Jussi ei ollut niin varsin tervetullut vieras Toivolaan. Aamu oli
siksi aikainen, että siellä vielä maattiin, ja kun Tuorilan Jussi
ensin tunnettiin, niin luultiin että on jokin hätä. Jussi sai moneen
kertaan vakuuttaa, ettei ole mitään hätää. "No mitä sinä sitten tulit?"
-- "Muuten vaan", vastasi Jussi nolosti hymyillen eikä osannut sen
enempää. Miina oli vetänyt hameen yllensä ja pyrki jo kiusaantumaan.
Kustaa oli ollut ehtoolla Tuorilassa päin -- Miina silmäsi epäilevästi
sänkyyn, jossa poika nukkui aamu-unisessa asennossa. -- Mitähän te
kyörtit taas olette tehneet? sanoi Miina. Toivola oli Tuorilan maalla;
oli vähän arkaa talon vuoksi.
Asumuksen mies, vanhan ja heikon näköinen äijän kessu, katseli vain
sängystään eikä nähtävästi aikonutkaan tähän asiaan muulla tavoin
puuttua. Miina jatkoi ällistelyään, Jussi kiemurteli ja hymyili, mutta
ei saanut sen paremmin selitetyksi. Häntä ärsytti Miinan terhakka
hämmästys; miksei hän saanut olla niinkuin kotonaan? Sitenhän tästä
paraiten olisi päästy. Vihdoin Miina sanoi:
-- Oikase nyt tuohon äijän viereen, tulet mistä hyvänsä; -- ja rupesi
itse pukeutumaan.
Jussi riisui saappaansa ja takkinsa ja meni sijalle, jolta Miina äsken
oli noussut. Siinä hän nyt makasi tuon puhumattoman äijän vieressä
tässä tuparähjässä, jossa hän vain joskus oli poikennut jotain sanaa
tuoden, niinkuin ylempää, Tuorilasta käsin. Valvotun yön ja monien
voimakkaitten elämysten jälkeen oli hänen tajunnassaan omituisen
vieras vire, äkkiä muodostunut pakollinen suhde tähän asumukseen
tuntui vastenmieliseltä, melkein -- niin, melkein kadutti. Juuri unen
tullessa väreili mielessä kotoinen Nikkilä ihan elävänä ja entisellään.
Raukeat aivot loivat tuon harhakuvan omaksi levokseen ja vapauttaakseen
hetkiseksi tiedottomasti kamppailevan sielun viime aikojen ja viime
vuosien pakkosuhteista, joissa se oli katkeamatta ollut siitä asti,
kun kelkkakuormaa tehtiin Nikkilän pirtin edessä eräänä aamuna suurena
kuolontalvena. Niin kauan siitä oli aikaa. Jussi nukkuu, syvempää unta
kuin seitsemään vuoteen. Hetken päästä hän ei enää "näe" mitään unia,
mutta hyvin syvällä uni-tajunnankin alapuolella liikkuvat haikeat
virrat nykyisyydestä silloisuuteen. Niinkuin syvin olemus etenisi selkä
edellä tulevaisuutta kohden.
Tämän miehen elämäkerta on vaikeassa taitteessa; on taas alettava
alusta. On edessä pitkiä turhia vuosia, jotka vievät tuleviin,
vieraisiin aikoihin; on niinkuin olisi Jussin elämä saanut jo edes
tähän päättyä... Hän nukkuu yhtä mittaa iltaan asti. Kun hän hiljalleen
heräili, huomasi hän ensin olevansa puolipukeissaan ja sitten, että
hänen ympärillään vallitsi omituinen luonnoton olo; ei ollut aamu.
Asumuksen salaperäinen äijä istui muuripenkillä ja Miina hääräsi
ja puhui jotakin pitkää juttua. Pojat, nuorempi Kustaa ja vanhempi
Iisakki söivät, olivat nähtävästi juuri palanneet jostain. Heti tunsi
Jussi taas oudon suhteensa tämän asumuksen väkeen ja oloon: että hänen
näinkin pientä oloa oli katseltava alhaalta päin. Hän oli herännyt
niin hiljaa, ettei sitä oltu huomattu, ja niin hän vaistomaisesti teki
uneliaan liikkeen ja oli nukkuvinaan takaisin. Miina puheli väelleen
hyvin luottavaisella äänellä:
"... Siellä se nyt on meillä -- minä sanoin -- mutta minä tulin ottaan
asioista selvän -- minä meinasin -- etten minä rupee sillä lailla
hyysään kenenkään renkiä minä sanoin --"
-- No mitä Tuorilan äijä sanoi? kysyi Iisakki pää piimätuopissa.
-- Ei se muuta kun meinasi vaan, ettei hän pidä väliä, missä
semmoinen iileskotti on, mutta minä sanoin, että ette suinkaan nyt
omaa sukulaistanne sillä lailla aja maantielle, ettei muuta ole kuin
yhdet rääsyt päällä -- minä sanoin -- kai sillä nyt jotakin muitakin
vaaterenkaleita on, jos hän niinkun työtäkin sais -- minä sanoin --
enkä minäkään sitä vallan ilman rupee pitään -- minä sanoin -- ei se
nyt ainakaan tänäpänä meiltäkään lähde, niin että kyllä minä vien jos
on jotakin -- minä meinasin...
Tämä papatus viihdytti Jussia, kun hän huomasi, että Miina oli käynyt
Tuorilassa; se jännityshän oli nyt poissa. Olipa Miina tuonut hänen
vaatteitaankin. Mutta siitä mutterien kiertämisestä ei Miina puhunut
mitään. Kustaa vain söi.
Iisakki kysyi:
-- Eikö tuo yhtään rahaa antanut?
Jussi piti silmänsä kiinni, mutta hän tunsi, kuinka Miina ensin silmäsi
sänkyyn päin ja sitten vastasi hiukan muuttuneella äänellä:
-- No minä sanoin isännälle sitten, että kai sille nyt sentään on
sopivaa joku penni rahaakin antaa. Isäntä meinasi siihen, että saa
Jussi itte tulla palkoillensa, mutta minä sanoin siihen, että se on
siltä pojalta tulematta -- minä sanoin -- ja emäntä meni sitte ja toi
tän kakskymmentä markkaa, muttei sitä tartte sille --
Miina huitasi päällänsä sänkyyn päin ja oli hetkisen vaiti. Sitten hän
alkoi taas entisellä äänellään:
-- Mutta eikö sekin ole, että mennä ja aukoa kymmenistä rattaista
kaikki mutterit -- mikä pitää mieleenkin tuoman -- kun mies on muuten
niinkun nukkuneen rukous, ettei luulisi semmosta huomaavankaan. Olitko
sinä poika siellä eilen ehtoolla? Jona päivänä sinä vaan semmosiin
rupeet, niin --
-- En minä ole kenenkään muttereita aukonut, vastasi Kustaa töykeällä
äänellä.
Jussi rupesi nyt teeskentelemään heräämistä, kiskoitteli, ähisi ja
massutti suutaan. Miina katseli sänkyyn päin kasvoilla ilme, joka ei
ollenkaan sopinut hänen äskeiseen puheeseensa.
-- Ähä, jopa mutterimestarikin huomaa päivän.
Miinan äskeiset puheet, jotka Jussi oli päässyt kuulemaan, olivat
omansa jatkamaan sitä vierauden tunnetta, jota hän tätä väkeä kohtaan
tunsi. Tuorilassa vietetyt seitsemän vuotta olivat kaikesta huolimatta
jättäneet häneen jälkensä. Nämä olivat köyhiä, hiukan kavalia ihmisiä.
Kustaatakin Jussi nyt vieroi, ja näytti siltä kuin ei Kustaakaan olisi
Jussista tänne välittänyt. Kun osaisi täältä jonnekin lähteä. -- Mutta
Miinalla on Tuorilan antama kaksikymmentä markkaa.
Jussille annettiin kahvia ja sitten hän sai yksinänsä syödä
ehtoollista. Hän oli ollut syömättä toista vuorokautta, mutta sittenkin
tahtoivat palat takellella kurkussa. Makuusija tehtiin nyt penkille
sivuakkunan alle. Se oli kova ja kapea, ei sopinut nytkään riisuutua.
Kokopäiväisestä makaamisesta oli hän kumminkin niin raukea, että heti
nukkui uudelleen. Mutta kun hän sitten yöllä putosi penkiltä lattialle,
sai hän valvoa pitkät ajat, katsella syys-yön himmeätä taivasta ja
kuunnella toisten hengitystä, jossa siinäkin oli vieras, kyllästyttävä
sävy. Niinä valvomishetkinä oli kumminkin helppo nyt vasta luoda
itselleen selvä käsitys siitä mitä oikeastaan oli tapahtunut.
Toivola oli yksinäinen asumus sen laajan metsäkappaleen keskellä, jonka
Tuorila nyt oli niin edullisesti myynyt. Jo ennen joulua oli hakkuun
määrä alkaa. Toivolassa odotettiin hartaasti sitä alkua siitä koituvan
ansion ja myös elämän vilkastumisen vuoksi. Miinaa vain salaa harmitti
se, että hän oli liian vanha -- olisipa hän niin-ja-niin paljon
nuorempi... Mutta kyllä hän nytkin tulee mutkansa muistamaan.
Jussin sallittiin edelleen oleilla asumuksessa. Pihan piirissä oli
tekeillä uusi pirtti, siinä oli jo vesikatto ja muuri, ikkunat ja
permannot puuttuivat. Nyt syksyllä oli Iisakki ryhtynyt hiljaisiin
toimiin pirtin valmistamiseksi ja siinä sai Jussikin olla apuna.
Sulavapuheinen Miina antoi hänen kumminkin ymmärtää, etteivät semmoiset
näpertelyt mitenkään riittäneet hänen ylläpidostaan, mutta koska tässä
nyt on piakkoin toiveita paremmistakin työmaista, niin antoi hän
Jussille etukäteen. Saisi sitten ensimmäisistä palkoistaan hyvittää
tätäkin aikaa. Jussi kuunteli puheita ja ikävöi, makasi yönsä penkillä
ja ikävöi.
Tuomiosunnuntaina kirkonajan jälkeen sitten tapahtui jyrkkä muutos
Toivolan elämässä. Parin tunnin aikana saapui asumukseen lähemmä
viisikymmentä miestä eväineen, sahoineen, kirveineen. Pihalta kuului
äänekästä melua, kun toistakymmentä hevosta hyvin varustettuine
kuormineen piti saada väliaikaisesti sijoitetuksi asumuksen nurkkiin.
Jossain heitettiin joitakin tiellä olevia kamppeita loitommaksi, outoa
murretta kuului. Sisään astui lyhyt ja tuores tukkipäällikkö, joka jo
ovissa huusi niin lujasti, että ikihiljainen Toivolan äijäkin hätkähti
ja höpähti jonkun kuulumattoman sanan.
-- No onkos se mamman kahvipannu kuumana, täältä tulloo vieraita?
-- En minä ainakaan tiedä täksi päiväksi vieraita käskeneeni, tokaisee
Miina siihen tapaan kuin hän todellakin olisi kahtakymmentä vuotta
nuorempi.
-- Käskemättä ne parhaat vieraat aina tullookin.
Ennen iltaa oli Toivolasta tyystin hävinnyt asumuksen oma henki. Vaikka
Miina olikin heti ensi hetkistä asettunut miehiin nähden omituisen
nyreälle kannalle, niin ei se mitään merkinnyt. Miina hukkui joukkoon
ja hänen puhetulvansa, joka tavallisissa oloissa aina virtasi ylinnä,
kuivui nyt melkein kuulumattomiin. Nämä eivät ottaneet selkoa mistään
vakiintuneista tavoista. Tuntui oudolta kuulla, kuinka joku äänekkäästi
ja eloisasti huusi jotain asumuksen "papalle", tuolle hiljaiselle
kyhkylälle, jota ei tavallisesti kukaan koskaan puhutellut. Kun Miina
ehtoolla epäilevästi pälyili nurkkiaan, sanottiin hänelle suoraan, että
tässä joukossa ei kellään ole tuumankaan mittaisia kynsiä, pitemmistä
puhumattakaan, ja jos ne jollekin kasvavat, niin ne pian leikataan, oli
hän kuka hyvänsä.
Ensimmäinen yö oli vaikea; sekä pirtti että sauna olivat pakaten täynnä.
-- Onhan tässä vähän ahdasta, sanoi päällikkö oikaistessaan oljille,
mutta onpa hyvä pirtti tekopuolissa.
Aamulla ensi töiksi nähtiinkin ihmeitä. Koko miehistö pantiin
valmistamaan uutta pirttiä. Joku tiesi, että vanhat kirkonlasit olivat
korjauksen jälkeen myytävinä, ja niin päällikkö -- jonka nimi muuten
kuului olevan Keinonen -- lähti siitä paikasta niitä noutamaan ja ennen
iltaa lämpisi Toivolan uusi pirtti ensi kertaa ja seuraavan yön makasi
suurin osa miehistä siellä.
Maanantaiaamuna lähdettiin miehissä katselemaan, "mimmoisia mäntyjä
se Tuorilan pappa oli Ruusenlöövin papalle kasvattanut". Pirtissä oli
Miina äkäisesti tiuskannut Jussille päällikön kuullen:
-- No etkö sinä meinaa työhön pyrkiä, vai luuletko että sinua
kumarrellaan -- kun on jo viikkokausia tässä toistaisen päälle ruokittu.
-- Puun juurelle vaan, kuka kävelemään pääsee, sanoi siihen päällikkö
lyöden kintaitaan yhteen. Pihassa mennessä kysyi hän Jussilta:
-- Mikäs sen nuoren miehen nimi onkaan?
Jussi ei ensin älynnyt ketä nuorta miestä päällikkö tarkoitti ja
vastasi ensin: "Jaa minkä?" Päällikkö kävi häntä käsivarresta ja sanoi:
"Ei kun hänen nimensä." Tämä oli kiusallisen juhlallista: nuori mies,
hän -- ja täytyi vielä nimensä sanoa, oikein ääneen.
-- Entäs liikanimi?
Siinä oli uusi pulma. Jussi ei ollut koskaan tarvinnut mitään
liikanimeä eikä ollut ihan varma, merkitsikö se hänen toista
ristinimeään.
-- Mikä on kodin nimi? kysyi päällikkö.