I. Myrskytanssi.
II. Nainen kosii ja saa rukkaset.
III. Muuan sopimus.
IV. Mies kosii ja saa myöntävän vastauksen.
V. Itä ja länsi yhtyvät.
VI. Seikkailijatar.
VII. Vaimoni.
VIII. Yukin koti.
IX. Mikadon syntymäpäivä.
X. Huono enne.
XI. Satakieli.
XII. Taro Burton.
XIII. Sisaren uhri.
XIV. Taistelu yön hiljaisuudessa.
XV. Lupaus.
XVI. Lemmen pyhiinvaeltaja.
XVII. Yukin retket.
XVIII. Kun kirsikkapuut kukkivat.
I
Myrskytanssi.
Laskeutuvan auringon viimeiset säteet levittivät monivivahteisen
väriloisteen merenlahden ja sen rantojen yli. Sen kultaiset säteet
kuvastuivat vedessä, joka nähtävästi koetti vangita niitä, mutta
painuva aurinko veti itsepintaisesti takaisin puoleensa kultaisen
sädekehänsä, jättäen aalloille tumman vihreän heijastuksen. Varjot
pitenivät ja tihenivät, yksi ja toinen pikku tähtönen ilmestyi
taivaanlaelle, ja niin vaipui, joskin vastahakoisesti, päivän viimeinen
valonpilke laskeutuvan auringon kanssa levolle. Vaan kun se oli
kokonaan häipynyt näkymättömiin, valtasi kalpea kuuhut herruuden ja
valoi salaperäistä valoaan lakeuksien yli.
Keskellä merenlahtea oli pieni, vähäpätöinen saari, jolle muuan
japanilainen liikemies -- joka samalla kertaa lienee ollut myös
taiteilija -- oli rakennuttanut teehuoneen ja istuttanut puutarhan.
Ja mikä ihana saari se olikaan! Se oli aivan kuin syntynyt jonkun
idän Merlinin [Merlin = Artur-kuninkaan tarustosta tunnettu taikuri]
taikavoimasta. Kaikkiin suuntiin kulki kapeita jiurikisha-teitä
[jiurikisha = japanilainen ajopeli], jotka siellä ja täällä
merkillisine siltoineen johtivat pienten, kohisevien purojen yli.
Nämä sillat olivat kaaren muotoisia ja hyvin korkeita, ja niitä
ympäröivät viiniköynnökset ja monen muullaiset rehevät kierrekasvit,
jotka salakähmäisesti olivat kiivenneet pitkin siltojen sivuja ja
kietoutuneet kaidepuihin. Ken kerran on näillä silloilla astellut,
ei voi pitää tavallisia suoria siltoja minkään näköisinä. Puhdas,
valkoinen hiekka peitti tämän pienen saaren rantoja, jotka sen vuoksi,
kuun säteiden ollessa piilosilla puiden varjojen välissä, näyttivät
vielä valkoisemmilta ja lumoavammilta.
Vieraat, jotka sinä iltana saapuivat saarelle, pysäyttivät veneensä
rannalle puiden alle ja matkasivat sitten pienissä, kevyissä vaunuissa,
joiden vetäjät olivat koreissa asuissa, mäntyjen varjoamia teitä ja
pienten purojen yli metsän salaperäiseen hämärään.
Äkkiä saapuivat he valopiiriin, jonka muodosti joukko huojuvia,
häikäiseviä lyhtyjä ja kynttilöitä. Lähestyessään puutarhaa ja
teehuonetta tunkeutui heidän korviinsa nauru ja soitto, äänten sorina,
kuppien ja astiain kalina sekä biwou-soitinten helsky.
Muutamat huvinhaluiset japanilaiset juhlivat siellä täysikuun
kunniaksi, ja tuo kirkas taivaankappale lepäsi täydellisimmässä
loistossaan pilven muodostamalla valtaistuimella, katsellen alas
juhliviin kymmentuhanten tähtisarjain välitse, jotka pitivät sille
uskollista henkivartiota.
Jokaisella juhlijalla oli oma mattonsa, oma pikku pöytänsä ja oma
tarjoilijattarensa. Vieraat istuivat puoliympyrässä ja ryypiskelivät
kuumaa riisiolutta niin pienistä kupeista, että yhteen litraan mahtui
noin kolmisenkymmentä niiden sisältöä. Illan huomatuimmille vieraille,
ulkomaalaisille, tarjoiltiin Kyeto-olutta, Japanilaiset tervehtivät
kuuta seuraavin sanoin:
"Oi kuu, sulle omistamme maljan, jonka juomme kanssasi kuolemattomuuden
kunniaksi!"
Ja sen jälkeen toivotti kukin lähimmälle naapurilleen kymmentätuhatta
iloista elämänvuotta.
Tällä aikaa oli hopeanhohtava kuun kuvastus vedessä levinnyt ja
muodostanut ikäänkuin sillan lahden yli, ja kuu itsekin suureni ja
näytti entistä loisteliaammalta, ollen kai tietoinen siitä, että
tuhannet japanilaiset sillä hetkellä viettivät juhlia hänen kunniakseen.
Soitto, melu, kohina ja äänekäs juhliminen oli vähitellen lakannut
ja hetkisen vallitsi kaikilla puolin täydellinen hiljaisuus. Näytti
siltä, ikäänkuin lyhdyt, nuo ilmassa edes ja takaisin huojuvat suuret,
sädehtivät tulikärpäset, olisivat olleet ainoat, joissa oli eloa, sillä
niin syvä ja tyyni äänettömyys oli todellakin syntynyt.
Nyt laitettiin lyhtyihin entistä kirkkaammat valot ja keskelle
puutarhaa levitettiin suuri matto, jolle ripoteltiin runsaasti
riisijauhoa. Eräästä rakennuksen yläkerroksen ikkunasta johdettiin alas
voimakas valokehä, ja varjosta kiiti matolle eloisan ja villin näköinen
olento, puettuna välkkyilevään asuun, jonka jokaisessa poimussa kuun
säteet kimelsivät. Samassa täyttivät ilman hurmaavat, ihastuttavat
soiton sävelet.
Hän tanssi varpaillaan, jotka olivat lumoavan pienet ja suloiset,
taputti käsiään ja kumarsi kaikille neljälle ilmansuunnalle. Se oli
melkein enemmän vartalon kuin jalkojen tanssia, sillä hän liiteli
edestakaisin matolla kuin tuulen pyörre. Näytti siltä, ikäänkuin hänen
pukimensakin olisi saanut eloa, mutta se tuntui kuvaavan surua. Valo
vaihteli tuon surun ja tanssin mukaan, ja soittimet itkivät hiljaa.
Nyt alkoi sataa, vaan se oli hän, joka kuvaili sadetta. Näytti aivan
siltä, kuin jalan kärkien kepeät sipsahdukset olisivat olleet pieniä,
maahan tipahtelevia sadepisaroita. Hänen verhonsa muuttuivat vähitellen
tummemmiksi, ja se sai aikaan murheisen tunnelman, mikä eneni ja eneni
siksi, kunnes lopuksi näytti ikäänkuin koko hänen olentonsa olisi
itkenyt, ensin hiljaa, vaan sitten kovemmin ja hurjemmin, muuttuen
lopuksi todelliseksi myrskyksi. _Hänestä_ tuli myrsky, jonka voima
hetki hetkeltä kasvoi. Katsoja oli kuulevinaan, kuinka se viheltäen
viskautui meren yli ja kuinka se ruoski aaltojen harjat valkoiseksi
vaahdoksi. Pimeni, myrsky muuttui ukkosilmaksi, ja valloilleen
päässeitten luonnonvoimien rajun kamppailun kohun voittivat kumeat
jyräykset, jotka lähenivät ja lähenivät. Ylhäältä kimmoili valo
tulisten, terävien salamain tavoin, rummut paukkuivat hillittömästi,
kotoni itki, ja samisenin rämisevät säveleet kaikuivat kamalina yön
pimeydessä.
Äkkiä alkoi myrsky heikentyä, ja vähitellen se taukosi kokonaan. Ja
hänen hiljalleen huojuessaan matolla edes ja takaisin ympäröivät häntä
nyt kaikki sateenkaaren värit. Hän heitti levälleen suuren vaippansa.
Leiskahdellen levisi se hänen sivuilleen ja sai ylhäältä johdetusta
valosta sateenkaaren muodon, jonka keskestä ihmeen ihanat tytön kasvot
hymyillen tervehtivät yleisöä. Sen jälkeen valo sammui -- ja hän oli
kadonnut.
Sekä japanilaisten että vieraitten taholta puhkesi yksimielinen
hämmästyksen ja ihastuksen sorina. He taputtivat käsiään, polkivat
jaloillaan, huusivat ja kirkuivat jos milläkin mahdollisella tavalla.
Kaiken tuon melun ja suosionosotusten keskestä kuului voimakas miehen
ääni, joka innokkaasti vaati isäntää ilmoittamaan, kuka tuo olento oli.
Isäntä kieltäytyi kuitenkin antamasta hänelle mitään tietoja. Hän vain
hymyili ja kumarsi nöyrästi.
Amerikalainen teatteri-asiamies hämmästyi suuresti sellaisesta
vaiteliaisuudesta. Tuon tytön avulla hän varmaan saavuttaisi Amerikassa
suurenmoisen menestyksen! Hän luuli, että jonkun geishan saattoi ostaa
itselleen joksikin vuodeksi, ja hän oli nyt sellaiseen kaupantekoon
valmis, tarjoten tytöstä sangen korkean summan. Missä hän oli ja missä
hän asui?
Samisenin itsepintaiset säveleet jatkuivat yhä. Ne tuntuvat yleensä
samalla kertaa sekä viehättäviltä että ärsyttäviltä. Ne aikaansaavat
samanlaisen puistatuksen kuin metallin palanen synnyttää, kun sitä
raapitaan kiveä vasten, ja kuitenkin on tuon soittimen äänessä
jotain kiihoittavan voittavaa. Oikullisen, terävän ja kirskahtelevan
soiton yli, joka vähitellen vaimentui hiljaiseksi, siedettäväksi
liverrykseksi, kuului äkkiä pehmyt ja hyväilevä ääni, yhtämittainen,
pitkä ja kestävä, yhtä täyteläinen kuin tasainen, soinnukas ja
värähtelemätön. Pian vaihteli se toisiin äänilajeihin, yhtä
ihmeellisiin ja kaiukkaisiin. Laulaja oli nuori tyttö.
Vielä kerran johdettiin valonheittäjän säteet samalle matolle,
millä hän äsken oli myrskytanssinsa tanssinut. Hän seisoi nyt siinä
ristissä käsin ja katse korkeuteen kohotettuna. Hän oli nuori, kaunis,
enkelimäinen, pieni naisolento. Hänen säteilevän valkoinen kimononsa
kimelsi kuin hopea kuun paisteessa. Entä hänen äänensä! Se oli heikko
ja hillitty, mutta tavattoman kaunis ja kerrassaan liikuttavan ihana.
Missään muualla maailman osissa kuin kaukana idässä ei saa kuulla
sellaista ääntä, ja sen seikan myönsivät varmaan todeksi nekin vieraat,
jotka olivat läsnä tässä juhlassa. Ja kun hän sitten vihdoin herkesi
laulamasta, ei hänen äänensä sammunut eikä helähtänyt tyhjiin, vaan se
jäi ikäänkuin katkeamattomana sointumaan.
Hänen kuulijansa nojautuivat eteenpäin paremmin kuullakseen noita
ihania säveleitä ja paremmin nähdäkseen niiden laulajan. Amerikalainen
teatteri-asiamies astui valokehää kohti, vaan se sammui siinä
silmänräpäyksessä kun hän ehti sille paikalle, missä tyttö oli seissyt.
Tämä oli poissa.
"Hän on suurenmoinen!" huudahti amerikalainen ihastuneena. Sen jälkeen
kääntyi hän isännän puoleen. "Missä hän on? Mistä voin hänet löytää?"
Isäntä vain pudisteli päätään.
"No, mitä tuo nyt on, vastatkaa minulle!" pyysi amerikalainen
kärsimättömänä. "Minä maksan hyvin."
"En tiedä. Hän on jo mennyt."
"Mutta tottakai te tiedätte, missä hän asuu?"
Isäntä antoi jälleen kieltävän vastauksen.
"Ei, tällaisestahan saa kerrassaan sappitaudin!" huudahti katkeroitunut
asiamies, kääntyen samalla erään nuoren miehen puolen, joka seisoi
lähettyvillä.
"Hän sopisi erinomaisesti varieteehen", virkahti tämä.
"Hänhän on kokonainen omaisuus! Ja minun täytyy löytää hänet, vaikka
saisin hakea kuinka kauan tahansa. Ettekö halua auttaa minua?"
Jack Bigelowilla ei ollut mitään sitä vastaan, vaikkakin hän vasta
tänä iltana näki tuon asiamiehen ensi kerran, ja syytä oli luulla,
etteivät he tämän jälkeen enää koskaan toisiaan tapaisi. He kiiruhtivat
nyt alas erästä kapeata, varjoista polkua, joita kierteli saarella
ristiin ja rastiin ja jotka muodostivat siitä ikäänkuin labyrintin.
Heillä oli onni mukanaan, sillä eräässä teiden risteyksessä, mistä
muutaman askeleen päässä avautui näköala merelle, huomasivat he kaksi
naisolentoa, jotka molemmat olivat pieniä, vaan joista kuitenkin toinen
oli seuralaistaan hiukan pitempi.
"Kuulkaa, pysähtykää!" huusi asiamies, joka, vaikkakin hän oli
sellaisen kansan keskuudessa, jonka sivistys oli paljon vanhempi kuin
hänen oman maansa, piti heitä kuitenkin pakanoina. Heitä kohtaan
ei hän katsonut olevan tarpeellista osoittaa mitään erikoisempaa
kohteliaisuutta, sillä he eivät kuuluneet hänen maailmaansa --
teatterimaailmaan.
Molemmat neitoset pysähtyivät heti.
"Oletteko te se nuori tyttö, joka lauloi äsken?"
"Olen", kuului lyhyemmän naisolennon vastaus, joka lausuttiin
kirkkaalla ja täyteläisellä äänellä.
Asiamies ei vältellyt esittää asiaansa suoraan ja peittelemättä.
"Tahdotteko tulla rikkaaksi?"