Näin tuli entisestä Nikkilän, sittemmin Tuorilan Jussista Johan
Toivola. Sennimisenä hän kävi ensimmäisen raha-ansionsa ensimmäistä
jännittävää päivää alkamaan. Monta hankaluutta ilmestyi. Jussilla ei
ollut kintaita, ne täytyi ottaa palkkaa vastaan päällikön varastosta.
Ei ollut petkeltä eikä kirvestäkään. Ensimmäinen päivä oli pitkä; tuli
monesti mieleen, ettei hänellä ole sen parempaa kotia kuin Toivola.
Talvi eteni joulua kohden ja työmaan olot vakiintuivat. Suurin osa
miehistä asui edelleen uudessa pirtissä, jota kirkonlasiensa vuoksi
oli ruvettu kutsumaan Temppeliksi. Iltaisin siellä pelattiin korttia
ja pidettiin muutenkin aika humua. Joskus siellä kävi kaupustelijoita
ja kerrottiin jo käyneen tyttöjäkin. Jussi asui vanhassa pirtissä
ikämiesten kanssa. Häntä vaivasi yhäti jokin nimetön avuttomuus.
Toivolan Miina säilytti alussa omaksumansa ärtyisän tavan kaikkiakin
miehiä kohtaan, mutta Jussia hän tuntui suorastaan vihaavan. Jussi oli
Iisakin parina kaatamassa, Iisakki otti heidän yhteisen viikkotilinsä
ja kahdesta ensimmäisestä tilistä ei Jussi nähnyt penniäkään. Hän oli
Toivolan ruuissa, mutta sanallakaan ei oltu sovittu maksusta. Hän
ymmärsi ansaitsevansa saman kuin Iisakkikin ja Iisakilla oli rahaa
hyvästi, samoin Kustaalla, joka oli hevosmiehenä. Jussi yritti kerran
ihmetellä tätä asiaa Kustaalle.
-- Iikka on voittanut korttipelissä, sanoi Kustaa asiantuntijan
äänellä. Kustaakin oli alun pitäin asettunut Jussiin nähden
jonkinlaisen kylmän ylemmyyden kannalle. Siitä Tuorilan pitoyöstäkään
ei ollut tietävinään, ja kun Jussi niinkuin siihen yhteiseen viitaten
tässä nykyisessä sähinässä yritti häntä lähennellä, niin muuttui hän
tylyksi. Nytkin kun Jussi valitti rahattomuuttaan, sanoi Kustaa:
-- Mitäs sinä rahalla teet? Ja äiti ottaa kanssa siitä kun sinä olit
meillä niin kauan.
-- Niin mutta teidän saatiin isännältä kakskymmentä markkaa, sanoo
Jussi hiukan kiihtyen.
Siihen pamauttaa Kustaa käsittämättömän raa'asti:
-- Mitä sinä mökötät!
On niinkuin koko työmaa miehineen päällikköineen olisi Kustaan takana
ja Jussi vallan yksin, juuri selkäänsä saamaisillaan.
Päällikkö on leikkisä mies, nimestään alkaen. Tuskin on kuultu hänen
milloinkaan sanovan mitään suoraan ja vakavasti. Mutta tämä piirre on
hänellä vain verho, johon on kätkettynä muita ominaisuuksia, semmoisia
vähemmän näkyviä, joita ei ole ainoallakaan hänen alaisellaan. Ei osaa
sanoa mitä se on -- se on vain sitä, että hän on päällikkö ja toiset
ovat miehiä. Miehet ovat hänen kanssaan kylläkin läheisiä, mutta jos he
ryhtyisivät tutkimaan, kuka on läheisin, niin eivät he siitä pääsisi
selville. He luultavasti huomaisivat ettei sittenkään kukaan ole häntä
lähellä.
Kaikkein läheisin luulee olevansa Toivolan Miina; hän on Keinosen
kanssa sakeimmat sutkaukset vaihtanut. Keinonen tietää hyvin Miinan
metkut ja Miina luulee tietävänsä Keinosen metkut. Mutta on eräs metku,
jota Miina harjoittaa ikäänkuin Keinoselta salaa ja se vivahtaa siltä
kuin hän luulisi pystyvänsä Keinosta paremmaksi. Ja semmoiset luulot
Keinonen sievästi aikanansa hälventää.
Jossain tilaisuudessa Keinonen siis huomaa, ettei Jussilla ole rahaa,
vaikka tili on maksettu aivan äsken eikä Jussi ole voinut mihinkään
tuhlata.
-- Ei meidän metsässä saa vallan rahatonna olla olleskaan, sanoo hän
leikillisen ankarasti Jussille. Mutta seuraavassa palkanmaksussa
hän sanoo, että hän selvyyden vuoksi maksaa nyt kullekin osansa,
eikä parittain kuten tähän asti. Niin saa Jussikin rahat käteensä,
kahdeksatta markkaa.
Mutta kun Jussi tili-iltana hiukan myöhemmin saapuu pirttiin, on siellä
ukkonen ilmassa, sillä Iisakki on jo tullut edeltäpäin, Iisakki ja
Kustaa ovat jo syömässä ja Jussikin aikoo käskyä odottamatta istua
pöytään kuten ennenkin. Mutta siellä ei ole lusikkaa, ja kun Jussi sitä
kysyy, sanoo Miina, vielä itseään hilliten:
-- Kun on omat rahat, niin saa olla omat lusikatkin.
Jussi menee itse sitä hyllyltä kopeloimaan, mutta Miina, joka on
mielettömän sähinän vallassa, lyö häntä kauhalla sormiin ja sanoo:
-- Sepä nyt pirullista rahtaamista on, kun ei enää saa ollenkaan
paikkojansa varjeltua, kun minä sen sanon, että -- Siitä lähti
tulva vyörymään. Tulvan pääsisällys oli se, että Jussia on täällä
ruokittu monta pitkää viikkoa sen jälkeen kun hänet hylkynä ihmisistä
karkoitettiin eikä ole maksanut pennin pyöriäistä siltä ajalta --
ja niin edelleen. Keinonen on parhaalla tuulellaan, kun hän samassa
saapuu pirttiin, ja herttaisimmalla Savon kielellään hän alkaa Miinan
perinpohjaisen nujertamisen.
-- Mittee se mamma nyt omalle pojulleen niin älmentää? on ensimmäinen
kavala kysymys. Sitten hän omalla tavallaan saa Miinan vaihtamaan
puhetulvansa ähkimiseksi ja ottaa selvän, kuinka kauan Jussi on täällä
ollut. Sitten hän kysyy, paljonko "sen tämän nuoren miehen" on päivältä
maksettava. -- "Minä otan mitä minä tahdon, ja siihen ei tule kenenkään
mitään, ja minä sanon ettei meidän koppiin tartte tulla kenenkään
käräjiä pitään..." Toiset miehet katsovat jo nauraen Keinoseen,
niinkuin olisi tämä joutumassa alakynteen.
-- No elkeehän nyt emäntä muistuttoo sitä koppiasiaa; ettekö työ
muista kuinka vinhaan myö tässä taanoin saatiin teillekin koppi.
Pian myö mokoma rottelo tehään alusta pitäin. -- Sitten hän päättää,
että Miinalle saa "tästäi nuoresta miehestä" riittää se minkä hän
itsekin maksaa ja kysyy Jussilta, paljonko tämä jo on maksanut. Jussi
selittää että hänen kaksi tiliänsä on mennyt, ja sitä paitsi Miina
sai Tuorilasta kaksikymmentä... Silloin Miina räjähtää ja se räjähdys
on ankarampi kuin mikään edellinen, hän huutaa, vapisee ja itkee.
Keinonenkin punastuu ja vihdoin tiuskaa semmoisella äänellä, ettei sitä
vielä ole tällä työmaalla kuultu:
-- Ellei työ nyt paa suuta suipolleen, niin tässä tulloo tupen rapinat.
Seurasi vihainen vaitiolo. Keinonen kääntyi hitaasti ympäri ja loi
toisiinkin läsnäolijoihin jyrkän, pyöreän katseen, vaikkeivät nämä
olleet sanaakaan hiiskuneet.
Jussin elämässä ei ollut eikä tullut toista tapausta, jolloin hän
näin selvästi olisi saanut oikeutta. Juttu päättyi niin, että Jussi
sai pitää kaikki rahansa ja Keinonen lupasi huolehtia, että Miina
tästä puoleen sai mitä hänelle kuului. Myös lupasi hän ottaa selon
siitä kahdestakymmenestä markasta. Miina oli masennettu, hänen
voimaton kiukkunsa ilmeni vain ähkimisenä ja hillittynä paiskomisena.
Makuusijansa sai Jussi muuttaa Temppeliin.
Jussi meni pihamaalle, hypisteli kasvun alussa olevaa partaansa ja
kuunteli hevosten hörähdyksiä ja miesten puheen juminaa. Ensi kerran
eläissään hänellä oli omaa rahaa taskussaan; ne olivat riepuun
käärittyinä ja hän piteli niitä tavan takaa. Siinä yksin seisoessaan
hän tunsi suuren työmaan koko valtavuuden. Tukkimetsä -- se käsite
jatkuu jonnekin ylhäälle päin, siellä on suuria ja yhä suurempia
herroja; siellä on rahaa, niin paljon rahaa, ettei se lopu koskaan.
Peloittaa olla sen kanssa näin tekemisissä, melkein ahdistaa. Raha on
outoa, se ikäänkuin vaatii häneltä jotain.
Hän menee Temppeliin, jossa hänen nyt ensi yö on maattava. Siellä
käy korttipeli ja iloinen rähinä. Huomenna on sunnuntai ja silloin
lähdetään taas miehissä kirkkoon. Edessä oleva lepopäivä tekee
miehet leppeän hyväntahtoisiksi ja raukean leikillisiksi. Monilta
paikkakunnilta saapuneet miehet kertovat kummitusjuttuja ja
susiseikkailuja. Puhelu veltostuu vähitellen, kunnes muuan Jämijärven
äijä alkaa jokailtaisen vale-epistolansa, jota toiset puolirivoilla
sukkeluuksilla ikäänkuin tuuppivat eteenpäin. Joku muistaa siinä
Jussinkin jupakan ja vähän aikaa on hän pilailun esineenä. Jussi
suhtautuu pilaan kankeasti ja vähän äreästi, mutta kukaan ei sentään
viitsi ruveta häntä pahemmin kiusaamaan. Jussi on oikeastaan
suurikasvuinen mukula, joka suotta täällä rähjää.
Lopulta miehet painuivat oljille. Joukon yhteismieliala on tänä
lauantai-iltana erikoisen hempeä. Äijämiehet ajattelevat itsekseen
ansioitaan ja mitä niillä tekevät sitten kun taas kotiin asettuvat,
nuoret miehet ajattelevat huomista kirkkomatkaa. Työmaan henki elää
romanttista aikaansa.
Jussi ajattelee muuttunutta suhdettaan Toivolan Miinaan ja sitä, ettei
hänellä ole kotia. Muistaa myös äitiään semmoisena, kuin se oli silloin
kun yhdessä Tuorilaan vaellettiin. Muistaa vielä sen kuolinyön, joka
on kuin yksinäinen, kaikista muista ajoista erillinen kohta hänen
maailmankuvassaan. Tuleeko vielä kyyneliä silmiin?
Jussi tunsi Keinosta kohtaan ennenaikaista ja liiallista luottamusta.
Kun hän ajattelemattomana ja tottumattomana oli kortilla pelannut
rahansa toisille miehille ja sitten ihan tosissaan melkein poru suussa
rupesi tahtomaan niitä takaisin, niin ei Keinonen enää käyttänytkään
arvovaltaansa hänen hyväkseen, vaan yhtyi laskemaan pilaa hänen
häviöstään. Semmoista oli maailma; siinä jäi lopultakin aina yksin.
Jussi unohti vähitellen ne haaveelliset iltakuvitelmansa, jotka
kohdistuivat äitivainaaseen, entiseen Sikomäkeen ja Nikkilän aikoihin.
Talvi taittui jo, reenjälki kiilsi ja kaadettu mänty tuoksahti
keväälle. Rataskelillä hän oli lähtenyt Tuorilasta, edessä ollut talvi,
jonka pituutta ei ajatus silloin ollut edes yrittänyt arvioida, se oli
nyt jo poistumassa. Mikä tästä taakse jääneestä ajasta oikeastaan oli
ollut sitä pitkäätalvea?
Jäällä lenkitettiin jo lautan puomeja. Viikoista katosi niiden entinen
jämeä sävy; uittokausi lähestyi. Tuorila oli jäävä tänne isäntineen,
emäntineen ja saatuine rahoineen. Komeista puista oli metsässä
jäljellä vain kannot ja latvat, oksat ja kaarnanlastut, aina samassa
järjestyksessä, niin että ne maan pintaan muodostivat kevyen kuvan
hävinneen puun kohtalosta. Yhä kirkastuvien päivien perästä tuli
vihdoin se päivä, jona Toivolan Temppelissä oli talven tapauksista
jäljellä vain tunkkainen äänetön ilma. Tunsipa Miinakin sinä kirkkaana
päivänä olonsa hiukan surunvoittoiseksi.
Suuri osa kaatomiehistä ryhtyi edelleen uittotöihin, muiden mukana
myös Jussi -- Johan Toivola. Hän sai aivan vapaasti ja itsenäisesti
ostaa uudet saappaat, sai itse ryhtyä hankkimaan ruokansa rantakylien
taloista. Yhä lisääntyvä miehuuden tunne täytti mielen. Se oli kyllä
arvokas tunne, mutta samalla se ikäänkuin hiukan painosti. Hallussa
oleva raha teki levottomaksi; sitä olisi pitänyt aina johonkin käyttää.
Hitaasti eteni laaja lautta pitkin lounaisen vesistön selkiä pyrkien
Kokemäenjokea kohden. Ponttoolla palaa tuli kahvipannun alla ja majakan
seinällä pelaavat miehet korttia. Hevonen jatkaa iänikuista kiertoaan
vorokkikehyksessä, Keinonen rasvaa pieksujaan.
-- Kastaja, lähdes reisuun! sanoo Jussille se mies, jonka kanssa hänen
on vuoro soutaa maihin eväitä hakemaan. Jonkun kommelluksen vuoksi sai
hän kerran nimen Johannes Kastaja ja senjälkeen sanotaan häntä lyhyesti
vain Kastajaksi. Ja kun jollekin vastatulleelle kerrotaan juttuja
Toivolan terhakasta Miinasta ja hän kysyy kuka se oli, niin sanotaan:
-- Se oli tuon Kastajan äiti.
Jussi menee maihin, tänään taas uuteen taloon. Kokemus aina laajenee.
Miehen ja vaimoihmisen välinen suhde, josta hänen tietonsa sitten
Sikomäen aikojen eivät juuri olleet varmistuneet, selviää hänelle tänä
uittosuvena perin pohjin. Myös kokee hän ensimmäisen humalansa, tuon
ihmiselle ominaisen, polvesta polveen käytetyn olotilan, johon aina
sisältyy kaksi niin erilaista puolta.
Elämä on laajaa ja päältä katsoen huoletonta, mutta pohjalla on
kumminkin lievä turvattomuuden tunne. Kun tämä loppuu, niin mihin
sitten?
* * * * *
Ei Jussi uittokauden loputtuakaan tuuliajolle joutunut. Hän pysyi yhtä
mittaa Keinosen miehenä. Nyt oli ostettavissa metsissä jo puut luettava
ennen kaupan tekoa, sillä yksi ja toinen talollinen rohkeni jo määrätä
metsästään niin huimat hinnat, ettei aina voinut luvata umpimähkään.
Jussi pääsi siis metsänlukijaksi ja kun se työ päättyi, niin kohta
taas jo alkoi hakkuu; Satakunnan äijien metsiä ohenneltiin. Se murto
uuteen aikaan, jota nälkiintynyt kylvömies jo 1868 kauniina kevännä oli
unelmoinut, oli nyt parhaillaan käsillä ja -- kuten aina tämmöisissä
tapauksissa -- vallan toisenlaisena kuin unelmissa.
Jussi varttui mieheksi niinä vuosina, joina hän oli "puulaakin"
palveluksessa. Hän oli sattumalta joutunut kulkumieheksi, eikä hän
koskaan siihen asemaan oikein vakiintunut. Kun ensimmäinen vuosi oli
kulunut ja taas oltiin kaatotöissä jonkun metsätorpan vaiheilla,
tunsi hän jo tukkimiehen elämän eivätkä seuraavat vuodet enää hänen
"kehitykseensä" suuria vaikuttaneet. Hän olisi mielellään ruvennut
rengiksi, mutta paikkakunta oli kaikkialla yhtä outoa ja Tuorilan
paikkeille hän ei halunnut. Vaikka hän luonteeltaan oli tullut hiukan
umpinaiseksi, kaipasi hän kumminkin Toivolan ajoilta asti tätä tuttua
piiriä, jossa eivät koskaan kaikki miehet yhtaikaa vaihtuneet. Jos
hänen ajatuksensa nyt ehtoisin palasi menneisyyteen, niin se kohdistui
aina lopuksi ensimmäisiin Toivolan-aikoihin, kun ei metsätyö vielä
ollut alkanut. Sitä hän ajatteli niinkuin jotain vaaran paikkaa, josta
tietämättään oli pelastunut. Täytyi ihan itselleen vakuuttaa, ettei
hänen enää tarvinnut sinne mennä, ettei todellakaan ollut mitään
sellaista unohtunutta seikkaa, joka olisi pakottanut hänet vielä siihen
tilaan palaamaan. Ei hän ollut jäänyt sinne mitään velkaa, ei ollut
ottanut mitään mukaansa? Ei -- ei sieltä voitu hänelle mitään.
Tuorilan-ajat olivat jo niin etäisiä, ettei ajatus niihin enää
ollenkaan pystynyt. Talon kuva kyllä joskus saattoi tulla mieleen
sattumalta, mutta se ei herättänyt niin minkäänlaista tunnetta.
Tuorilan isäntä, emäntä ja lapset olivat hänelle kaikkein etäisimpiä,
melkein kuin olemattomia. Se aika ja ne olot: pakarissa seisoskelu ja
siisti vuode, ne olivat hänen tajunnastaan pois pyyhkiytyneet. Elämä
alkoi siitä, kun hän tuli Toivolaan, ja tämän nykyisen elämän koko
sisällys oli siinä, ettei hänen tarvinnut sinne enää palata.
Kunnes tämäkin mielentila kävi harvinaiseksi.
Yhdenkolmatta ikäisenä hän oli keskimittainen, hiukan länkisäärinen,
tasatukkainen, harmaa-ihoinen mies. Joukossa hän oli jotenkin
huomaamaton; kukaan ei pitemmälti viitsinyt häntä kiusatakaan. Moni
elää nuoruutensa kulkurivuosina kaikkein täyteläisintä elämäänsä,
jonka seikkailuja -- sitten kun kuluva aika on ne kullannut -- hän
ei myöhemmin väsy kertomasta. Näin ei käynyt Jussin. Lepohetkenään
hän totesi kuinka tämäkin lautta taas lipui tämän vesistön selkiä ja
mimmoisia taloja oli rantakylissä. Korkeintaan tuli mieleen, missä päin
viime suvena tähän aikaan kuljettiin, ja että hän nyt jo täydellisesti
osaa tämän tukkityön. Hänen ympärillään on miehiä monenlaisia. Jotkut
käyvät yksinään salavihkaa maissa, omilla asioillaan. Jussi ei osaisi
lähteä yksinään. Maissa on tyttöjä, mutta ne ovat kaikki ikäänkuin
häntä itseään isompia. Ei hän osaa tyttöjä käsitellä muualla kuin
omissa kaipauksissaan. Ei hän osaa niistä edes rivoilla niin sujuvasti
kuin muut miehet, puhumattakaan siitä, että voisi yöllä yksinään hiipiä
niiden luhteihin, niinkuin tiesi toisten tekevän.
Mutta kesät kumminkin kuluvat. Ja silloisissa kesissä oli niin kauniita
kohtia, että vaikka Jussi ei ollut erikoisen altis kauneuksille, niin
ne kumminkin häneenkin vaikuttivat. Kolminaisuuden sunnuntain ihanana
aamuna etenee höyrylaiva -- valkee-paatti -- kaupungista maaseutua
kohden, mukanaan soittokunta, joka täysin äänin puhaltaa vanhaa
lapsuudesta tuttua säveltä. Hiljaisena värinänä käy liikutus ja hartaus
läpi miesten mielen, yksi ja toinen yrittää hyräillä ihmeellisesti
vääristyneitä sanoja, joista ei mitään ymmärrä eikä kaipaakaan
ymmärtävänsä:
"... ja asemma rei ja rannalle toi
ja tonavasta keisari maljoja joi.
... sälöt tuhkaa ja poroa ja kalvalle kii..."
Juhlallinen liikutus on tarttunut kaikkiin. Keinonen sanoo: "Nyt pojat
kaikki samaan vormuun, lähtään kirkkoon."
Puulaakin vaatevarasto on kuormastoveneessä. Kaikki miehet saavat
yllensä punaisen takin, valkoiset housut, kiiltävän vyön ja lippalakin;
sitten veneisiin ja kohden hempeän viheriäistä kirkkorantaa. Vain
vanha kivulloinen töllinäijä, hevosmies, jää yksinään lautalle. Laiva
on jo ehtinyt saarten taa, kun miesten venekunta on puolimatkassa.
Jussikin soutaa yhtä airoa. Hetki on yltäkylläisen sopusointuinen, maat
ja metsät ilmaisevat, että niiden hengessä elää kansa onnellisimpia
vuosiaan. Tuhanten rantain partahilla loiskuttelevat laineet salaisia
sanojaan, joita jossain tämän maan kohdassa kuuntelee suuri lempeä
runoilija. Nuo punatakkiset miehet, jotka nyt veneistään nousevat
ruohoiselle rannalle, eivät tiedä mikä runoilija on, mutta heidän
tiedottomaan tajuntaansa osuvat laineitten sanat lapsellisen helposti.
He ovat jo puulaakin miehiä ja osaavat sakeasti rivoilla, mutta
hyvin ohut on vielä se kuori, jonka alta löytyy se hempeän puhtoinen
väärentämätön sielu, jota suuri runoilija oli ihaillut, milloin oli
sattunut heidänlaistensa ohi astelemaan.
Juhlamieli ailahteli Jussissakin, kun hän toisten mukana milloin nousi
seisomaan milloin painoi otsansa kirjalautaan. Kirkon korkea tunnelma
hellitteli sitä selittämätöntä jännitystä, jonka alaisena hänen jähmeä
elämänsä näinä vuosina oli edistynyt ja jota ajatus oli pyrkinyt
käsittämään jonkinlaiseksi turvattomuudentunteeksi. Sen mitä vuodet
ovat koonneet, voi yksi hetki vapauttaa. Kirkko oli täynnä ihmisiä,
jotka olivat saapuneet sinne kotoansa ja joilla kirkosta palattua
oli edessänsä oma pihamaa viihtyisänä pyhäiltapäivänä. Noita ihmisiä
ja heidän kotiin jääneitä pihamaitaan tuntui lähentelevän kirkon
aurinkoisessa ilmassa laajasti aaltoileva veisuu ja Jumalan sana.
Itse Keinonenkin tuntui täällä omituisen kutistuneelta ja mahtinsa
menettäneeltä. Hänen paras kompansa ei olisi täällä ollut mitään sen
helähdyksen rinnalla, joka syntyi kun suntio vaihtoi numeroita mustaan
kullattuun tauluunsa ja sitten käänsi sen seurakunnan nähtäväksi.
Nämä punaiset takithan olivat Keinosta, ja ainakin Jussi häpesi omaa
takkiansa. Oli niinkuin olisi pakotettu puhumaan siihen tapaan kuin
Keinonen: "mittee työ...?"
Tähän suuntaan Jussin ajatus kulki koko saarnan ajan. Hän muisti
sitä kivulloista töllinäijää, joka oli jäänyt ponttoolle, muisti sen
semmoisena kuin se työnsi tilirahojaan nauhaniekkaan massiinsa, paperin
ja hopeat sekaisin. Vaikka kirkossa oli niin juhlallista, tuntui se
äijä kumminkin Jussille läheisemmältä kuin Keinonen ja nämä muut
tukkimiehet. Se kuului noihin, jotka täältä menevät kotiinsa; joilla on
virsikirjat ja nenäliinat.
Saarna kesti kauan ja Jussi sai rauhassa kehittää sellaista harhakuvaa,
että hänkin täältä menee kotiin kirkkomurkinalle vellin ja perunakeiton
ääreen. Ei missään ihmisen mielikuvitus, kankeampikin, niin helposti
antaudu kuin suvisessa kirkossa saarnan aikana. Tuntui vastahakoiselta
kirkonmenon päätyttyä taas palata veneelle. Sinne kumminkin oli
palattava, mutta tästä kirkkomatkasta alkaen sai kuluva kesä Jussin
tajunnassa uuden sisällyksen.
Syksyllä vei Keinonen miehensä Jussin synnyinpitäjään, vieläpä lukemaan
hänen synnyintalonsa Nikkilän komeata ja koskematonta metsää. Kuinka
monissa metsissä Jussi jo olikaan Keinosen kanssa saapastellut,
kaukaisen Tuorilan metsistä alkaen. Mutta nyt tapahtui yhtenä aamuna,
ettei Keinonen enää noussut. Hänen kuolemaansa ei ollut kukaan nähnyt,
siinä oli hiven salaperäisyyttä niinkuin hänen elämässäänkin. Työ oli
tällöin jo melkein lopussa, ja kun uusi päällikkö saapui, olivat miehet
valmiit lähtemään muualle, sillä hakkuuta ei täällä vielä sopinut
aloittaa. Jussi yksin jäi; sanoi jäävänsä talvitöitä odottamaan,
mutta itsekin hän aavisti, ettei hän enää tämän perästä tukkitöihin
rupea. Se ei ollut mikään täsmällinen suunnitelma, monet pienet seikat
sen yhdessä vaikuttivat. Hän oli jo neljänkolmatta vuotias, mutta
tunsi miesjoukossa yhä olevansa jonkinlaisessa poikasen asemassa.
Se mielentila, jonka hän voimakkaimmin oli kokenut silloin kirkossa
saarnan aikana, oli kesän kuluessa usein uudistunut, ja niinkuin
siitä johtuen oli hänelle ruvennut karttumaan rahoja säästöön. Kun
sitten Keinonen kuoli, oli se Jussille merkki että hänen nyt oli
tästä joukosta jäätävä. Jotain merkitsi sekin, että sattui olemaan
syntymämaallaan, jossa vielä siellä täällä oli ihmisiä, jotka hän
muodolta tunsi, vaikka niistä, samoin kuin maisemistakin, oli tyystin
kadonnut se entinen nälkävuotten takainen henki. Ei ollut Ollilan
pappaa, ei Penjamia, ei Nikkilän vanhaa pirttiä eikä Sikomäen pirttiä.
Mutta jossain oli vanha vaimo, joka kahvipannua hämmentäessään
liikutettuna kyseli, mimmoinen loppu Maija-vainaalla oli ollut.
Vierasta täällä oli ja ensin tuntui vielä turvattomammalta kuin
puulaakin miehenä; rahojen kuluminenkin täällä ärsytti. Kumminkaan
hän ei voinut lähteä toisten mukana. Mikä sitten lieneekin pääsyynä
ollut, sillä kolminaisuuspyhän kotihaaveita nämä olot eivät ollenkaan
vastanneet.
Entinen Nikkilän pikku Jussi on nyt isona renkinä Pirjolassa, jonkun
matkan päässä synnyinkylästään. 80-luku on alussaan.