Klara. Johan.
_Johan_ (hymyillee.)
_Klara_ (istuutuu tuolille edessä.) Mille sinä hymyilet?
_Johan_ (hymyilee.) Hän on kerrassaan huvittava olento.
_Klara_. Minua hän aivan inhoittaa.
_Johan_. Eikös tämä sinustakin ole naurettavaa?
_Klara_. Minusta tämä, suoraan sanoen, on kerrassaan hermostuttavaa.
_Johan_. Sen voi sinusta kyllä huomata... Hyvänen aika, Klara,
(istuutuu hänen viereensä) koetetaanpas nyt, koska on hääiltamme,
katsoa asioita hiukan naurettavaltakin puolelta. Ennen olin minä
kärttyinen... pikku Klara ole sinä parempi kuin minä... (Klara yhä
vaikenee, katsoo toisaalle.) Tule, mennään katsomaan kaikkein
pyhimpäämme... Ethän äsken ennättänyt sitä nähdäkään.
_Klara_ (katsoen yhä toisaalle.) Ei, minä en tahto tulla.
_Johan_. Tahdotko sitte jäädä tähän istumaan koko ajaksi!
_Klara_ (kuten ennen.) En minä tiedä itsekään mitä tahdon. (Peittää
kasvonsa käsiinsä.) Olen niin onneton.
_Johan_ (hellästi.) Sinähän vallan itket, Klara. (Klara nyyhkyttää.)
Ei, et sinä saa itkeä, kuuletko.
_Klara_ (itku kurkussa.) Ah, varmaan olen kovin vastenmielinen olento!
Tiedän sen kyllä itsekin! Mutta (hymyilee miehelleen) en minä sille
mitään voi.
_Johan_ (kuten ennenkin.) Sinä et ole ensinkään epämiellyttävä --
_Klara_. Olenhan! -- Sinä olet väsynyt minuun ja sen voin vallan hyvin
käsittää.
_Johan_. No mutta, pikku Klarani!
_Klara_. Eikä suinkaan hauska lienekään saada näin kärsimätöntä
vaimoa... Mutta olin niin hermostunut... ja sitte tuli tuo piian pöllö
ja vei luonnon multa kokonaan... Ah, koko päivän olen ollut sellainen,
että yhdellä sanalla minut olisi itkemään saanut... En ole ollut oma
itseni... Oletko vihainen minulle, Johan?
_Johan_. Enhän toki. Kuinka voit sellaista uskoa! Ymmärränhän tuon
kaiken niin hyvin!
_Klara_ (hymyillen, hiukan nolona.) Ja sitte tulen minä vielä niin
rumaksi kun itken -- --
_Johan_. Sinä olet aina soma, aina kaunis. Et ole koskaan ollut
kauniimpi.
_Klara_ (nousee seisomaan, Johan pitää häntä kädestä.) Ei, tiedätkös
mitä, Johan! Tämä on jo liian hullusti. Niin tyhmä en sentään ole, että
voisit minulle sellaista uskotella... Onko sinulla peiliä?
_Johan_ (noutaa pöydältä pienen käsipeliin.) Ole hyvä.
_Klara_ (katsoo peiliin; osoittaa kuvaansa sormellaan; Johan seisoo
hänen takanaan.) Suvaitsetko olla hyvä ja katsoa! Moista pöllön kuvaa!
(Hieroo silmiään; hymyilee.) No!
_Johan_. Tapahtuihan siinä nyt koko muutos parempaan päin. Miten
herttaista on taas nähdä sinua oikeen hyvällä tuulella.
_Klara_. Pidätkö minusta tällaisena? Mutta oikein paljon, ei vaan noin
hyvin, hyvin pikkuisen?
_Johan_. Minä rakastan sinua!
_Klara_ (rakkaasti.) Silloinkin kun olen kärttyinen... silloinkin kuin
olen vallan mahdoton?
_Johan_. Aina ja aina yhtä paljon!
_Klara_ (reippaasti.) Ja nyt emme enää ajattele Maria... vai Stiinako
eli mikä hänen nimensä olikaan?
_Johan_. Maria se oli. Luuletko sinä hänen nyt menneen nukkumaa?
_Klara_ (istuutuu.) Kuules! On se ihminen kuitenkin ihan sietämätön!
Tulee rynnäten kuin mikäkin pahahenki.
_Johan_ (istuutuu hänen luokseen.) Hän on koko kummitus.
_Klara_. Sanon sinulle -- minua aivan peloittaa!
_Johan_. Ettäkö hän saa aikaan tulen taikka veden vaaran?
_Klara_. Ei, mutta että hän varmasti jossain oven takana kurkistelee!
_Johan_. Luuletko?
_Klara_ (kuuntelee ovella.) Hs! Kuuletko? Eikös joku kävellyt siellä?
_Johan_. Usko pois, hän juo siellä itse teensä.
_Klara_ (nousee.) Odota hiukan. Katson ovelta. Tuollaiseen vieraasen
ihmiseen ei koskaan voi luottaa!
(Menee ovelle.)
_Johan_ (istuen.) Pidä varasi, ett'ei hän syö sinua!
_Klara_ (kääntyy häneen.) Tule sinäkin. En minä uskalla yksin!
(Hiipivät yhdessä varpaillaan ovelle. Rouva edellä. Ovella seisattuvat
he hetkeksi kuuntelemaan.)
_Klara_. Onko siellä ketä?
_Johan_. Minusta tuntuu kuin siellä joku liikkuisi.
_Klara_. Huu, haa!... Rohkeutta vaan, Johan!... Yks' kaks' kolm' ja
sitte me sanomme: bom!
_Johan_ (hiljaa, vitkalleen.) Yy-ks!
_Klara_ (niinkuin Johankin.) Ka-ks!
_Johan_ (reippaasti.) Kolm!
_Molemmat_ (rouvan työntäessä ovea auki.) Bom!!