Klara. Johan. Ovat ottaneet päällysvaatteet yltään.
Näyttämön etupuolella.
_Klara_. Luuletko että se oli oikeen?
_Johan_. Mikä sitte?
_Klara_. Kieltäytyä teetä juomasta. Mitähän hän mahtaa ajatella?
_Johan_. Mitäkö hän ajattelee! Että me mieluummin tahdomme viettää
rauhassa ensimäisen iltamme uudessa kodissamme, jota sinä et vielä edes
kunnolleen ole nähnytkään.
_Klara_ (Tarkastaa ympäri.) Niin, voi sinua kuitenkin, miten
juhlallista täällä onkin. Hänhän täällä kaikki on järjestänyt. Mahtaa
varmaan olla aika taitava palvelija.
_Johan_. Varmaan, sillä äitisihän hänet on valinnut ja sehän on juuri
hänen erikoisalansa.
_Klara_. Mitä sinä, oma ystäväni, oikeen tarkoitat? Oletko vihoissasi?
_Johan_. Äitillesikö -- eihän toki, ei semmoinen juolahtaisi
mieleenikään!
_Klara_. Sen saisitkin jättää tekemättä, taikka juoksen minä tieheni
hetipaikalla.
_Johan_ (tarttuu häneen.) Ei... En tunne ainoatakaan niin oivallista
vaimoa kuin sinun äitisi on.
_Klara_. Niin, eipä löydy yhtään toista ihmistä, joka minua niin olisi
hellinyt kuin hän. Niin että pidä vaan varasi, ett'en rupea katumaan
kauppojani, kun sinun kanssasi naimisiin menin! -- -- Äitihän se
tietysti palvelijan on teetäkin käskenyt meille keittämään. Hän ei
voisi nukkua rauhassa, jos hänen pitäisi ajatella että minun täytyisi
olla ilman iltateetäni ja ilman leivoksia.
_Johan_. Ja nyt täytyy sinun tyytyä vaan minuun.
(Tahtoo suudella häntä.)
_Klara_ (vetäytyy kauemmas.) Ei, ei! älä suutele minua. (Katsoo
häneen.) Minä en uskalla.
_Johan_ (tavoittaa häntä.) Etkö uskalla suudella minua? Sehän on vallan
uutta!
_Klara_ (katsoo olkansa takaa.) Niin ennen kyllä -- kun olimme
kihloissa. Mutta nyt...
_Johan_ (koettaa ottaa häntä kiinni.) Nythän sinun pitäisi suudella
minua monta kertaa useammin.
_Klara_ (torjuen.) Ei, mene tiehesi -- Minä en uskalla. En tunne sinua.
Olet niin kovin veitikan näköinen.
_Johan_ (kuten ennenkin.) Ja sinä olet niin kovin kaunis. -- Klara,
pelkäätkö minua?
_Klara_. En, en, seiso paikallasi. Aivan rauhassa. (Tarkastaa häntä.)
Minun täytyy tottua sinuun... (Johan tahtoo ottaa hänet kiini.) Jos
vaan sormellasikaan kosket minuun, niin huudan!... (katsoo häneen
silmiään räpäyttämättä.) Noin, hymyileppäs noin!... Kas, miten
kultainen oletkaan! (menee hänen luokseen.) Suutele minua nyt!
_Johan_ (vetää hänet lähelleen.) Oma, suloinen vaimoni!... Tule tänne
istumaan.
(Istuutuvat sohvaan.)
_Klara_ (vähäisen vaitiolon jälkeen.) Nyt ne toiset siellä tanssivat...
_Johan_. Ja äitisi itkee!
_Klara_ (varoittaen.) Johan!
_Johan_. Min, mutta tiedätkös mitä hän minulle sanoi suudellessaan
hyvästiä heittäessä vaunun luona.
_Klara_. Kai hän sanoi, että olisit hyvä minulle; ett'et koskaan minua
pilkkaisi, etkä mieltäni pahoittaisi.
_Johan_. Hän sanoi: "Oma onneton lapsiraukkani!" Tuo onneton
lapsiraukka olit sinä ja minä syyllinen. Anopeilla on todellakin
omituinen tapa osoittaa ystävyyttään tytärtensä miehille!
_Klara_. Mutta eipä mahtanekaan heistä hauskaa olla uskoa sievät,
herttaiset tyttärensä sellaisten inhoittavien olentojen käsiin, kuin
miehet yleensä ovat!
_Johan_. Olenko minä niin inhoittava?
_Klara_. Et, sinä olet sangen rakastettava.
(Hetkisen, vaitiolo.)
_Johan_. Miten suloista onkaan istua näin -- kun koko talossa valitsee
täydellinen hiljaisuus, eikä kenkään häiritse, oma, rakas Klarani -- me
kaksi vaan, eikä ketään muita...