Vaeltaa vanha Portti-Tokko,
jalkapuoli, puolisokko,
muinoin pelimanni oiva,
nyt vain maailmanrannan tiellä
armopaloin askaroiva
kerjäläisnä almun, rahan,
kumarassa, murhemiellä.
Usein, näätsen, tuntuu siellä
Tanssi-Tokon rintaluissa,
joissa ennen polskat raikui
niinkuin linnut kesän puissa,
synkkä syttö kaihon kumman,
silmässäkin kyynelhäivää,
niinkuin hellää »hyvää päivää»
tekis mieli lapsen tumman;
se se tullen iki-illan
kutois kauniin muistonsillan
ilopäiviin kadonneihin,
pito pöytäin pikareihin,
korvais särpimen ja keiton
sydämessä virkaheiton.
Vaeltaa vanha Portti-Tokko
jalkapuoli, puolisokko,
kerjäläinen almun, rahan,
kompuroiden kotipuoleen,
kotipuoleen kuolemahan.
Huokaiseepi, henkäiseepi,
jalkatyngän oikaiseepi
maantien viereen pitkäksensä.
Tuumaa: »Lepään tässä hetken,
aina ehdin tämän retken,
ei lie tässä juoksun taksaa,
menen minkä lystiksensä
hevoseton kenkä jaksaa;
korpi koti kulkijalla
tällä ilman kannikalla!
Mitäs tuosta, kunhan vainen
eväslaukku paisuvainen
oisi tässä vierelläni!
Ylimmäinen ystäväni,
ehompi kuin eväslaukku
oisi sentään pieni naukku
tuohon vanhaan arpirintaan,
vaikka ehkä vanhaan hintaan:
Jos vain joku Tokon juotti,
vinkuis vieläi polskan nuotti,
vielä käsi kankee solkkaa
katrillia, sottista ja
mamsel Netan valssia ja
Risu-Miinan kuolinpolkkaa.
Hohhoh jaa, ei taida kenkään
enää maailman aikaan tähän
viettää pitoja ja häitä!
Hyh, ken huolisikaan näitä
nykyajan äksypäitä
jalkapuukseen miehelähän!
»Suokaas, nuori neiti, lantti»,
noin jos lausun, niinkuin tantti
heti saarnan pitää: »Tokko,
nokkas punottaa kuin kokko;
mikä lienet, viinanjuoja,
vanha varas, laiska ruoja!»
Toisilla ei aikaa almuun,
heili' on kiire voiton palmuun,
parantamaan maailmata,
jotta oikein suora rata
saatais taivaan valtakuntaan!
Karsain naamoin, kyisin kielin,
kitsain, häijyin, hyisin mielin
työntävät he Tokon harmaan
tieltään pyhäiseltä pois.
»Hui hai! Hiton synkkää varmaan
heidän taivaassansa ois!»
Tokko muistaa nuoruus-untaan,
näkee monen heljän kuvan
silmäkalvoon sokeahan
tähti-yössä kuvastuvan....
Hyhmä hiipii kannon päähän,
maat ja vedet riittyy jäähän,
sentään leijaa keijut hempeet
vanhan soittoniekan yllä
sulattaen mielen vahan
unikuvain hyväilyllä....
Karkeloin käy kuvat lempeet.
Ja hän kiittää, kosteleepi
jälleen morsion ja sulhon,
joka kukkuraisen kulhon,
joka navetan ja kiulun,
kaikki, jotka iloinneet on
säveleissä Tokon viulun....
Muistaa myöskin hollituvan,
joka sokon silmän yössä
kantaa sädekehää kodin,
jossa tuntemaan hän tuli
kaiken, josta sydän suli:
sinisilmät, valkoliinan--
veikot lystit luona viinan,
lieden lämmön sekä todin.
»Siinä keidas», huokaa Tokko,
nyt kuin tomumaja tämä
sekin maailman hävittämä!
Pyhäkoulu paras, vaikka
kaikenlaisten tanssipaikka,
harhaan menneen hellä maja,
maan tie-varkaan rahapaja,
koti armas köyhän, jossa
harmonikan halpa ilo,
päreliekin pieni kilo
lisäs kiimaa untelossa.
Sadat naitti vanha palkki,
sadat juotti vieno kalkki,
paras paloviina Turun,
paras pappi sydänsurun....
Tokko naurusuin jo nukkuu
muinais-aikain kuvitelmaan,
niinkuin lapsi metsän helmaan,
kattonansa naavakuusi.
Mielestänsä häipyy, hukkuu
maailma uusi, aika uusi,
aika aatteen, aika miekan,
mutta oudon vieras, kova
sydämelle taideniekan,
jolle luona kansan tylyn
jäi vain yksi virka: hylyn.
Tokko vanha siirtyy tieltä,
viulu soittaa muiston kieltä:
Häät on jälleen uljaat hällä,
päälle uusi valkopaita,
valmistettu kultalaita
Tuonen neidon värttinällä
Hän, mi lauluja jäi vaille,
vierii isäin laulumaille.