I. Syntymä ja lapsuus.
II. Sukulaisten hoivissa.
III. Miehuutta kohden.
IV. Elämän helle.
V. Kuolema panee parastansa.
VI. Kapinoitsija.
Toivolan Jussi, Juha, Janne -- kirkonkirjojen mukaan Johan Abraham
Benjaminpoika -- oli vanha vastenmielisen näköinen äijänrahjus.
Viimeisinä vuosinaan hänellä oli laajahko kalju, jota niskassa ja
korvilla reunusti joskus maailmassa tasoitettu, lakin alta harittava
hiuskiehkura. Kasvot olivat myös ruskean rakkimaisen takkukarvan
peitossa, vain suippokärkinen nenä oli selvästi näkyvissä. Sillä
silmien tienoilla oli taas karvaa ja lakinreunakin varjosti, niin että
niiden kohdalla näkyi vain jostakin syvältä kaksi kalseata pistettä,
joihin ei kunniallisen ihmisen tehnyt mieli katsoa. Muutamien ihmisten
katsetta kartetaan, mutta tavallisesti vallan toisista syistä kuin
Toivolan Jussin. Sen silmissä ei ollut mitään uhkaavan jylhää,
päinvastoin niiden ilme pikemmin tapaili hymyilyä. Niissä oli jotakin
mielipuolta muistuttavaa, eikä mikään pane sielun voimia sen kovemmalle
koetukselle kuin mielipuolen hymyileviin silmiin katsahtaminen, sillä
niiden hymy tahtoo ikäänkuin osaaottavasti ilmaista tietävänsä kaiken
sen, mitä ihminen ei mistään hinnasta myönnä itsessään olevan. Siinä
vain odottaa, että koska se hullu akka sanoo jotain semmoista kaikkien
kuullen... Toivolan Juha nyt ei ollut mikään mielipuoli; vaikka hänen
järkensä olikin perin näivettynyt, niin vallitsi siinä kumminkin täysi
tasapaino. Paikkakunnan talolliset pitivät häntä päinvastoin suurena
veijarina ja taitavana villitsijänä. Ja kun tuli ilmi, että hän kapinan
aikana oli jollakin lailla sekaantunut erääseen törkeään murhaan, niin
langetettiin hänen tuomionsa pitemmittä arveluitta. Puhdistustyötä
toimittamaan komennettu jääkäri lopetti hänen räsyisen elämänsä eräänä
keväisenä yönä yhtaikaa kahdeksan muun mokoman kanssa.
Kuolemantuomiot vaikuttivat veltostuneisiin paikkakuntalaisiin, jotka
eivät sitä olleet ennakolta tulleet ajatelleeksi, yleensä hiukan
tyhmistyttävästi. Melkein pyrki ääni vapisemaan, kun niistä ensi
päivinä puheltiin. Mutta Toivolan Jussin lopussa oli muuan pikku
kohtaus, joka väkisinkin nauratti, koska siinä oli ilmenevinään jotakin
Jussille ominaista. Kapinallisia ammuttiin hautausmaalla valmiiseen
hautaan, ja Jussi sattui jäämään viimeiseksi. Tällöin hän ei jäänytkään
seisoalleen, vaan laskeutui pitkäkseen karttuneen ruumiskasan päälle
-- valmiiksi mukamas. Se oli niin Jussia. Siihen ei häntä kumminkaan
ammuttu, vaan käskettiin nousta seisoalleen. -- -- --
"Sodassa täytyy _nauttia tappamisesta_ -- muuten ei sota menestykään",
on muuan suomalainen "kynäsoturi" kirjoittanut (harvennus hänen) ja
varmaan osunut oikeaan.
Mutta sotahan ei itsessään, tarkoin ottaen, ole mitään: se on
ihmis- ja joukkokohtaloiden vissi hetkellinen suhdetila. Se häviää,
mutta kohtalot ovat saavutettuja aarteita, niin yhdet kuin toisetkin.
Varsin pian taistelujen jälkeen voi inhimillinen yksilösielu jo
saavuttaa semmoisen hetken, jona sen katse ei tahtoenkaan pysähdy
toisarvoiseen pintaan, sen ruumiillisiin ponnistuksiin, likaan, nälkään
ja julmuuksiin, vaan vastustamattomasti näkee syvemmälle, missä kaikki
ovat ikäänkuin asentoihinsa pysähtyneet ja vaienneet. Siellä ei ole
toinen toistaan jalompi eikä oikeutetumpi, sillä taistelevien puolien
välityksellä ovat toisiaan koskettaneet seikat, joista taistelijain
tiedossa ei ole aavistustakaan. Kuolleetkin nousevat ja ihmettelevät,
miksi heidät on näin haudattu eri hautoihin, he eivät mitenkään voi
muistaa, mitä sillä on tarkoitettu. Toivolan Jussi ja jääkäri ovat
vanhat tutut, jääkäri on kerran siellä jossakin kuulakkana yönä ampunut
Jussin. Se tapahtui varmaan hyvin sivumennen, koskei hän silloin yhtään
huomannut kuinka merkitsevä mies Jussi todella on...
I