kyntöpellolla. Sonta
sattui kanssa usein jäämään navettaan ja lehmää kuivattiin oljilla, kun
ei ehditty hakoja hakata.
Semmoista se oli, mutta kymmenmarkkanen vietteli aina uusille
paperimatkoille. Yhä useammin sattui noita aikaisia aamuja, kun
Tampereelle hankittiin, ja myöhäisiä iltoja, kun sieltä palattiin.
Ehtipä joku jo ristiä Toivolan Paperi-Janneksi, kun hänet
hevosineen ainakin pari kertaa viikossa nähtiin Kuuskosken tehtaan
paperivarastolla. Ja kun Jannen kotokulmalla jotain tarvittiin, niin
sanottiin:
-- Pitää mennä Toivolaan; kyllä Janne tuo Tampereelta, kun menee
paperia viemään.
Mutta sitten tuli se kohtalokas paperimatka.
Janne oli ostanut kaksi ja puoli litraa viinaa ja se puoli litraa
oli hänen omaansa. Oli kylmä, jalkoja ja kasvoja palelsi, hevonen
oli hyyrteessä. Puolimatkassa Janne otti ensimmäisen ryypyn ja niin
alkoi toteutua sananlasku siitä, kuinka käy jos antaa pikkusormensa.
Janne oli kelpo humalassa kun hän saapui kotokulmalle ja poikkesi
antamaan toisille viinantuottajille heidän osuuttaan. Kun Jannella
jo oli hyvä alku, niin jatkettiin, eikä Jannella ollut kiirettä. Hän
viipyi lähimmässä naapurissa liki puoleen yöhön, riiteli vähän ja sopi
taas. Mutta riidan aikana oli asumuksen ämmä häntä pistellyt Riinan
salaisista leivänmyynneistä. Jannellahan oli niistä kyllä vihiä,
mutta kumminkin hän kuohahti, ja kun ei oikein tiennyt, millä olisi
tuota pystynokkaista ämmää masentanut, niin keksi ikkunan keskipuusta
naapurin taskukellon ja rupesi vaatimaan sitä ostaakseen. Mitäs naapuri
sillä väliä piti, kun vain hinnoista sovittiin. Niistä sovittiin ja
Janne lähti taskussaan kello ja vähän toista markkaa rahaa. Mutta
mielessä meuroi entinen Nikkilän Penjami.
Ähisten hän ajoi pihaan, riisui horjuvan hevosensa ja sitten -- sitten
meni pirttiin. Siellä maattiin. Janne otti tulen lamppuun ja sanoi
hiljaa mutta uhkaavalla äänellä: "Vai tällä lailla täällä maataan."
Hän riisuu takkinsa, ei herätä. Hän riisuu liivinsä, lyö sen olan
takaa permantoon kiljaisten: "Ylös hulttiomet!" Riina, Kalle ja Hiltu
pöykähtävät ylös kuin iskun saaneina ja vähältä pitää, etteivät
he saakin, sillä Janne on siepannut pesän edestä makkarahalon ja
juoksee huutaen ja kiroten ympäri pirttiä. Akka ja lapset pelastuvat
puolipukeissa ovesta pihalle talviseen yöhön. Ei ole ennen tämmöistä
tämän perheen keskuudessa tapahtunut.
Janne ähkii yksin pirtissä. Ei hän aivan yksin ole; sängyssä makaa
valveillaan liikkumattomana pikku Ville, joka ennen oli kaikkein
ketterin. Sen liikkumattomuus on outoa; Janne lähestyy sitä, humala
alkaa haihtua. Poika parkaisee, mutta ei nouse. -- Loukkasinko minä
sinua äsken? Ei vastausta muuta kuin vapiseva katse. Janne on onneton
ja neuvoton, hän katselee ympärilleen, näkee lattialla liivinsä ja
kellon sirpaleita. Kumartuu katsomaan: hajalla on Topiaan ankkuri.
Janne muistaa kaikki ja luhistuu kokoon. Hänhän on äsken palannut
Tampereelta paperia viemästä.
Raivo on asettunut ja sijaan tullut tylsä mykkyys. Riina ja lapset
hiipivät kangistuneina ja itkien pirttiin. Kalle on erikoisesti
peloissaan. Mutta ei isä mitään huomaa, hän istuu ja tuijottaa yhteen
kohtaan. Sitten hän alkaa torkahdella; pääsee omin neuvoin sänkyyn,
jonne puolipukeissaan nukkuu.
Kylläpä tämä nyt on aikaa. Riinalta pääsee vapiseva, itkunsekainen
huokaus. Ei ole Janne vielä päässyt selville, mitä täällä sen poissa
ollessa on tapahtunut; muista asioista se raivosi. Riina vetää hameen
ylleen, mennäkseen tarkastamaan rekeä ja hevosta. Hän näkee Kallen
luihun katseen. Kalle löi eilen Villeä kalikalla selkärankaan, niin
että siitä taitaa tulla vaivainen. Vastenmielisen tuskan aalto
läikähtää Riinan mielessä: juuri äsken hän selvemmin kuin koskaan näki
Kallen muodossa sen isän, sen _todellisen_ isän, piirteitä. Tympeä,
jalostumaton katkeruus puristaa Riinaa.
Taas oli elämä järkähtänyt uudelle asteelle. Huomenis olisi Jannen
ollut mentävä hevosineen taloon päivätöihin, mutta siihen ei pystynyt
hevonen, eikä kunnolla mieskään. Päivä sai jäädä rästiin. Janne ajoi
sontaa navetasta pihaan, kun lehmän säki hankki jo hipaista navetan
kattoa. Sonta oli tänä talvena jäänyt ajamatta pellolle paperin ajon
vuoksi. Ja tähänastisesta paperin ajosta oli nyt yhteistuloksena vähän
toista markkaa rahaa -- ja pirtin lattialla taskukellon sirpaleita. Ja
sängyssään makasi yhä Ville selkä kipeänä.
Sanomattoman apea oli tämä päivä. Eivät voineet nuo onnettomat edes
toisiaan haukkua, kun kaikilla oli suuria syitä. Kalle-pojan elämä tuli
kuitenkin tästä puoleen niin tukalaksi, että Riina salavihkaa toimitti
hänelle palveluspaikan kauaksi kylälle. Sitä tietä Kalle hävisi
kotoaan. Vanhimmaksi lapseksi jäi silloin Hiltu, kalpea ja vaitelias
tyttö. Mutta Riina oli paraillaan raskaana ja siitä syntyi myös tyttö,
Lempi. Sen jälkeenkin vielä tuli poika, Martti. Niin niitä tuli.
Näissä oloissa ei juuri tapahdu mitään suuria, kertakaikkisia
romahduksia, niinkuin kehittyneemmissä oloissa. Tapahtuu vain pieniä
nykäyksiä, jotka siirtävät elämän menoa ikäänkuin astimelta toiselle.
Kun nykäys on ohi, niin ei sitä taas enää muistetakaan, vaan jatketaan
uudella tasolla. Sillä samaa elämäähän se on kaikissa muodoissaan, eikä
sen suhteen ole olemassa muuta ehdotonta, kuin että se on elettävä.
Ville taisi ensin vähän toipua kivustaan, se jo liikkui, söi ja nukkui.
Mutta sitten alkoi selkä taas vihoitella ja rupesi lopulta mätänemään.
Silloin oli jo aikaa unohdettu ne monet tärisyttävät seikat, jotka
sattuivat siihen aikaan kun Villekin sai alun kipuunsa. Elettiin vain
ja asuttiin yhä riutuvaa asumusta. Höllyttiin; saatettiin tehdä niinkin
ajattelematon teko, että myytiin hevonen.
Niin kuluvat vuodet ja täyttyvät vuosikymmenet.
Toivolan Juhan -- häntä sopii jo taas sanoa Juhaksi -- elämänkaari
on loivasti laskenut, keski-iän kiinteämpi elämänote on lientynyt.
Kun puolueettomasti katselee hänen nykyistä elämäänsä, on siitä jo
löytävinään semmoista pitkän, syvän huokauksen tunnelmaa, joka käy
hyvin ansaitun unen edellä. Mutta kun paikkoja särkee, niin uni ei
tule; saa huomata monta semmoista huokausta, ennenkuin pää kallistuu.
Ehtii monesti katkeroitua ja jälleen leppyä, ennenkuin suuri vapauttava
uni saapuu.
Juha myi hevosensa ja rahat on tullut kulutettua. Viimeiset menivät
apteekkiin Villen lääkkeistä, takaisin tuli vain pennin rahoja.
Nyt on jo moniviikkoiset hevospäivät rästissä ja vähän on tullut
tehtyä apupäiviäkin; vasta kaksitoista, ja kesä on puolessa. Hän on
koettanut puhua isännälle, ettei vielä ole löytänyt soveliasta hevosta
ostaakseen. Isäntä ei ole puhunut mitään.
Vanha Yrjölä on kuollut jo. Tämä on hänen poikansa Taavetti, joka nyt
on isäntänä. Se on käynyt maamieskoulunkin. Se on sanonut, etteivät
isänaikaiset töllinkaupat sido häntä, poikaa; hänen ei niitä tarvitse
tuntea jollei tahdo. Hän on saanut talon ostokaupalla, eikä hän
ole kiinnekirjoissa huomannut mitään tölleistä puhuttavan. Näin se
sanoi isännäksi tullessaan, mutta on se sentään näihin asti kaikki
torpparinsa "tuntenut".
Kuinka nyt sitten vanhan Toivolan ruvennee käymään niitten hevospäivien
tähden?
On tyven, helteinen sunnuntaipäivä, kolmen aika. Toivolan Juha istuu
pirtin kynnyksellä paitahihasillaan, avopäin ja avojaloin. Ulkonaisesti
on lämmin ja suloinen olla, ja niinpä melkein on sisäisestikin. Ei
jaksa, ei aina jaksa miettiä sitä hevosasiaakaan, mutta ei vielä juuri
tahdo päästää täyteen tietoisuuteen sitäkään varmuutta, ettei enää
omaa hevosta saisi. On seisahdus niinkuin tuulten kääntyessä. Lienteä
ikämiehen mieliala, joka ei ole kaukana kyynelistä.
Avoimesta pirtinovesta kuuluu silloin tällöin kipeän Villen heikko
uikutus. Riina menee kysymään, ottaisiko se häppää. Muuta ei sille enää
osata kuin suun kastinta antaa. Ei sen syömisestä ole enää aikoihin
mitään tullut. Lääkkeet loppuivat. Vaikkeivät ne mitään auttaneet,
niin tahtoisi niitä kumminkin olevaksi nyt kun loppu lähenee. On niin
masentavaa, kun ei edes niitä ole. Ei muuta kuin suun kastinta, jota
lapsi aina nöyrästi ottaa.
Mitä kauemmin Juha siinä istuu, sitä useamman uikutuksen ja
häpäntarjouksen hän kuulee. Maailmalla oleva Kalle, tämän kivun
alkusyy, ei sattumaltakaan tule hänen mieleensä. Eikä hän tällä
hetkellä ole vihainen Riinallekaan. Riina on veltto, mutta tämän
ristinsä se kantaa nurkumatta.
Tämmöinen pehminnyt murhe luo Juhaan omituisen sopusoinnun tunteen.
Päivän uuvuttava ihanuus saa Juhan silmissä saman väreen, ja kun taas
tulee mieleen se hevoskysymys, tuntuu se nyt helpommalta. Villen
uikutus on niinkuin siunaus sille asialle; niinkuin pyytäisi Villekin
hevosta. Niinkuin Ville kärsimyksillänsä sitä juuri ansaitsisi.
Juha nousee, ei hän nyt juuri sillekään asialle aio lähteä, muuten hän
vain vetää saappaat jalkaansa ja takin yllensä ja lähtee kävelemään.
Kumminkin hän kävelee yhä pitemmälle kylää kohden ja tietää kävelevänsä
aina Pirjolaan asti. Siellä hän vasta päättää, puhuuko hän vanhalle
isännälle mitään tästä asiasta. Ehkä hän näkee vanhan isännän jossain
ulkosalla, niin että voi luontevasti puhua muista asioista, jos ei
siitä isosta asiasta viitsisikään.
Ja Pirjolan vaari onkin tupakkimaallansa ja he puhuvat varsin mukavasti
muista asioista. Kysyypä vaari leppeällä äänellänsä kuinka poika
jaksaa, eikö vielä ole loppunut. Ei ole vielä. -- Jaa, kauan sitäkin
laps'parkaa koetellaan. Vaari lähtee sisälle päin ja sanoo: -- Etkös
poikkee tupakille? -- En minä nyt taida, pitäisi tästä käydä vähän
etäämmällä, vastaa Juha ja nielaisee tyhjän palan.
Ja hän kävelee edelleen päättämättä mitään. Ruumis aistimineen
etenee pitkin kaartoilevaa tietä, mutta mieli ei ota osaa siihen
etenemiseen. Ja niin hän pyhäisenä ehtoona kävelee sisään semmoisen
talon ovista, joka koko paikkakunnalla on hänelle vieraimpia. Hän
tulee Harjakankaan Nikkilän uusiin huoneisiin. Ja kun hän kerran on
vieraitten ihmisten katon alle tullut, on hänen puhuttava asiansa,
muuten häntä luultaisiin hulluksi. Hän puhuu asiansa entiselle Ollilan
Anttoolle, joka nyt on keski-ikäinen mies. Eikä asia tunnu Anttoosta
ollenkaan vastenmieliseltä. Hänen puheensa on yhtä äänekäs kuin
huutaisi hän tallin luo rengille, mitkä valjaat tämän on otettava. Juha
puhuu sydämellisimmällä äänellään Villen pitkälliset kivut, lääkkeitten
hinnat ja kaikki tyynni. Kaiken lopuksi sanoo Anttoo:
-- Ko mää sen suoraan sanon, nin mää tiän sen niin nuukasti, etten mää
ikänä sais takasin penniäkkään, ja mää oon semmonen miäs, etten mää
heitä rahojani kaevoon.
Hän liikehtii nuorekkaasti pitkin huonetta, hakee jotakin ja poistuu
sitten. Juhakin nousee ja lähtee eikä ole vähääkään murtunut. Mutta
kyökin kautta ei hän enää rohkene mennä; hän hiipii isolle kuistille,
jonka monet pienet lasit ovien käydessä vihaisesti helisevät. Kun on
päässyt pihan halki ulos raitille, tuntuu vapaalta ja turvalliselta. --
Tulipa hän kulkeneeksi kauas kotoa tänä pyhäehtoona. Ilma jo viilenee
ja siinä väreilee hieno puunto pitkän onnellisen päivän jälkeen.
Kylän viljat tekevät terää ja korpeen päästyä tuoksuu mättäinen maa
kostealta. Näin vaeltaen ei kurjinkaan ihminen ajattele pelkkiä
arkiasioita. Ei ajattele Juhakaan alkavan viikon töitä, ei ajattele
enää edes hevosasiaansa. Hänen ympärillään leyhyy tyvenen kesäyön
kaihoisa tuntu, johon tiedottomasti sisältyy pieniä muistoja pitkän
elämän etäisimmistä kohdista. Luonnoton onnen aavistus pitää häntä
valheellisessa vireessään. Kotona pirtissä maataan jo; on Villekin
saanut levon risaisella vuoteellaan. Riina hiukan herää, kun Juha
oikaisee hänen viereensä, mutta nukkuu heti takaisin; tahtoo tyystin
käyttää tämän ajan, kun Villekin nukkuu.
Onnellinen on Suomen suviyö. Kun luonto arkisella puolellaan on
vuosikymmenien kuluessa miehen valmiiksi pehmittänyt, lykännyt ja
vetänyt häntä myötä- ja vastoinkäymisten harhauttavalla tiellä,
vetää se jonain kesäyönä ikämiehen tajunnasta kaikki päivälliset
koetuskivensä pois ja antaa tajunnan valua haaveellisen maisemansa
kosteaan rauhaan... Nikkilässä käynti oli vain paisuttanut Juhan
omituista mielentilaa. Mikään ei olisi mahdottomampaa kuin ruveta nyt
kuvittelemaan töitä ja ponnistuksia. Toista tietä nyt on onni tuleva.
Ville hengittää sängyssään; ei Juha toivo sen kuolemaa, mutta ei hän
suinkaan kuvittele sen paranevankaan; ei se sitä ole... Juha ei saa
unta tuntikauteen, ei hän yritäkään. Ajatus löytää lopulta varman
suunnan. Hän ei mene enää Pirjolaan eikä Nikkiläänkään, vaan hän lähtee
Tuorilaan, sinne Tampereen taakse. Siellähän on sukua. Ei hän ajattele
hevosen hintaa eikä mitään täsmällistä, muuten hänen vain on sinne
nyt lähdettävä, tänä suvena. Kun ajatus on tämän löydön tehnyt, niin
se tyyntyy. Hän nousee sängystä, käväisee paitasillaan rappusilla ja
palaa pian takaisin, niinkuin pelkäisi öisen taivaan hävittävän hänen
kypsyneen ajatuksensa. Sitten hän nukkuu.
Mutta aamulla hän herää ja todellakin lähtee tuolle pitkälle
taipaleelle. Hän selittää Riinalle Tuorilan oloja ja tekee salaperäisiä
viittauksia, ettei hän tältä matkalta tyhjänä palaa. Riina mutisee
jotain apupäivistä, kipeästä pojasta ja muista semmoisista, mutta
sitten hän antautuu yhtäkaikkisesti ja Juha saa lähteä tuolle
unissakävijä-retkelleen, josta hän lopullisesti heräsi vasta Tuorilassa.
Tämmöinen omituinen vaihe kävi uuden kauden edellä, joka tuon kauan
kestävän Juhan vielä oli läpäistävä.
Juhan eno K. Tuorila oli kuollut mainehikkaana talollisena ja jättänyt
taloon valistuneen, kohonneen hengen, johon ei ollenkaan sopinut
hämäräperäisen Juhan vierailu. Talo oli nuorten perillisten hallussa.
Nuori isäntä tunsi pian Juhan ja vei kyökistä kamariin paraati-eteisen
läpi. Juuri sillä hetkellä kilisi eteisessä telefooni, jota konetta ei
Juha ollut näin läheltä ikänä nähnyt. Puhumaan tuli muuan roteva nuori
herra, joka oli isännän nuorempi veli. Se puhui kyllä suomenkieltä,
mutta ei Juha siitä mitään ymmärtänyt, vaikka kuuli joka sanan, kun
ovet olivat auki: "... kansanrunot ... vepsäläiset..." -- Käske
täälläkin käymään, huusi isäntämies kamarista.
Sen saman herran kanssa Juha sitten paraasta päästä joutui olemaankin
ja oli se hänelle kovin hyväntahtoinen. Se vain ahdisti häneltäkin
"kansanrunoja", joista Juha ei tiennyt mitä ne olivat. "Tarinan" hän
nyt juuri aavisti ja kihelmöi mielessään, kun ei ponnistamallakaan
sattunut yhtään "tarinaa" muistamaan, ei vaikka sun pahus olisi.
Sen sijaan johdatti hän huulensa puhumaan kotioloistaan ja niitäkin
herra kuunteli sanoen usein: jaha. Lopuksi antoi hänelle _kymmenen
markkaa_ ja johdatti hänet siihen huoneeseen, johon hänelle oli sija
valmistettu. Sitten poistui ja sanoi: "Hyvää yötä!" -- Sama toivo,
vastasi Juha.
Juha jäi yksin huoneeseen, jossa oli huumaavan raitis ilma ja tavaton
puhtauden haju. Juhan koko tännetulo-matka näyttäytyi nyt täältä
puhtauden keskeltä jonain ihmeellisenä seikkana, jota hän itse ei ollut
ollenkaan johtanut. Juha tutki sängyn ihmeellistä raitijärjestelmää.
Raidit olivat ohutta, kovin valkoista liinaa ja niitä oli kaksi, toinen
oli käsittämättömästi takerrettu peittoon. Juha irroitti sen ja levitti
allensa, muisti vielä kymmenmarkkasensa ja oikaisi sitten sänkyyn.
Jostain hyvin kaukaa oli kuuluvinaan Villen uikutus, siten että
hän vasta hetken päästä huomasi, että se oli ollut sitä. Äkillinen
haikea kaipaus valtasi koko olemuksen. Hänen mielensä heräsi pitkästä
harhastaan, mutta uupunut ruumis nukahti ylivoimaiseen puhtauden
tuoksuun.
V