Toivolan Juha kuului synnyltään talollissäätyyn, vaikka nykyajan
nuoremmasta väestä vain harva on tullut sitä tietäneeksi, hänen
etäisempi entisyytensä kun ei ole kenenkään mieltä kiinnittänyt. Mutta
hänellä on vielä tänäkin päivänä mahtavia sukulaisia toisien kolmansien
pitäjien talollisten keskuudessa, vaikka ne ovat niin vieraantuneet,
etteivät edes tulleet hänen mieleensä silloin kun hän oli ahtaalla
kapinoimisestaan.
Hän syntyi eräässä koillisen Satakunnan pitäjässä Harjakankaan
kylässä Nikkilän talossa vuonna 1857. Syntyminen tapahtui
perjantai-iltapäivällä ennen Mikonpäivää. Syksyisen juhlapäivän
aattotunnelma vallitsi jo taloa ja tanhuvia, sekaantuen siihen
omituisen äitelään tunnelmaan, joka ikäänkuin säteili synnyttävästä
vaimosta. Aamupäivällä oli rankasti satanut, mutta iltapuoleksi
selkisi, aurinko paisteli jo koivu- ja haapametsien kirjavuuteen ja
yksinäisten kuusien elpyneeseen vihantaan. Nikkilän isäntä Penjami,
viidenkymmenen ikäinen valjuryhtinen, tupakkileukainen äijä, laskeutui
epävarmoin askelin ylistuvan rappusia myöten pihamaalle. Hänen
yllään oli pitkä nuhraantunut röttimekko, nahkavyöllä vyötetty,
mutta sekä mekon että paidan pitimet olivat ylhäältä auki, niin että
luiseva punertava rinta oli pitkältä avoinna syksyn ilmalle. Hän oli
hiljallensa häviöön menevä mies: äijä tuommoisena mekkoineen pihamaalla
ja viinapannu kiehuvana kodassa, siinä oli leppeä sopusointu,
joka jatkuvasti leyhyi talon kuluneissa nurkissa ja lemahtavilla
seinustoilla. Penjami oli jo kolmatta kertaa naimisissa ja nyt oli tämä
kolmas vaimo saamassa ensimmäistä lastaan. Kuppari paitahihasillaan ja
kasvot hikisinä vei vettä kodasta saunaan ja kun näki Penjamin menevän
kylälle päin, niin huusi:
-- Pysy nyt vaan äijä kotona tää ehtoo!
-- Pysykää te ämmät vaan pilttuullanne, ärisi Penjami ja saapasti
edelleen kylää kohden, punertavilla äijän-kasvoillaan muikean
itsetietoinen hymy, joka kuvasteli ulkoa päin leppeätä päivänvaloa ja
sisältä päin yhtä leppeitä vanhan-miehen sala-ajatuksia.
"... Ämmät saavat lapsia ... ämmät on semmoisia, että ne saa aina
lapsia ... nytkin taas saa tää mun kolmas ämmäni lapsen, mutta kuppari
ei enää saa ... heh heh hei pojat...
"... Minä menen Ollilaan, Ollilan pappaa katsomaan ... se on mukava
äijä, vaikka se on Kokemäeltä. Se on kanssa usein juovuksissa niinkuin
minäkin, eikös vaan mahda olla tälläkin haavaa. Mikäs sen on ollessa,
sill' on suuri poika, niinkuin karhun neljännes ... ja aina rukiita. Ei
se piru köyhdykään, vaikk' on suuri trankki... Mutta mull' on kolmas
ämmä jo ja saa taas lapsen ... kuppari siellä nyt leimehtii, mutta
kyllä minä ämmiltä pian kurit lopetan ... Se on niin mukavaa, kun antaa
ämmille satikutia ... keppiä on saanut mun joka ämmäni ja saa tääkin
taas..."
Viina kierteli Penjamin suonissa suloisimmillaan, poskipäät punersivat
niinkuin pihlajan tertut, ja silmä haeskeli lähettyviltä jotakin, johon
saisi purkaa hyvää tuultaan. Hän haastoi kinaa perunankaivajien kanssa,
kysyi Husarin mukuloilta: "Onko isäs kotona?" --"O'", sanoi poika. --
"Mitä hän nyt tekee?" -- "En minä tie'", vastasi poika. -- "Taitaa olla
äites vieressä", sanoi Penjami, nauroi kähitti ja meni edelleen pitkin
raittia Ollilaan.
* * * * *
Tämän Penjamin kolmannen emännän nimi oli Maija. Hän oli syntyisin
entisiä Ollilan tyttäriä; ei tosin tämän nykyisen kokemäkeläisen, vaan
siten, että se joka myi Ollilan tälle nykyiselle, oli Maijan veli.
Veli oli silloin nuorimies, mutta pääsi samaan aikaan kotivävyksi
jonnekin Tampereen taakse ja siitä syystä myi kotitalonsa. Sisar
Maija joutui silloin hiukan heikoille oksille. Hänelle jäi kyllä
joku rupla rahaa, mutta ne eivät näyttäneet kelpaavan kenellekään.
Jonkinlaisia heikkoja koreilun ja komeilun yrityksiäkin lienee hänellä
ensimmältä ollut, mutta niissä oli joku semmoinen vivahdus, että
niille naurettiin, ja lopulta ne ikäänkuin yhteisön puolesta saivat
luonnollisen loppunsa: Maijalle tuli vahinko. Lapsi kyllä kuoli melkein
heti, mutta niillä teillä olivat ruplatkin huvenneet ja Maijan edessä
oli se yksi ja ainoa, mikä aina on vaimoihmiselle avoinna: ruveta
piiaksi. Ihmiset ennustelivat tällöin hänelle uusia vahinkoja, sillä
hän oli luonnoltansa pehmeä lallukka. Nämä ennustukset eivät kumminkaan
täyttyneet. Mutta kun Nikkilän emäntä sitten Mikonpäivän aikaan kuoli
ja Maija samana syksynä meni Nikkilään piiaksi, niin sanoivat ihmiset:
"No siitä saa nyt Penjami emännän." Ja se ennustus täyttyi. Maija
makasi nyt Nikkilän saunan parvella, ja kuppari Loviisa hääri hänen
ympärillään.
Hän oli hartaasti toivonut ja odottanut tätä tilaisuutta, sillä koko
hänen tähänastinen elämänsä ja etenkin emännyytensä oli ollut kovin
hapuilevaa ja epäsointuista, ja hänen pieni laimea järkensä oli
keksinyt, että jos hän saa perillisen, niin sitten hän vasta pääsee
alkuun. Eihän hänen elämältään ollut koskaan puuttunut muuta kuin
alkuunpääsy, eikähän se puute ollut hänen vikansa. Minkä hän sille
mahtoi, ettei häneltä ollut oikein sujunut talontyttären tavallinen
elämänmeno? Hän oli ollut viisi vuotta piikana, mutta ei ollut koskaan
pitänyt piikuuttaan minään alennuksena, vaan ainoasti välitilana,
kunnes pääsisi oikein alkuun. Heti hän sitten suostui Nikkilän isännän
viittauksiin; Maijasta melkein tuntui hyvältä, että isäntä oli
semmoinen kuin oli, vanha, tupakkileukainen ja viinaanmenevä -- ja
leski. Kaikki se oli hyvä vaan; ei sen vuoksi, että Ollilan Maija olisi
ajatellut omaa alennustaan, muuten he vain olivat niin sopivinansa
tämmöisen talon pariskunnaksi.
Mutta se oli vain sen ajan tunnetta, kun hän jo varmasti tiesi
emännäksi pääsevänsä; kun sai koko viikon kuvitella, kuinka ensi
pyhänä kirkossa sanottiin: "talollinen leskimies Penjami Penjamin
poika ja talollisen tytär nuori neito Maria Josefina Sefanian tytär".
Mutta kirkossa sanottiinkin, että "saman talon palveluspiika" -- eikä
nuoresta neidosta puhuttu mitään. Ja muutenkin sai Maija pian huomata,
ettei hän vieläkään ollut päässyt alkuun. Sillä hänen olossaan ei
vihkimisen jälkeenkään tapahtunut juuri mitään muutosta. Hän ei osannut
sanoa Penjamia muuksi kuin isännäksi ja teiksi, ja tyttäret sanoivat
häntä Maijaksi niinkuin ennenkin. Isäntä taas naisista puhuessaan sanoi
yleensä vain ämmät; jos oli erikoisen suopea, niin sanoi ämmäväki. Sama
ainainen nimetön pelko, joka Maijalla oli ollut emännäksi toivoessaan,
jatkui yhä hänen emännäksi päästyään. Alkuunpääsyä täytyi aina vain
lykätä. Niin-ja-niin olisi pitänyt olla ja niin-ja-niin, mutta kaikki
täytyi jättää huomiseksi. Yhden vaatimattoman yrityksen hän kerran
teki: hän oli tyly kupparille, että se olisi vieraantunut talosta.
Mutta siitä oli seurauksena että isäntä kerran kotiin tullessaan
juonitteli aivan hirveästi ja huusi, että "jollette te ämmät --
lehmät -- pysy tolallanne, niin" -- Penjami ikäänkuin veti esiin koko
peloittavan vanhuutensa ja rumuutensa ja ilmaisi olevansa yläpuolella
kaikkia ämmiä. Penjamin elämältä ei puuttunut alkuunpääsyä; sille ei
voinut muuta kuin antaa vaan kaikki kunnioitus. Ja kuppari osoitti
myös, ettei hän ole mikään häijy ihminen; hän oli sen jälkeen Maijalle
melkein entistä hyväntahtoisempi.
Ei tainnut Maijan elämä sittenkään päästä tämän kummempaan alkuun.
Jonain yksinäisenä hetkenä raadantansa lomassa hän tajusi, että hän
jo oli ikäihminen, tähän taloon näin joutunut ... ja että kaiken
yläpuolella oli Penjamin punertavat äijänkasvot ja kohmeloinen komento,
vuosikymmeniä sitten omaan uomaansa asettunut, missään vaiheissa
järkkymätön. Ja siinä välissä kuppari ja tyttäret omine tietoineen ja
päältäkatsojana ympäröivä harmaa kylä. Näin kai siis oli jatkuva...
Semmoiset aattelu-hetket painoivat hänen nenänsä juurta yhä alemmaksi;
kaksi etuhammasta oli jo pudonnut. Jos Penjami kuolee, niin kuinka
hänen käy silloin, kun ei ole perillistä eikä taida tulla.
Mutta sitten se lupasi tulla. Kalventuneitten poskipäitten välistä
katselivat Maijan vetistävät silmät usein haaveellisesti eteensä tuona
odotusaikana. Nyt perillinen oli tulossa, mutta siihen seikkaan liittyi
niin paljon pakollista suunnittelua, oli toimittava eteenpäin. Oli
hoidettava ja kasvatettava lasta, pidettävä aina huolta siitä, että sen
perintöosa karttui eikä huvennut. Ja aina kun Maijan yllättivät nämä
pakkomielteet, tunsi hän olonsa tukalaksi. Häntä ahdisti ja väsytti
kaikkinainen eteenpäin suuntautuva pyrkimys; kun näki kuvituksissaan
menestyviä, hyvin tarpeellisia tuloksia, mutta samalla tunsi että
niihin tarvittiin harkittua aloitetta ja pientä jatkuvaa tarmoa. Maija
oli eläissään kokenut tuhannen tuhatta pientä hankaluutta, mikään ei
häneltä vielä koskaan ollut täydellisesti sujunut. Tässäkin oli Eeva ja
Marke ja Penjamin vanhuus ja kaikki muu. Miksei hänen naimisensakaan
ollut tapahtunut niinkuin muitten tyttöjen? Siihenhän ihmisen pitäisi
päästä, ettei tarvitsisi mitään pyrkiä.
Mutta luonto ei semmoisia kuunnellut, vaan teki jatkuvaa työtänsä.
Luonnon ehdoton, vaativa jatkuvaisuus toisaalta ja ihmisaivoitus
toisaalta, elämän murhenäytelmän ydin, toteutui noissakin oloissa,
aivan niinkuin kukka kehittyy lajinsa mukaan vihoviimeisten korpien
käymättömissä perukoissa. Kun synnytys sitten oli käsillä, höltyi
Maijalta hetkiseksi kaikkien noitten epämukavuuksien tukala paine. Hän
tunsi tulleensa kuin johonkin ihannetilaan. Eevat ja Market, Penjamit
ja kupparit saivat olla niinkuin olivat.
* * * * *
Ollilan pakarikamarissa palaa talikynttilä ja sen kellertävässä valossa
istuu kolme miestä. Ollilan pappa itse on seitsemättäkymmentä käyvä
mies, kasvot paljaiksi ajellut, leuan alla korvanjuuresta toiseen
ulottuva tuuhea valkoinen kiehkura. Hän puhuu Kokemäen murretta,
kaula ja yläruumis aina jäykkinä. Hän ottaa ryypynkin arvokkaasti,
ja kun Nikkilän Penjami yrittää liiaksi kieppua ja kiusoitella, niin
masentaa pappa hänet rauhallisen häikäilemättömästi; eikä Penjami
uskalla ruveta riitelemään. Sillä papan vieressä istuu yhtä jäykkänä
ja liikkumattomana poika Fransu, roteva, tasatukkainen kolmannella
kymmenellään oleva mies. Fransukin sanoo joskus jonkin lauseen
totisesti, koskaan hymyilemättä. Hän tekee kyllä huomautukset omasta
puolestaan, mutta aina ne vahvistavat sitä mitä pappa on sanonut. He
eivät juovu, vaikka juovat. He ikäänkuin hypittävät Penjamia tässä
omassa piirissään, Penjamia joka Nikkilässä on sellainen valtias.
Kokemäkeläisiä on yksi ja toinen ruvennut asettumaan tähän pitäjään. Ne
ovat komearintaisia ja paikkakunnan sävystä piittaamattomia. Huiveineen
ja turkkeineen ne sanovat kirkonmäelläkin toisilleen suurella äänellä
"mää" ja "sää".
Kynttilä lähestyy loppuaan ja Nikkilän Penjami samoin. "Et sää näykkä
kestävän muukko yhden valun ajjaan", sanoo Ollilan pappa. Pappa
alkaa vilkastua kun Penjami alkaa sammua. "Suotta sää mull' sillo
vihottelit, kon en mää sull rahhaa antanu, mutten mää lainkan tuntenu
sun olikkeitas -- ja sanon mää sen viäläki, et kui sää sillaila otit ja
naeit..."
Juopuneessa tajunnassaan tuntee Penjami kuinka vieras hän on noille
miehille ja kuinka kiusoittavan ylivoimaisia nuo hänelle ovat.
Ikäänkuin hän ja hänen talonsakin jo olisi joutumassa noitten
valtoihin, noitten tahtomattakin. Penjamissa herää vaistomaisesti
ärtymisen oireita, hän nousee ikäänkuin aikoisi tehdä jotain. Mutta
silloin nousee pappakin ja sanoo:
"Lähdes ny sentän naapuri kottiis päi akkaas kattomaa, mää luulen et
hän saa pienii juur parhaillas."
Pappa ja Fransu taluttavat Penjamin ulos. Hän tulee pilkkopimeälle
tanhualle ja alkaa jalkaa myöten pyrkiä kylän toista päätä kohden.
Silmät tuijottavat pimeyteen, ja kun viina on turruttanut tajunnasta
pois kaiken jokapäiväisen, näkee hän vain elämänsä ja asemansa
yksinkertaiset peruspiirteet kaikessa ellottavuudessaan. Tähän maahan
ja tuohon taivaaseen ja noihin kokemäkeläisiin, niihin ei pysty häijyt
kurit. Kaikkiin muihin on pystynyt. Tympäisee kauheasti tunne siitä,
että on olemassa sellaista, johon ei kurit pysty ja josta ei pääse
erilleen. Vanhaa Penjamia ihan puristaa se päälle tunkeva aavistus,
että on sellaistakin, jolle on annettava jotain arvoa.
Hän myrähtää ja istahtaa tien oheen.
* * * * *
Päre palaa pihdissä ja sen valossa näkyy Nikkilän pirtissä Nikkilän
molemmat punatukkaiset tyttäret, vanhempi Eeva ja nuorempi Marke. He
ovat molemmat isännän keskimmäisestä aviosta, ainoat eloon jääneet,
äitivainaansa muotoiset. He ovat juron näköisiä eivätkä paljoa puhu
keskenäänkään, mutta pyrkivät kumminkin aina toistensa läheisyyteen.
Tänä ehtoona heillä on erikoisen harras yhteismieliala, sillä he ovat
koko puhteen ajan saaneet kahden hallita lapsuutensa pirttiä. Kun
emäntä on poissa ja isäntä poissa, niin ovat palkollisetkin poissa,
sillä nyt on paras pestien ja viinojen aika. Vain sirkat huutavat
huutamistaan uuninraoista ja palanut karsi rapsahtelee aavemaisesti
vääntyessään karrelle. Ihan pihdin äärellä istuu Marke höpisten pitkää
kapeata katkismusta, ja etäämmällä polkee Eeva rohdinrukkiaan. Kun
Eeva pysähtyy nostamaan lankaa seuraavalle hampaalle, lakkaa Markekin
lukemasta haluten sanoa jotakin, mutta sisar taas vain vääntää pyörän
käymään, kastaa sormeaan ja jatkaa. Marke on vielä hiukan lapsellinen,
ripillä käymätön, mutta Eeva on jo tulossa aikaihmiseksi.
Heidän mielialansa aineksina ovat yksinomaan heidän pienen elämänsä ja
ympäristönsä sattumukset. Kun suvi käy lopullensa, sytytetään iltaisin
päreet ja talvi on taas lähellä. Niin näkyy tapahtuvan jatkuvasti
vuodesta vuoteen ja siinä ohessa huomaavat tytöt kasvavansa. Äitivainaa
kuoli toissa syksynä, näihin samoihin aikoihin; nyt on Maija täällä
niinkuin kotonansa, liikkuu aitoissa ja luhdeissa ja on nyt saunassa
saamassa lasta; isä on aina juovuksissa. Äitivainaan kuoleman jälkeinen
vuosi oli Eevalle ja Markelle viehättävin; silloin isä oli melkein
aina poissa, eikä kumminkaan hakannut heitä niinkuin oli hakannut
äitivainaata. Eevalla oli avaimet ja hän piti niitä niin, ettei kuppari
siihen aikaan paljoa päässyt pitelemään, vaikka se täällä aina liehui.
Kuppari sinuttelee isää eikä ole milloinkaan sitä pelännyt, vaikka isä
on vihainenkin.
Marke laski kirjan helmaansa ja yritti puhella sisarelleen:
-- Missähän isäkin taas on?
-- Ollilassa kai.
-- Mitä se Loviisa täällä niin yhtämittaa on? mitä se isälle aina sillä
lailla nauraa?
-- Kuppari on ollut kanssa isän morsian.
-- Niin mutta kuinka se nytkin vielä on täällä kun Maijakin on? Ja
kuinka se Maijakin saa täällä niin olla?
-- Se on emäntä.
-- Äitihän emäntä oli.
-- Niin mutta nyt on Maija ja se saa lapsenkin nyt juuri, ettäs tie't.
-- Kuinka se sen saa? mitä varten se sen saunassa saa?
-- Kysy Maijalta.
-- Koska sinä saat lapsen?
-- Pyh, isona huomenna kun kisperit kypsyy, vastasi Eeva väsyneesti
hymähtäen, nousi, laski rukkinsa syrjään, haukotteli ja piteli
tukkaansa.
Kahden kesken jääneet Nikkilän tyttäret, pienisilmäiset, punatukkaiset,
alkoivat ikävissään hankkia makuulle. Emäntä Maija ja kuppari
Loviisa viipyivät vielä saunassa, isäntä Penjami viipyi kylällä.
Nämä kolme ihmisryhmää varmaan tietämättään vieroivat toisiaan kukin
tahollaan tuona pilkkopimeänä syysiltana, kun kylän kujalta silloin
tällöin kuului humaltuneen rengin karjahdus. Eeva sammutti päreen,
sulki räppänän ja kallistui natisevaan vuoteeseen muurin viereen
karsinapuolelle, jossa Marke jo odotti hykertyäkseen tiiviisti hänen
kylkeensä. Eeva salli sen tapahtua, vaikkei se häntä erikoisemmin
miellyttänyt.
Porstuasta kuuluivat kupparin kiireiset askeleet. Hän käväisi sekä
kamarissa että pakarissa, avasi pirtinkin ovea ja meni taas. Poika oli
jo maailmassa, ruokottuna ja sidottuna. Sillaikaa kun kuppari haki
koppaa, teki äiti kämmenellään ristinmerkkiä sen rintaan ja höpisi
jonkinlaista loitsun ja siunauksen sekaista. Sitten hän huoahtaen
taas laskeusi pitkälleen, mielessä ja jäsenissä luontainen onnen ja
raukeuden tunne. Ei ollut sillä hetkellä pelkäämistä, ei raatamista,
sai olla hetkisen lapsen kanssa kahden täällä saunan hiljaisuudessa.
Salaperäinen tunnin vanha ihmisolento ähki kopassaan Nikkilän saunassa
yöllä Mikonpäivälauantaita vastaan kaukana pimeällä kulmakunnalla
kuusikymmentä vuotta ennen punaista kapinaa. Eihän se ollut mikään
sopusointuinen syntymähetki, jos ei erityisen epäsointuinenkaan; se
tapahtui varsin tavallisissa oloissa. Pirtissä Eeva heräsi ensin
siihen, että isä Penjami kompuroi sänkyään kohden. Sitten hän jälleen
heräsi siihen, että isä pauhasi jotain, johon ovensuu-sängystä lopulta
kuului vastaus: "Ole nyt äijä märisemättä, taikka kun minä täältä
nousen, niin vissiin lakkaat." Se oli renki Aapeli, joka kanssa oli
tullut myöhään kotiin. Äijä kyllä herkesi tuokioksi, mutta nousi
sitten taas ja jotain myristen meni porstuaan, jossa kuului kyselevän
Loviisaa. Nuorempi käskyläispoika hihitti sängyssään. Nämä kaikki
Eeva hyvin kuuli, eikä siinä hänelle ollut mitään tavatonta. Marke ei
kuullut mitään, vaan nukkui yhä kiinteämmin Eevan kylkeen puristuneena,
arvattavasti luullen unissaan Eevaa äidikseen.
* * * * *
Maija oli omista syistään pojan syntymistä odottanut ja synnytyksen
jälkeen kokenut ne juhlalliset tunnelmat, jotka luonto itse herättää.
Mutta niin pian kuin tunnelmat ovat ohi, on kaikkivaltias arki taas
esillä ja silloin käsitetään lapsen syntyminen yleensä vaan joksikin
semmoiseksi, jonka kunnialliset ihmiset nurkumatta ottavat vastaan
ja kärsivällisesti kestävät; se on niitä tulemia, joita elämä aina
muodossa tai toisessa tuo mukanaan ja jotka ihmis-elämälle antavat
sen harmaan ja hiukan painavan sävyn. Jos lapsi kuolee nuorena, on se
yleensä paljon iloisempi tapaus kuin sen syntyminen. Kyyneleet kyllä
vuotavat äidiltä, mutta hän selittää ne avoimesti ilon kyyneleiksi.
Ollessaan lapsesta erillään muisti Maija aina, että hänelle
oli tärkeätä lapsen elossa pysyminen. Joskus välähti mielessä
semmoistakin, että Penjami ei välitä lapsesta; uusia tunteita heräsi
tällöin Maijan sydämessä Penjamia kohtaan. Se alkoi vähitellen
tulla ilmi aviopuolisoitten välisissä sananvaihdoissakin. Maija
kyllä vaistomaisesti koetti niissä säilyttää morsiusajalta jäänyttä
herttaisen naljailevaa otetta, mutta saattoi kumminkin kahden kesken
ollessa häikäilemättä ja karkeata leikkiä laskien sanoa Penjamia
sinuksi. Tämä tapa näytti muuten jollakin lailla tehoavan Penjamiin;
Maija tunsi arvonsa ja vaikutusvaltansa kasvavan.
Niin kauan kuin pikku Jussi oli taitamaton eikä omin päin kyennyt
retkeilemään, olivat hänen päivänsä jokseenkin yhtäläisiä. On vanha
kolhittu kehto pirtin karsinapuolella. Ehtoopimeässä makaa siinä
kolmannella oleva poika jalat sisarpuolen Marken sylissä, joka istuu
poikkipuolin kehdon jalkopäässä. Permannon korkealle jääneet oksakohdat
loskuttavat kovasti kehtoa, jota Marke kyllästyneesti rallattaen
soutaa. Poika ei tahdo nukkua. Tavan takaa se pyrkii istualleen ja
huutaa äitiä, jolloin Marke aina työntää sen takaisin makuulle. Lasta
vaivaa vahveneva pimeys ja sitä purevat kirput ja luteet.
Kun lapsi poraten nousee jo kuinka monennen kerran, ponnistautuu Marke
vihdoin ylös ja punnertaa pojan syliinsä, kohlii käsivarsilleen sen
länkeytyneet sääret ja lähtee ikkunaa kohden, josta vielä kuultaa
päivän valoa. Lapsi tyyntyy hiukan, kun se kaivon ja navetan vaiheilla
näkee hämyssä hääriviä hahmoja. Sitten se taas alkaa hiljaisesti
jatkuvasti porailla. Ulkona läimähtää ovi, sisällä sirittää sirkka,
silloisten pirttien uskollinen eläin, pärevalojen aikalainen. Marke on
jo kyllästynyt kyllästymiseensäkin. Hän katselee siinä ikkunan edessä
täysin tunteettomasti pojan itkusta nuhrautuneita, sekaisia piirteitä.
Tämä on Maijan poika ja isä on tämänkin isä...
Jo tulevat pirtille miehet, Aapeli ja Kustaa, käskyläispoika.
Mastomäki, taksvärkkäri, näkyy kääntyvän portilta pois päin. Maijankin
askeleet kuuluvat porstuassa menevän pakariin. Puhde alkaa.
Kun Aapeli on riisunut mekkonsa, saattanut muurin holviin kintaansa
ja kastuneet tallukkaansa, kurottaa hän orsilta pärekimpun, hakee
tulitikun, raapaisee muurin kyljestä tulen ja sytyttää päreet. Lapsi
lopettaa hiljaisen itkunsa ja kipristelee silmiään. Se on uupunut,
mutta jos sitä yrittää laskea kehtoon, niin se parkaisee.
Aapeli on hakenut esiin reen teelmänsä. Kustaa torkkuu penkillä
toimetonna niin kauan kuin ei ole käskijää. Jo tulee pirttiin emäntä
Maija, ottaa kesken häärinäänsä Jussin syliinsä ja antaa rintaa. Jussi
imee vielä kolmannella ollessaan. Ei ole tullut vieroitetuksi.
Maija osaa kyllä olla emäntää. Hän käskee Kustaan ja Marken lukemaan.
Kustaa hakeekin katkismuksensa, mutta Marke epäröi. "Älä huoli kun isäs
tulee", uhkaa Maija.
Kustaa on päässyt juuri parhaaseen paasaamiseen: "Vastaus, että se
vanha Adami, joka meissä vielä on joka päivä -- öö -- katumuksen
ja parannuksen -- ja kaikkein pahain himoin kanssa -- öö -- pitää
upotettaman ja -- ja jälleen joka päivä nouseman ylös -- öö -",
kun Aapeli tarvitsee tarkkaa valoa saumaa liittäessään ja ärähtää
Kustaalle: "Poika, tu' näyttään valkeeta."
Höylän sihinää, rukin hyrinää, katkismuksen papatusta. Penjami itse
on tullut pirttiin kimppu pärepuita kainalossa ja kiskoo vaiteliaana
päreitä. Hän on tänään ollut selvä koko päivän, ja silloin hänen
läsnäolonsa aina vaikuttaa toisiin arvokkaammin.
Parin tunnin päästä ovat nuo eri-ikäiset ihmisolennot jo unen
helmoissa. Heidän ympärillään huokuu ääretön synkkä sydänmaan yö,
niinkuin ainoa tietoinen olento, joka katselee tiedottomia, ajan
meressä avuttomina ponnistelevia ihmisiä. Kohtalokas kuusikymmenluku on
alussaan, mutta noilla yhteen osuneilla olennoilla ei ole korvaa kuulla
sen lähestyviä vaiheita sirkan sirinästä. Seitsemän hengitystä koettaa
vain kukin jatkuvasti saada ja antaa osansa pirtin yhteiseen ilmaan.
Nuorin hengitys on tuskin kuuluva. Pikku Jussi on lopulta nukkunut
äitinsä rinnoille ja sitten laskettu lemahtavaan kehtoon. Siinä on
pieni ruumis kaikkine osineen, sekin tiedottomasti pyrkimässä ajan
merta myöten etäiseen miehuuteensa ja vielä etäisempään vanhuuteen
ja kenenkään tietämättömään kuolemaan, jonka jälkeen kaikki taas on
ennallaan: ajan meren ranta yhtä näkymättömissä. Siinä on lihaa,
verta ja sisinnä luut. Mutta tuon pienen yhdistelmän matka on alusta
alkain vaivalloinen kuolemaa kohden. Pienien luitten näkymättömissä
kudoksissa tapahtuu jo jotakin, josta ei kukaan aavista muuta kuin
tulokset, säärten hiljaisen länkeytymisen ja pääluun pakurat. Ja pimeän
vakiintuessa lähtee lude kehdon kulmauksesta uskomattoman ketterästi
vilistämään pitkin raitia, kunnes löytää mitä etsii.
Näistä seikoista saapuu yhtämittaisia sanomia aivojen hentoihin
kammioihin. Kun sanomat kiihtyvät, alkaa jossain kaukana ääni soida,
saattaen aaltonsa keskelle kaikkien toisten aivojen salaisia toimia.
Mutta vain yksissä aivoissa niihin kiinnitetään huomiota.
Maija nousee, tulehtuneita silmiään hieroen ja kylkeään raapien,
kuorsaavan Penjamin vierestä tuutimaan pientä Jussia. Mutta Jussi
ei tyydy tuuditukseen, se huutaa lujemmin ja heittelehtii. Silloin
Maija kärsimättömin liikkein kumartuu kehdon ääreen rintaa antamaan.
Milloinkahan se päivä koittaa, jona hän sen vieroittaa? Kyllästymisen
tunne täyttää Maijan mielen kun hän siinä ilta-yön syvyydessä tuntee
pojan kiskovan rinnan niukkaa mehua. Raskaaksi tämä tulee sittenkin. Ja
hän tietää, että talossa on velkaakin.
Poika tyyntyy taas -- vähäksi aikaa, ja tuhannet ulkonaiset ja sisäiset
seikat jäävät jatkamaan työtänsä, hitaasti, hitaasti muovailemaan
pienestä olennosta inhimillistä yksilöä. Maija oikaisee huoaten
Penjamin rinnalle. Kustaa puhuu unissaan. Sitten on jälleen hiljaisuus
hengityksineen. Muurin otsikolla jäytää sirkka siihen lasketun
katkismuksen kantta.
* * * * *
Niiltä ajoilta jäi pikku Jussin sieluun vain aistivaikutelmia: auringon
tai kuun läikkiä lattialla, tiuskaisuja, palavan päreen natinaa.
Kerran sitten jäi myös mieleen joulun kuva himmeleineen, pahnoineen,
kynttilöineen, veisuineen. Mutta ensimmäinen varsinainen sarjamuisto,
joka pysyväisesti jäi hänen mieleensä käsittämättömän kiinteästi, oli
tapauksiltaan seuraavanlainen:
Hän oleilee yksin laakeassa pirtissä. On semmoinen hetki, ettei tee
mieli minnekään. Hän oli äsken juuri pakarissa ja sai äidiltä vajaan
kupillisen kahvia. Hänen sanotaan olevan kuudennella. Hän on poika.
Lattialla istuen hän katselee ikkunoita ja ikkunan pieliä. On niinkuin
jotakin olisi seisahtunut. Tai niinkuin olisi nyt vasta huomannut
jotakin, joka aina on ollut. Lauantai, sunnuntai, tiistai...
Porstuassa kolahtelee, hetken päästä on pirtin puolella Penjami --
isä. Vanha Penjami ja pieni Jussi ovat vastatusten, heidän välilleen
muodostuu pakosta hetkellinen tiedoton suhde. Salattu, kenenkään
näkemätön ihminen hyörähtelee Penjamin olemuksessa, niinkuin hän
jostain piilopaikasta näkisi harvinaisen metsän-elävän hiipivän.
Hänen on tehtävä jotain pojalle. Hän katselee sitä hymyillen, tarttuu
siihen ja nostaa muurin otsikolle istumaan. Hänellä on taskussaan
paistettuja nauriita. Hän ottaa yhden käteensä ja käskee pojan haukata
siitä. Poika tottelee, oikein tietämättä onko tämä hänelle mieluista
vai vastenmielistä. Hän tuntee viinan ja tupakin tutun lemun ja näkee
Penjamin partaiset kasvot ja pienet silmät näin oudolta taholta,
tasakorkeudelta. Hiukan kammottava olento, isä... Se hymyilee yhä ja
hommailee. Se ottaa tupakkia poskestaan ja laiskasti veikeillen työntää
sitä pojan suuhun. Poika ei uskalla vastustaa, ei lyödä, suu menee
häijyyn itkuun. Vanhalla, viinaisella Penjamilla on pientä tympeätä
huvia. Tämä on Maijan poika... Hänessä herää omituinen raaka halu tehdä
jotain ilkeätä Maijallekin. Hän ei ihan varmaan muista, onko hän tälle
Maijalle koskaan antanut oikein selkään. Hänellä kun on ollut kaksi
ämmää jo aikaisemmin, niin ei muista mitä niille on kullekin tullut
tehdyksi...
Maija tulee pirttiin juuri kun Penjami väkisin syhyttää tupakkisormeaan
pojan huulten väliin. Hän lähestyy aikoen nostaa pojan lattialle ja
sanoo:
-- Mitä sinä siinä taas -- juovuksissa.
Penjami tiuskaa jymähtävällä äijän-äänellään, jossa tuntuu haettua
raivoa:
-- Koreesti, ämmät! -- ja työntää Maijan pois.
-- Sen trankki, mistäs luulet tulevana vuonna särpiväs. -- Päästätkös
sen pojan pois!
-- Ek-sinä helvetin lehmä lakkaa, huutaa Penjami ja kääntyy kiihkeästi
Maijaan päin. Silloin Jussi hyppää muurin otsalta alas, niin että
kantapäät ilkeästi särähtävät ja suutaan hieroen livahtaa pihamaalle.
Ehtoo-hämy alkaa. Portista tulee kupparin Taavetti tuohinen pönttö
kainalossa ja suu likinäköisen miehen kipristyksessä.
-- Onko isäs kotona? kähisee Taavetti.
Jussi ei vastaa. Taavetin tajuntaan painuu pikku Jussin kuva häijynä
kakarana. Taavetti vie Nikkilän äijälle tupakkia, kun sen omat vei
halla.
Vähän päästä pikku Jussikin nuhjautuu arkaillen pirttiin.
-- Kyllä sullakin on hyvä ämmä, toimittaa Penjami, avattu tupakkipönttö
polvien välissä. -- Minä tie'n sun ämmäs paremmin kun sinä itte
tietkään, häh.
-- Kyllä kai teitillä niitä tietämisiä on, kihittää Taavetti. -- Mutta
tietääkös isäntä, millä tuleva talvi eletään?
-- En minä huoli siitä, mutta sun ämmästäs. Olek-sinä koskaan antanu'
sitä oikein selkään, häh?
Maijakin käy taas pirtissä. Penjami vilkaisee Maijaan ja huomaa samassa
myös Jussin.
-- Äh, onko se klooti täällä vielä, minä annan tupakkia. -- Äänessä
on nyt kumminkin hyväntahtoinen sävy, minkä vuoksi Jussi vain vähän
siirtyy ovea kohti. Maija menee taas ulos pirtistä ja paiskaa oven.
-- Mitä? Kyllä minä -- tuoksahtaa Penjami ja nousee. Hän ei kumminkaan
lähde perässä, vaan painuu hiljakseen äkeän näköisenä takaisin penkille.
Taavetti yrittää taas:
-- Hohoi, sano, kyllä siinä on ensi talvena köyhän tietämistä -- kai
Nikkilä sentään vähän saa rukiita.
-- Älä siinä ähise -- tu' ryypylle, tokaisee Penjami. Taavetti lähtee;
kyllä ryyppykin on mukava, vaikka hiukan kiusaakin, kun ei saa äijää
yhtymään siihen huonon vuoden valitteluun. He menevät ylistupaan.
Tuo tapaussarja ja sen vaikutelma jäi Jussin mieleen, niin että sen
iltapäivän tuntu ihka elävänä vielä vuosikymmenien päästä saattoi
palautua.
Samana iltana tuli vielä kupparin lapsiakin Nikkilään. Jussi oli niille
häijy; hän sylki poikaa, ja kun se meni kantelemaan, niin hankki
Jussikin saada selkäänsä. Koko ilta oli jatkuvasti sellaista sekavaa,
ikäänkuin juhlallista. Myöhemmin ilmestyi itse Loviisa hakemaan
Taavettia. Taavetti oli niin pehminnyt, että sitä oli talutettava.
Loviisalta oli Taavetin holhoominen hyvin asiallista, eikä hänellä
ollut mitään sitä vastaan, että se huomattiin ja siitä puhuttiin. Ei
Lovelassa ollut puutetta niin kauan kuin Loviisan pää pystyssä pysyi.
Näihin aikoihin alkoi luonnon järjestys jo horjahdella. Ensimmäinen
vakavampi katovuosi oli kohdannut Suomenmaata laajoilla aloilla. Mutta
salokylän erilaiset ihmisolennot keinuivat ajan meressä, jonka näköalat
kuusikymmenluvulla vielä olivat hyvin hämäriä.
* * * * *
Niinä vuosina, jotka kävivät ennen suuria nälkävuosia, nähtiin
Harjakankaan raiteilla kakaraparvessa myös Nikkilän Maijan poika Jussi.
Hän oli hoikkakaulainen ja isopäinen, koltin alta näkyivät längelle
painuneet sääret. Suu pyrki aina pysymään raollaan, ja pienet, hiukan
tylyn näköiset silmät katselivat usein rävähtämättä ympärilleen.
Monipoimuinen kallioinen mäki tunkeutuu kylän sydämeen. Se on talojen
yhteinen sikalaidun, Sikomäeksi kutsuttu, ja myös on se kylän pienten
lasten mieluisa olinpaikka. Yksi ränstynyt mökki omenapuineen on mäen
lappeella ja sitten suuria pihlajia siellä täällä. Mökissä teiskaa
monta lasta, joista sittemmin kasvoi Sikomäen kuuluisia sisaruksia,
pojat maailmankulkijoita ja tappelijoita, tyttäret monenmoisia nekin.
Lapsia oli tähän aikaan myös Husarin ja Pelttarin taloissa, Lovelan
kupparilla kaksi ja Nikkilässä Jussi.
Vaateparreltansa olivat sekä pojat että tytöt yhdennäköisiä. Väljä
vyötön koltti oli poikainkin pukimena kymmenkunnan vanhaan. Lämpöisenä
aikana juoksi vielä viiden vanhoja paitasillaan pitkä tukka hulmuten.
Poikien tukka tasattiin ympäriinsä, niin että kaukaa katsoen näytti
siltä kuin olisi päässä ollut kupera kuppi. Kun kiivettiin pihlajaan
ja riiputtiin oksalta alaspäin, niin kuppi särkyi sekavaksi harjaksi.
Kuulakkana syyskuun iltana näkyi pihlajan alta semmoisen ryhmän
varjokuva hiljaiselle kujalle, jota kuppari mennä sipasi Nikkilästä
kotiinsa päin tai asteli jäykkäselkäinen Ollilan pappa.
Lasten elämä oli villiä ja sisältörikasta; jokaiseen iltaan päättyi
kokonainen runsas elämänvaihe, joka runsaus sitten myöhemmin aiheutti
sen tunteen, että tuo elämänjakso oli ikäänkuin pitempi kuin myöhemmät,
ajallisesti samanmittaiset jaksot. Noiden päiviensä sisällön saivat
lapset itse rajattomasti valita kaikesta siitä, mitä heidän aistinsa ja
heräävä älynsä maan ja taivaan välistä kykenivät tavoittamaan.
Yksi suuri maailma oli kaikkialla heidän yläpuolellaan ja vastassaan
-- se oli aikuisten maailma. Siihen maailmaan liittyivät pellot ja
maat, asumukset ja eläimetkin. Kaikkialla niissä piili aikuisten
tarkoituksia ja niitä tarkoituksia palvelemaan pakotettiin lapsetkin,
heti kun he kykenivät. Aikuiset kulkivat kujilla, menivät pelloille
mukanaan työkaluja, palasivat sieltä taas, olivat tavallisesti totisia,
joskus juovuksissa ja aina käsittämättömän haluttomia kaikkeen mikä
lasten mielestä oli tärkeätä. Kukaan aikuinen ei koskaan noussut
Sikomäen laelle. Aikuiset olivat yksi luonnon salaperäisimpiä
ongelmia, aina hiukan pelättäviä sen vuoksi, että he silloin tällöin
"tyyräsivät" lapsia. Tyyräys saattoi tapahtua monella muotoa:
tukistamalla, käsivarresta tempaisten, kepillä, vyöhihnalla, tallukalla
hakkaamalla. Tyyräys oli ainoa tapaus, jolloin aikuinen vähäksi aikaa
omisti lapselle kaiken huomionsa, se oli ainoa seikka, jota myöten
lapsi saattoi tuottaa aikuisille pientä viehätystäkin. Esimerkiksi
pyhä-iltapäivällä pihanurmikolla, kun kylän miehiä istui puhumassa
asioita ja mukulat telmivät hurjimmillaan, saattoi jossakussa isässä
herätä tyyräämisen tarve. Silloin näki selvästi, kuinka selkäänanto
viehätti toisiakin miehiä, siinä oli ilmeisesti jotakin semmoista
aikuisten keskistä leppeätä yhteisymmärrystä. Toiset miehet saattoivat
silloin suorastaan sanoa jotain ystävällistä selkäänsä saaneelle.
Sitten aikuiset panivat tupakkia suuhunsa, syljeskelivät ja olivat
taas jämeitä. Oikeita aikuisia olivat vain miehet ja muutamat naiset.
Toiset naiset -- ämmät, vaimoiset ihmiset -- olivat kyllä lasten
yläpuolella, mutta miehistä sivulla. Heidän kahvinjuonnissaan oli
hiukan samanlaista kielletyn teon häivää kuin lasten telmimisessä. He
ahersivat ja uhersivat salaa miehiltä ja pitivät silti arvossa sitä
seikkaa, että miehet joskus olivat vihaisia. Elämään kuului harmaa
pohjaväri ja tuohon harmauteen taas se, että miehet joskus huomasivat
heidän ahertelujaan. Oikealle miehelle kuului, että hän silloin
tällöin niitä huomasi ja hiukan koulutti ämmää, vaikkei sopinutkaan
aina urkkia. Oikea miehuus ikäänkuin huokui siitä housunvyötäröitten
tienoilta, josta näkyi paita ja vyöhihna. Vyötäröhousut edestä ja
takaa hiukan alas valahtaneina olivat täyden miehuuden keskeisin
merkki. Ne saavutettuaan sai mies pitää tupakkia, ryypätä viinaa, käydä
vaimoväen tykönä, puhua ruokottomuuksia, ja lapsia tarkoittaessaan
puhua mukuloista tai kakaroista. Koltin ja vyötäröhousujen välillä
oli liivihousujen aika, jolloin poikaa sanottiin kyörtiksi tai
lempeämmin klopiksi. Kloppi-ajan juhlallisin tapaus oli rippikoulu.
Itse ripilläkäynti oli myös yksi omituinen seikka aikuisten maailmassa,
hiukan samantapainen kuin lapsen saanti. Kun joku poika pääsi ripille,
aukeni heti kuilu hänen ja lapsimaailman välille. Hän liukui pian
aikuisten salaperäiseen, pelättävään ja ihailtavaan maailmaan. Vain
hymyillen ja puoleksi pilaillen hän antoi hämäriä selityksiä, kun
kuilun toiselle puolelle jääneet häneltä urkkivat aikuisten kaikkein
salaisimpia asioita.
Mutta noita "salaisimpiakin" pääsi sentään Sikomäenkin piiriin.
Ämmän ja äijän väliset eroavaisuudet keksittiin, mielikuvitus tuli
aavistuksen avuksi ja monta leikkiä leikittiin, ensin tirskuen ja
lopulta hengästyen. Hirvittävin oli se ajatus, että nämä tämmöiset
leikit olisivat tulleet aikuisten korviin. Kun joukossa oli
sellaisiakin, jotka vasta opettelivat puhumaan, täytyi ne ensin
eksyttää. Sattui monesti, että sellainen kolmivuotias poraten juoksi
kotiin ja sen äiti tuli kiukkuisena ottamaan selkoa, mitä hänen
mukulallensa oli tehty. Silloin leikki keskeytyi eikä voinut jatkua
ennenkuin ehkä vasta saman päivän iltapuolella... Mutta jollei mitään
häiriöitä tullut, jatkui tuo kiihdyttävä leikki vielä laajoina
retkeilyinä ja päättyi vihdoin myöhästyneellä kotimatkalla pelkoon
mahdollisesta selkäsaunasta. Joskus se tuli, mutta joskus taas odotti
kotona mitä suloisin tunnelma: isä oli poissa ja äiti joi naapurin
ämmän kanssa kahvia. Silloin säilyi rikkumattomana päivän runsaitten
elämysten jälkikajo.
Nämä kaikki vaiheet koki Jussikin yhdeksänteen ikävuoteensa asti. Vielä
parin-, kolmenkymmenen ikäisenä vilahtelivat joskus mieleen etäiset
Sikomäen ajat. Vasta naimisiin mentyä ne tyystin unohtuivat. Ja kun
hänellä itsellään sitten oli lapsia, ei koskaan, ei vahingossakaan
sattunut, että hänen mielikuvituksensa olisi sijoittanut niitä Sikomäen
leikkejä leikkimään.
Ne leikit loppuivat Jussin ollessa yhdeksännellä ikävuodellaan.
Sinä suvena loppuivat monet muut leikit tuhanten järvien vaiheilla.
Ihmiset lukivat almanakkansa kannesta perätysten numerot 1, 8, 6,
6. Oli niitäkin, jotka osasivat sanoa: yks-tuhatta kahdeksan-sataa
kuus-kymmentä kuus.
Sinä suvena satoi, satoi lakkaamatta. Jälkeen Jaakon päivän ei tainnut
olla ainoata päivää, ettei olisi vettä pudonnut liejuisille teille ja
pehmeille pelloille. Vanhat valittivat, nuoremmat olivat ääneti, ja
lapset katselivat alakuloisina himmeitten ruutujen takaa tiedottomasti
aavistellen, että entisille leikkimäille ei enää koskaan palata. Jos
pyörähti ulos, puhalsi kylmä tuuli, vihmoen pisarat läpi ohuen koltin;
varpaat rupesivat punoittamaan, oli pian kiirehdittävä takaisin pirtin
lämpöön.
Aikuisten mielistä ja kasvoilta heijastuivat huolet epämääräisinä
vaikutelmina lastenkin mieliin; he kaipasivat leikkuu- ja kylvöaikojen
kuulakoita päiviä. Isommat lapset olivat vaistomaisesti hiljaisempia,
seuraillen, kuinka miehet sateitten välissä korjasivat riiheen itänyttä
eloa ja ravan sisästä kaivetuita perunoita, tai jalkineet polviin asti
savisina yrittivät tehdä toivotonta ruistoukoa. Nikkilän Jussilla --
ja Maijallakin -- oli sinä syksynä vain kaksi onnellista päivää, kun
Penjami kävi Tampereella. Kun Nikkilän ruis oli kelvotonta siemeneksi,
koottiin karjasta mitä irti saatiin ja niillä piti hankittaman käypää
siementä. Penjami toikin tullessaan siementä, mutta vähemmän kuin
tarvittiin. Sen sijaan toi hän ensimmäiset kaupunkiviinansa ja oli
myös tehnyt ensimmäiset velkansa kauppiaalle. Noista vähennetyistä
siemenjyvistä sai Maija vielä varkain kahmaisseeksi yhden erän, jonka
toimitti lumppurille kahvien vastineeksi. Penjami kumminkin keksi sen,
ja siitä seurasi kokonaista kaksi päivää kestävä tora, joka välistä
leimahti ilmi-tappeluksi.
Syksy ja talvi tuli aikaisin surkeitten pälveisten ruiskylvöjen päälle.
Nikkilän maista oli suuri osa jäänyt kylvämättä ja ennen joulua
sekoitettiin leipään jo runsas puoli ruumenia. Pyhäin päivästä ei
taloon jäänyt miehen puolta muuta kuin Penjami ja Jussi. Talon työt
jäivät kahden torpparin varaan.
Vahvojen metsiensä keskellä ponnistelivat nämä ihmiset -- "Suomen
kansasta" he eivät puhuneet -- yhä yltyvien koettelemusten ahdistamina
viikosta viikkoon, kuukaudesta toiseen. Tuli semmoinen kesäkuu, että
kun joku Harjakankaan äijä kolmen aikaan aamulla pistäytyi ulos, niin
hän pehmeässä pilvivalossa näki lunta Sikomäen rinteellä, järven
lakeudella hohtavan valkoisen jään ja ruispellolla kellastunutta
takkuista orasta. Tuli juhannus ja sen jälkeiset viikot, jotka
huumaavassa äkki-ihanuudessaan olivat kuin sairaan liika pikaista
ylöspyrkimistä, joka ei ennusta hyvää. Niin tulivat sitten syyskuun
alkupäivät, kirkkaasti hymyilevät aamut, jotka ihmisten hätääntyneisiin
katseisiin näyttivät vastaavan:
-- Miksi ihmettelette? Ettekö näe, että nämä ovat juhla-aamuja?
Kuljetaan uuteen aikaan.
Ikäänkuin juhlallisuuden vuoksi järjesti luonto kolme semmoista
kaunista kuura-aamua perätysten, vaikka yksi hyvin olisi riittänyt.
Ihmiset kulkivat kapeita kujiaan omituisesti pienentyneen näköisinä.
Siellä jossain näkyi tallustavan Nikkilän Penjamikin ihka selvänä ja
hullunkurisen totisena. Hän näki Husarin pellolla miehet semmoisessa
työssä, jota hän tavallisissa oloissa ei olisi jättänyt virnistämättä;
he nimittäin niittivät viikatteilla harvaa ruista ja haravoivat sitten
jälkensä pieniksi pahnapalloiksi. Mutta nyt meni Penjami siivosti ohi
ja sanoi ihan vakavasti huomenta äänellä, josta itku ei tuntunut olevan
kaukana.
Pitkällisten valmistelujen jälkeen, jotka olivat olleet kuin etäämmältä
uhkailuja ja aina pitäneet huolen siitä, että hiukan toivoa säilyi,
oli nyt suuri vieras vihdoinkin itse käynyt ja vapauttanut ihmiset
kiduttavista toiveista. Harjakankaan kylässä oli Ollilan pappa ainoa,
jonka peltoon oli hiukan jäänyt. Hän ei kumminkaan kiinnittänyt siihen
erikoista huomiota, vaan puheli sen sijaan äänekkäästi partansa takaa:
-- Se täsä nyt kaikisten kamalempaa on konnei kuar lähde puusta
ennenkon kevväällä.
* * * * *
On hämärtymässä illaksi viimeinen jouluaatto, minkä Nikkilän perhe
vietti yhdessä. Pientä työn tointa on vaan ihmisillä näinäkin
aikoina; on jouluaattonakin ihan hämärään asti, niin ettei kukaan
tule tiiviimmin ajatelleeksi itse joulua, ennenkuin pimeä pakottaa
käymään pirtille. Tällä kertaa nuo häärivät ihmiset muuten erikoisesti,
vaistomaisesti, karttavat ovella olevan joulun ajattelemista. Ei ole
kiirettä kokoontumaan yhteisen juhlarauhan henkeen. Nuo ulkonaisesti
karkeat ja tietämättömät olennot ovat kuitenkin syvemmässään ja monien
polvien takaa alakuloisen ja salaperäisen luonnon herkistämiä; monet
ovat sakenevassa illassa nytkin huomaavinaan lapsuutensa aikaisen
jouluenkelin siiven havinaa. Jonkun yksinäisen häärijän askel voi
siinä hiukan hidastua ja hänen mielensä antautuu sille mikä tuleva
on: nälkävuoden joululle. Hän koettaa vain vieläkin hiukan viivähtää
ulkosalla... Sillä toisetkin ovat tietysti havainneet jouluenkelin, ja
enkelin ohimenossa oli kuin jotain kaameata aavistusta, jota ei näkijän
ole mieluisaa toiselle katseellaan ilmaista.
On kuin onkin tänäkin syksynä vaan aika ehtinyt tähän iltaan, jouluun.
Ajan kulumista ei halla ole jäätänyt.
Päivän hämyssä istuu Nikkilän vanha Penjami pirtin penkillä ikkunan
pielessä. Hän on jo väsynyt ja katselee laimeasti pihalle; ei olisi
hänessä tällä hetkellä miestä riitelemäänkään. Kaameat aavistukset
eivät häntä sanottavammin vaivaa, eikä hän ole havainnut mitään
jouluenkeliä. Toimeton istuminen tyhjässä pirtissä on hänelle helppoa;
hänen mielenvireensä päätekijänä on ilkeä kyllästyminen.
Joulu -- vanha Penjami on elänyt monta komeatakin joulua. Joulutunnelma
on voimakkaana sykkinyt suonissa, joita viinan, sahdin ja sianlihan
kylläisyys on paisuttanut. Niinä entisinä jouluina tunsi mies olevansa
isäntä talossaan. Ämmät ja mukulat pelkäsivät, kun hän keskellä
jouluyötä huikaten meni naapuriin Husarille, silloin kun hän käräjöi
Husarin äijän kanssa. He tappelivat ensin, tekivät hevoskauppaa
sitten ja nukkuivat lopulta Husarin pakarikamariin. Mutta vain hetken
he nukkuivat, sillä aamulla aikaisin he jo yhdessä ajoivat kirkkoon
kilisevin kelloin... Silloin oli jouluyössä sekä levua että mittaa ja
korkeuttakin. Ja jouluyön jälkeen tuli vielä Tapanin yö ja monta muuta
yötä loppiaiseen asti. Hurjia jouluja -- ämmätkin olivat nuorempia.
Nälkävuoden jouluhämyssä muistelee vanha Penjami laimeasti entisiä
hyviä aikoja. Hän tuntee olevansa yksin maailmassa. Noita olentoja
kohtaan, jotka täällä nyt kiehäävät, tuntee hän vain tympeätä
vastenmielisyyttä. Ne ovat olemassa sitä varten, että saisivat todeta
hänen alennuksensa, kun hänenkin nyt on oltava melkein yhtäläinen kuin
nuokin ovat. Kuppari elää vielä, mutta se on jo vanha, ja kun ämmäväki
tulee vanhaksi, niin se on samaa kuin ei mitään.
Penjami tietää yhden miehen, jolla nytkin on viinaa. Penjami ajattelee
Ollilan pappaa. Se on vanhempi mies kuin Penjami, mutta ei se
sittenkään kuulu Penjamin maailmaan, jos kohta se ei kuulu noitten
toistenkaan maailmaan. Se on kiusallisen erillinen mies, kaikin puolin
niin sanomattomasti ylempänä Penjamia ja noita muita. Penjami tietää,
että se on juonut viinaa yhtä paljon kuin hän, mutta se on terveempi,
on rikkaampi. Se syö useimmiten selvää leipää; halla ei vienyt siltä
kaikkea, ja Kokemäeltä tuotiin kolme kovaa kuormaa. Ja kaiken huipuksi
on Penjami sille velkaa, kuusisataa ruplaa... Eikä sen kanssa voi mennä
jouluyönä hulluttelemaan.
Penjami nousee penkiltä ja tassuttelee pihalle, noin niinkuin
tietämättä minne menee. Hän näkee Jussinkin vielä hytistelevän
viluissaan mäellä ja on juuri aikeissa ärjäistä sille, kun saunan pään
takaa lähestyy sekava joukkue suurta kelkkaa vetäen. Se on ylen tuttu
näky, ja Penjamin mieltä hiukan virkistää, kun hän varmasti noitten
suhteen tietää olevansa entinen isäntä.
-- Rauhallista joulujuhlaa, toivottavat kerjäläiset pohjalaisella
äänellä.
-- Ei täällä kaivata pohjalaisten rauhaa. Menkää Oravaisiin, siell' on
klinikka. -- No ei tänne tulla, kun minä sen sanon.
Penjami menee Ollilaan päin ja pikku Jussi saa rauhassa katsella
poistuvia kerjäläisiä -- eli pohjalaisia. Oman pitäjän pyytäjiä ei
sanota kerjäläisiksi. Mutta vielä viidenkymmenen vuoden päästä, sodan
aikana, kun puhuttiin pohjalaisista, käsitti silloinen Toivolan
Juha heidät kaameiksi muukalaisiksi. Tämän jouluaaton tunnelma jäi
erikoisesti hänen mieleensä.
Kun Penjami oli edennyt kyllin kauaksi, lähti Jussi juosta pompottamaan
Sikomäkeen, pieneen mökkiin. Jokin vaisto veti poikaa vielä näin
myöhään pois kotoa, Sikomäessä oli olevinaan niinkuin oikea joulu,
semmoinen, joka ei Nikkilään ollenkaan saavukaan. Jos saisi olla
Sikomäen poikien kanssa tämän illan! Kotona ei ole Jussilla kumppania.
Sikomäessä kumminkin outoiltiin Nikkilän pojan saapumista ja Kustaava
arveli itsekseen, että Penjami on ollut pahalla päällä. Hienosti
tiedustellen hän kumminkin sai kuulla, ettei siellä riitaa ollut.
Penjami oli vielä mennyt kylälle ja Jussi hiipinyt tänne ... olihan
se jollakin lailla ymmärrettävää. Lanttulaatikko antoi tupaan joulun
lemua, mutta Jussi vaistoi, ettei hän pääse siitä osalliseksi. Sumein
mielin hän pyörähti oven raosta ulos, selittämättömänä niinkuin jokin
jouluyön enne. Tämän vaistomaisen pikku retken jälkeen ei ollut muuta
neuvoa kuin mennä lopultakin pirttiin, pois syttyvien tähtien alta.
Sisällä paloi päre tänäkin iltana. Odotettiin isäntää, että olisi
päästy saunaan. Kun odottaessa sauna uhkasi jäähtyä, niin mentiin sinne
ilman isäntää.
Nikkilän väessä oli tänä iltana paljon merkillistä. Ollilan pappa oli
jo omaksunut joulurauhansa, käynyt saunassa ja harjasi partaansa,
kun Penjami ilmestyi hänen lähettyvilleen. Oliko tämä nyt aika tulla
veloistaan puhumaan? Ja ensimmäisten jouluryyppyjen aika ei vielä
ollut, vasta ehtoollispöydässä koko väen kesken, kun virsi oli
veisattu. Pappa melkein ärtyi.
-- Kyl mar sää sen tiät yht hyvin ko määkin. Stää on kuussattaa
ruplaa ja inträssei sää et oo maksan parrii vuatee lainkan. Se tullee
pantavaks pääommaan. -- --
-- Kyl mar sen tiät, etten mää viinaa myy en rahall enk vellaaks. Mut
sen inträssin mää kyl annan lisät pääommaan. Se on siin kahden sada
marka vaiheil... -- --
-- Ja kyl mar mää sul viinaaki senpualest annan ilmatteks sen verran
ettäs joulun makkuun pääset. Onk sul mittää astiaa? -- --
-- Älä sit vihottel jos mää laelisest haen ulos saatavan. Se on sit
kakstuhatta kuussattaa markkaa. -- Herran raohaa vaa. -- --
Saunasta palattua vallitsee Nikkilän pirtissä hiukan ahdistava tunne,
pelätään mitä äijä sanoo, kun on käyty saunassa ennen hänen tuloaan.
Maija on vielä saunassa, hän on mennyt yksinään toisten jälkeen
toimitettuaan toisilta salaa pahnat pirttiin. Ne ovat ikäviä pahnoja,
sillä niitä on aamupäivällä käyty riistämässä parin vuoden vanhasta
ladon katosta eläimille joulurehuksi. Jussi käsittää asiakseen istahtaa
niille, mutta niistä lähtee ummehtunut lemu. Ja hän on yksin aikuisten
ympäröimänä. Tukala henki täyttää pirtin.
Vanhan Penjamin askel tunnetaan jo porstuaan. Hänen tuttu silmänsä
kiiluu oven aukeamassa tavallista kirkkaampana, hengitys kähisee
tavallista kuuluvammin ja pirtissä olijat oivaltavat heti isohkon
puuleilin, jota hän kantaa avoimesti käsikynkässään. Se ei ole Nikkilän
astioita, se on kylästä otettu.
Kaikkien ihmeeksi ei Penjami kumminkaan heti ryhdy riitelemään.
Kaikki ovat vaiti, Jussi on hiipinyt pois pahnoilta. Penjami vie
leilin omaan kaappiinsa, vääntelee oven hitaasti auki ja kiinni ja
lähtee sitten sanaa sanomatta jälleen ulos. Askel horjahtelee, näin
merkki-iltana huomaa selvemmin, kuinka Penjami näinä turman vuosina on
kovasti vanhentunut. Ei sitä oikeastaan enää kannata pelätä. Naiset
naurahtelevat, kun hän on päässyt pois pirtistä. Mutta on se vaan
sittenkin semmoinen vanha huuhkain, että kykenee tämänkin surkean
jouluillan vielä masentamaan.
Jos Penjami vielä kolme vuotta takaperin olisi näissä oloissa noin
salaperäisesti lähtenyt, olisi Aapelilla ollut syytä lähteä perässä
katsomaan kuinka emännän käy saunassa. Mutta nyt oli Aapeli poissa ja
pirtissä olijat tiesivät, ettei emännällä enää ole vakavampaa vaaraa.
Kaikki elämän puolet ovat heikentyneet.
Pieni yritys entisen uusimiseen tapahtui kumminkin vielä ennen
juhla-aterian syöntiä. Penjami oli yrittänyt saunassa kylpeä, oli jo
riisuutunutkin puolitiehen, mutta ei sitten enää jaksanutkaan. Emäntä
oli jättänyt hänet sinne, tullut pirttiin, kattanut pöydän ja hakenut
kätköstään yhden laihan talikynttilän, kun Penjami paitahihasillaan
avojaloin kompuroi pirttiin ja suuntasi vaivalloisen kulkunsa suoraan
kaapilleen. Otettuaan leilistä kolme pitkää siemausta, vaipui hän
sängylleen istumaan, mielessä samea ilo siitä, että viinaa sentään
vielä oli, olkoonkin tämä viimeinen joulu tässä happamassa maailmassa
ja olkoonkin velkaa enemmän kuin osaa selvästi sanoa. Penjamin
kuihtuneet voimat virkistyvät puolivireeseen. Hän huomaa pojan, joka
aina ja kaikissa käänteissä herättää hänessä kiusaamisen halua. Poika
on kumminkin tällä kertaa liian vähäpätöinen, kun on koko väki läsnä.
Hän huomaa pahnat.
-- Kuka elikoitten ruoan on pirttiin kantanu, häh?
-- Saman kai se tekee, missä semmoinen elikoitten ruoka on, sanoo Maija.
-- Kyllä minä opetan, mitä se tekee -- ämmät, lehmät! huutaa Penjami ja
lähtee hoippuen ensin pöytää kohden aikoen kaataa kynttilän. Maija vie
kynttilän kauemmaksi, jolloin Penjami lyyhistyy pahnoihin, saa niitä
hiukan kasalle ja yrittää kantaa ulos.
-- Ole nyt honkkeloimatta, vanha parka.
Maija ryhtyy estämään, Penjami kähisee:
-- Kyllä minä opetan Ollilan nälkäisille, kuinka meillä elikon ruokaa
viljellään. Mutta heikko temmellys päättyy siihen, että Penjami kaatuu
ja satuttaa lonkkansa. Ei kykene itse nousemaankaan, vaan antaa
möristen Maijan auttaa. Kun on päässyt sängylleen niin läähättää:
-- Anna viinaa! ja kun ei Maija ensi käskyyn kiinnitä mitään huomiota,
niin Penjami avuttomanakin vielä ärjäisee lujemmin: -- Anna viinaa!
Maija katsoo kysyvästi Markeen. -- Siellä sitä on kaapissa, sanoo Marke
yhtäkaikkisesti.
Nikkilän vanha Penjami nukkuu ja väki syö juhlaehtoollista,
karkeasyistä peluleipää, vetistä piimää, lampaan lihaa,
lanttulaatikkoa. Heikko kynttilä luo kellertävää valoaan äänettömän
pöytäkunnan laihoihin kasvoihin. Pakkanen paukahtaa, tuoden
tervehdyksen monen monista majoista, joissa tällä samalla hetkellä
samantapaisen tunnelman vallassa aterioidaan. Miesten ja naisten silmät
katselevat totisina eteensä, ja laihakaulaisten lasten leuat käyvät
raskaasti, ikäänkuin painuisi joka palan mukana näkymättömiä kyyneliä.
Avara taivas tähtineen katselee matalan suvun tämänhetkistä vaihetta,
kuinka se yrittää säilyttää heikon henkensä tulevia aavistamattomia
kohtaloitaan varten, tätä onnellisempia ja tätä onnettomampia
ajankohtia varten, kahden, viiden vuosikymmenen taakse, vuosisatain
taakse. Taivas näkee mahtavia metsiä, joissa tulevaiset miljoonat
uinuvat kuolevan kerjäläisen ja kiilusilmäisen ilveksen läheisyydessä.
Metsien aukeamissa se näkee harmaita kyliä, joissa joku kokee
kylläisiä unelmia pian haltuunsa joutuvista taloista, joku tietää
nukkuvansa viimeistä joulu-untaan perityllä konnullaan ja joissa
suurissa kerjäläispirteissä hiljallensa sammuvat ne suvun osat, joiden
ei ole sallittu olla mukana tulevissa tapauksissa. Näin monenlaista
taivas näkee yhteen harmaaseen sopusointuun kyyristyneenä; suurten
epäsointujen aika ei ole vielä tullut. Mutta maan ja ilman vahvuudessa
käyvät jo käyntiään luonnon voimat, näkyväiset ja salaiset. On
joulu-yö vuonna 1867. Näin kaukaa kuvitellen se näyttää hyvinkin
mielenkiintoiselta, mutta silloisten ihmisten tunnelma oli matala.
Aterialta päästyä yritti Maija veisata virttä, mutta ääni kulki
alhaalla eivätkä toiset osanneet yhtyä. Parin värssyn päästä hän
lakkasi.
Kymmenvuotiaan Jussin tunnelma sukeutui noista laimeista elämyksistä,
joita hän illan kuluessa oli kokenut läheltä ja kaukaa. Lapsekas
Sikomäessä käynti paisuu joulu-illan seikkailuksi, lantun lemu kuvaa
jouluateriaa, isän kommellukset verestävät nekin vanhoja muistoja, ja
lahonneille pahnoille hän yrittää istahtaa uudelleen aterian jälkeen.
Lopulta tulee uni ja vieläkin täydentää pienten sattumusten heikkoa
väriä.
Penjami oli aina karkoitellut kerjäläisiä talostaan. Mutta tänä
jouluyönä saivat ensimmäiset kulkijat hiukan jalansijaa Nikkilässä.
Oli tuskin makuulle päästy, kun pirttiin vääntäytyi vanha akka kahden
lapsen kanssa, joiden äidin kertoi matkalla kuolleen. Kun ei vanha
Penjami herännyt, saivat he viettää yönsä tympeillä joulupahnoilla.
Heidän tulostaan heräsi Jussikin puolivalveille ja sai kalseaan uniseen
sieluunsa noiden kulkijain kuvat. Oli kuin oikea joulu olisi edistynyt
sillaikaa, kun hän nukkui.
Aamulla oli Penjami ärtyisä, mutta muuten niin heikko, ettei kyennyt
mitään suurempaa menoa aikaan saamaan. Laimeasti hän riiteli
kerjäläisakan kanssa. Akka piti puoliaan, vaali pienokaisiaan ja
kiskoi puoliväkisin niille tilkan maitoakin talon niukoista varoista.
Hän jättäytyi vielä toiseksikin yöksi, söi hartaasti Nikkilän
peluleipää, lausuen samalla siitä suopeita arvosteluja, puhui suurella
tuntemuksella vallitsevista oloista, alkavista rautatietöistä jossakin
Riihimäellä, mainitsi klinikkapaikkojen nimiä niinkuin joitakin
yleisesti tunnettuja asioita, antoi neuvoja leivän valmistamisessa ja
esiintyi kaikin puolin viisaampana. Hänestä levisi omituinen kostea
kerjäläisen lemu, joka räikeästi sekaantui Nikkilän pirtin ikivanhaan
tupakin ja maaperän lemuun. Tapanina hän taas lapsineen ja ryysyineen
lähti eteenpäin Tamperetta kohti.
Lopullinen vaihe Nikkilän talossa ja perheessä oli alkanut. Kerjäläisiä
poikkesi sen jälkeen usein, eikä niitä enää karkoitettu. Heti kun ne
huomasivat, ettei talossa juuri ollut ruoasta tietoa, esiintyivät ne
samaan tapaan kuin se joulullinen akka: jättivät turhat rukoukset
ja olivat kuin kotonaan päivän tai yön ja lähtivät taas. Jollakin
kerjäläisellä oli pivollinen papuja ja ne keitettiin ja juotiin
Nikkilässä. Penjami yritti rähistä, mutta joi hänkin kuppinsa.
Perheen vakiintuneet riippuvaisuussuhteet höltyivät, ne ikäänkuin
liukenivat kerjäläisten lemuun, joka jo täytti pysyväisesti kaikki
huoneet. Jussi näki yllin kyllin ikätovereita; himmeä aavistus
laajemmasta maailmasta ja sen hengestä heräili hänen tajunnassaan,
tuo ihmeellinen lemu ikäänkuin kutsui mukaansa. Hän sai mielin määrin
juoksennella pihalla ja pirtissä, ei kukaan pitänyt hänestä lukua. Hän
näki kuoleman aivan läheltä. Ja ennen pitkää alkoi Jussin tehdä mieli
kulkurien joukkoon. Hän ikäänkuin tiesi, että tästä vielä lähdetään,
mutta minä päivänä?
Vanha Penjami vietti moninaisen sisäisen piinan päiviä. Jouluviina oli
mennyt, eikä millään lailla ilennyt enää lähteä Ollilan papan puheille.
Miksei ilennyt? Ei tiedä. Sitten joulun tunsi Penjami ruumiinsa voimien
tavattomasti vähentyneen, ja sen johdosta alkoivat kaikenlaiset
kiusalliset ajatukset vaivata mieltä, etenkin yksin jäädessä.
Hiljaisena hetkenä tuntui siltä kuin olisi jossain joku näkymätön pappi
ankarasti saarnannut. Se saarnasi etäisemmistä nuoruuden päivistä, veti
esiin tapauksia hänen pitkän isännyytensä ajoilta ja päätyi vihdoin
kuvailemaan näiden köyhien vuosien tuloa ja oloa. Se alensi äänensä
lempeämmäksi ja puhui jotain, jota Penjami ei ymmärtänyt. Siitä yhdestä
se ei mitään maininnut, mutta sitten humahti kaiken ylle semmoinen
vahva yleistunne, että sen yhden vuoksi tuo näkymätön pappi juuri
hänelle saarnaa: hän kuolee, hän ei enää näe ajan muutosta, sillä hän
ei itse enää voi muuttua. Joutuuko hän kadotukseen, helvettiin? Hän ei
ole sitä ajatellut, mutta taivaan kuvaukset ovat hänestä aina tuntuneet
äiteliltä. Jos hän joskus on päästänyt ajatuksensa sinne päin, on
hänestä heti ruvennut tuntumaan siltä, kuin hän makaisi sängyssä
huonona sairaana ja vaisulla ämmän äänellä tunnustaisi syntejään.
Ällöttävin tila, mihin voi joutua täysi tupakkisuinen, viinaa henkivä
mies.
Vanhan Penjamin elämässä oli tämä puoli muovautunut niin, että hän
ajeli kirkossa niinkuin muutkin ja laski kirkon asioista samanlaista
pilaa kuin muistakin asioista hyvällä tuulella ollessaan. Jos pappi
saarnasi niinkuin mies, niin sopi sitä kuunnella. Mutta itse autuuden
asiat olivat yhtäläistä kuin mukulat, joita täytyi maailmassa sietää,
niin äärettömän tympeitä kuin ne olivatkin.
Mutta nyt saarnasi Penjamille näkymätön pappi ja vaati häntä muuttumaan
mukulaksi. Hän kuolee, hänellä on velkoja, hän on kaikin puolin
pehminnyt, kerjäläinen huohottaa nytkin tuossa muuripenkillä. Nimismies
tulee taloon pian, hän aavistaa sen. Jos nyt oikeat miehet näkisivät
hänen sisäisen tilansa, niin he ottaisivat veikeillen häntä niskasta ja
ravistelisivat, niinkuin tehdään mukuloille. On mahdotonta kuvitella,
että Ollilan pappa, se ranssiparta, koskaan joutuisi tähän tilaan; se
vain puhuu kokemäkeläistä, "mää sää".
Yhtäkkiä puistattaa Penjamin ruumista voimakas vilunväre, pää on
äskeisistä ajatuksista tahmautunut. Hän hätääntyy, huulet ja kädet
alkavat vapista, hän tulee kipeäksi. Ajatus toimii aprikoimatta, hän
hakee kaapista Ollilan tyhjän leilin ja vaistomaisesti pistää poveensa
myös talon kiinnekirjan. Sitten hän rientää väristen ja vapisten.
Jussi näkee hänen menonsa ja tietää, että nyt pian tapahtuu jotain. Hän
on ennakolta valmiina sen varalta. Hän katselee jännittyneenä penkillä
huohottavaa pohjalaista ja silmää vähän päästä tielle, eikö sieltä näy
uusia kulkijoita. Jo tulee...
Mutta jo tulee Penjamikin, leili toisessa kainalossa ja viisi kelpo
leipää toisessa. Kun ei Ollilasta oltu koskaan annettu Nikkilään leivän
lämpimäisiä, oli pappa antanut niitä nyt enemmän yhdellä kertaa.
Taas on Penjamin punoittava hahmo oven aukeamassa ja äsken tulleet
kerjäläiset katsoivat himoiten hänen leipiinsä luullen, että ne tuodaan
jaettaviksi. Mutta Penjami vei sekä leivät että leilin kaappiinsa. Ne
olivat kallista tavaraa, vaikka olivatkin tällä kertaa lähteneet ihmeen
helposti; leipää ei hän ollut pyytänytkään. Mutta talonkirjat olivat
jääneet Ollilaan. Penjami oli kuin suuren taakan alta päässyt, vilustus
oli muuttunut lämmöksi. Nyt sopi panna maata sänkyynsä.
-- Eikös isäntä yhtään toiselle köyhälle anna, kun on itsekin saanut?
kysyy eilisestä asti ollut pohjalainen. Nyt vasta Penjami kiinnitti
huomiota kerjäläisiin.
-- Kyllä minä näytän teille toisen köyhän.
Penjami nousi horjuvin askelin ja haparoi jotain käteensä. Kuume,
viina ja äärimmäisen teon tuoma vapautus olivat herättäneet hänessä
vanhan luonnon. Mieltä hiveli: kaapissa on viinaa ja hän voi vielä
tyhjentää pirtin ja sitten mennä sängylleen. Talo ja pellot, jumaliste!
menetetty elämän perustus! Hän huomaa Jussinkin kerjäläisten parissa ja
hänen tajunnassaan vilahtaa koko se osa hänen elämästään, johon Maija
sisältyy, vilahtaa pitkällisenä, ärsyttävänä ja ellottavana kiusana.
Mutta juuri ratkaisevalla hetkellä helähtää portaitten edessä
monien krassukellojen ääni, näkyy reenperä, karhun talja ja turpea
mustakasvoinen mies. Vallesmanni tulee. Kerjäläiset säpsähtävät ja
Penjami unohtaa perus-mielitekonsa. Tempaamansa napakairankin hän
unohtaa käteensä.
Vallesmanni älyää tilanteen kysymättä ja tuossa tuokiossa on hän itse
ärjäissyt kerjäläiset mäelle. Jännittävä hiljaisuus ja tuttu lemu
vain jäävät lähtijöitten jälkeen. Penjamin korvat suhisevat. Vapautus
edistyy nopein askelin: vallesmanni on jo talossa. Penjamia uuvuttaa,
tämä on melkein kuin juhlapäivää. Lisääntyvä kuume ja mustapintainen
vallesmanni ovat kuin yhteen asiaan kuuluvia, tähän tämmöiseen
ratkaisevaan menoon. Talven selkä on jo taittunut, ilta-aurinko paistaa
sinertäviin lumikinoksiin, joissa jo on aikaisen kevään vivahdus. Eikä
ainoatakaan kerjäläistä näy.
Penjami ei nimismiehelle osannut sanoa juuri muuta kuin: juu kyllä-mar
se niin on -- että viimeistänsä kahden viikon päästä -- kyllä minä
koetan. On tässä vähän kivun puhtia... Jollakinlailla päästiin siihen,
että nimismies sai ryypyn. "Ehkä ämmillä olis kaffeetakin..." -- "En
minä huoli, minulla on kiire." Reki rusahti, krassut helähtelivät.
Penjami jäi yksin vanhan perintöpirtin leppeään hiljaisuuteen. Nyt hän
todella oli yksin. Äkilliset voimakkaat elämykset olivat valmistaneet
hänelle nyt mielentilan, joka oli ensimmäinen ja viimeinen laatuaan
koko hänen pitkän elämänsä aikana. Hänellä ei ollut näräistä tunnetta
ketään eikä mitään kohtaan. Hänen tupakin ruskeuttama takkuinen
leukansa järähti, hän itki, pitkän vuosisataisen isäntäjakson viimeinen
edustaja. Äskeinen Ollilassa käynti oli ollut hänen viimeinen
saapastelunsa Harjakankaan raitilla.
Yöllä hän jo loppui. Hänen viimeiset selvät sanansa olivat: "en
minä koolekkan niin kun talonpoikka-koira koole". Silloin hän jo
selvästi houraili, sillä hän lausui nuo usein ennenkin viinapäissä
toistamansa Priikoolin herra-vainaan viimeiset sanat lempeästi, melkein
autuaallisesti.
Pikku Jussin unelma toteutui sitten piakkoin Penjamin kuoleman jälkeen.
Talo myytiin maksamattomista veroista Turun kansliassa. Ollilan pappa
huusi sen, hän kun itse oli suurin velkoja, ja asetti siihen isännäksi
nuoremman poikansa Anttoon. Maijan oli poikineen lähdettävä alastomasta
talosta. Hän ei jäänyt kotipaikalleen, jossa hänen pikkuinen elämänsä
tyttöpäivistä alkaen oli ollut niin monien masennusten alainen, vaan
päätti kyyneleet kuivattuaan lähteä yrittämään veljensä luokse, joka
kuulopuheitten mukaan eli jotenkin hyvissä oloissa. Eräänä kirkkaana
aamuna Jussi heräsi siihen, että äiti kanniskeli kaikenlaista pientä
tavaraa vesikelkkaan rappusten eteen. Jostakin oli Maija vielä
ponnistellut itselleen muutaman pavun kahvia ja niistä leivistä,
jotka Penjamivainaa oli silloin tuonut Ollilasta, oli vielä ihmeeksi
joitakin palasia jäljellä. He söivät niistä eineen ja panivat loput
evääksi. Sitten he lähtivät ja siihen jäi talo. Maija veti kelkkaa ja
tolpista lykkäsi Jussi, yllään liivihousut ja Penjami-vainaan yksi
takki; Penjamin toinen takki oli Maijan yllä. Keväinen aurinko paistoi
kirkkaasti häikäiseville hangille. Kun Jussi jäällä salavihkaa silmäsi
taakseen, näki hän kauniin Sikomäen laen, jossa ennen monta kylläistä
leikkiä oli leikitty. Tyhjä nielaus painui alas kurkusta, kulkuelämän
viehätys muuttui hiljallensa surunvoittoiseksi.
Alkumatkan he joutuivat vaeltamaan kahden, ja Jussin mieleen tuli
yhtä mittaa niitä ihmisiä, joita hän tuolta elämänsä ensimmäiseltä
kymmeneltä lähemmin muisti ja jotka viime aikojen kuluessa olivat
hajaantuneet mikä minnekin. Hän muisti Aapelin ja Kustaan, Eevan ja
Marken ja isän, Penjamin. Täältä kaukaa oudosta ympäristöstä muistaen
tuntuivat ne kaikki kummallisen samanlaisilta.
Mutta pian he saivat matkaseuraa. Kun he tulivat suuremmille
valtateille, näkivät he aukeilla aloilla usein pitkiä yhtämittaisia
kulkijajonoja. Suurin osa kulki jalkaisin täyteen ahdetuita kelkkoja
vetäen, mutta näkyi siellä täällä joku luiksi laihtunut hevoskaakkikin.
Kelkka tai hevonen oli aina jonkin pienemmän ryhmän keskuksena,
ja ryhmät pysyivät yleensä yhdessä niin, että ryhmien väliin
taajemmissakin kohdissa aina jäi joku syli.
Matkan outo tunnelma huumasi yhä enemmän ja sai näännyttävän
väsymyksenkin unohtumaan. Iltaa kohden huume yhä lisääntyi. Mutkainen
aidattu tie kulki taas lakeuden yli, etäällä näkyi punainen
virstantolppa ja sen juurella jotain mustaa, jota kaikki ohikulkijat
vuoron perään pysähtyivät katsomaan. Siinä oli kuollut mies ja sen
vieressä puolikasvuinen tylsän näköinen tyttö aikaihmisen vaatteissa.
Siitä ryhmästä, joka kulki Maijan ja Jussin edellä, sanottiin tytölle:
-- Tule pois kylään, ettet siihen jää yöksi susien käsiin. -- Mutta
tyttö vain seisoi kuolleen vieressä ja töllisteli ympärilleen.
Iltahämyssä tultiin suurehkoon kylään, jossa koko tämä joukko hajaantui
eri taloihin. Maija ja Jussikin tulivat yhteen pimeään porstuaan
ja yrittivät avata ovea. Mutta se oli sisäpuolelta haassa; siellä
leivottiin, kuului selvästi taikinan tassutus. Kun he olivat aikansa
ovea loskuttaneet, tuli joku vaimoihminen ovenrakoon neuvomaan,
missä päin klinikka oli. Pimeitä kylän kujia rämpien he lopulta sen
löysivätkin, suuren vetoisen pirtin, sohisevan kurjuuden pesän. He
olivat melkein tiedottomia väsymyksestä, eikä Jussi ymmärtänyt yhtään
sanaa siitä mistä akat riitelivät. Maija pääsi lopulta asian perille.
Yksi akka paahtoi kahvia pesän suussa. Hän oli vastikään käynyt
vaihtamassa sen lumppurilta muutamiin ryysyihin, jotka oli kiskonut
äsken kuolleen vanhan mummon päältä, sillaikaa kun tuo toinen akka,
joka myös oli mummon hengen lähtöä samoissa aikeissa odottanut, oli
käväissyt jossakin ulkona. Nyt väitti tuo pettynyt akka, että toinen
oli ennen aikojaan ryysyt riistänyt; hän oli muka vajassa nähnyt mummon
vielä hyörittelevän leukojaan. Siitä vihat. Muuten näytti pettynyt akka
kyllä pian saavan mahdollisuuden korvaukseen, sillä pirtin perällä oli
muuan kovasti ajettunut mies viimeisillään.
Siinä olivat Maija ja Jussi ensimmäisen yönsä. Aamulla he saman huumeen
vallassa taas jatkoivat matkaansa ja pääsivät illalla myöhään perille.
Siellä he vettä juotuaan heti nukkuivat. Seuraavana päivänä sai kun
saikin Maija järjestetyksi niin, että Jussi sai jäädä Tuorilaan ja hän
itse lähti edelleen jotain ansiota hankkimaan. -- -- --
Oli jo toukokuu ja kaunis lupaava kevät, kun Maija sitten jälleen
saapui Tuorilaan. Hän tuli illalla ja oli kovin heikko, niin ettei
jaksanut mitään kertoa retkistään. Yöllä hänen tilansa tuli vielä
huonommaksi, hän valitti niin että sai talon väenkin hereille. Hänen
poikansakin herätettiin näkemään hänen loppuaan.
Niin päättyi Jussin lapsuus.