Tämän illan vaihtelevat tapaukset eivät olleet sellaisia, että
ne olisivat vaikuttaneet nukuttavasti, ja minä lepäsinkin kauan
aikaa valveilla ihmetellen niitä. Ajatukseni kohdistuivat tietysti
pääasiallisesti siihen, mitä olin nähnyt Bickerdalen arkihuoneessa.
Kuinka oli Pawleykin tullut sinne? Mitä Parslewe sanoi Pawleylle
tuolla keittiössä, mikä muutti Pawleyn äkkiä melkein palvelevaisen
taipuvaiseksi Parslewen seuraaviin tekoihin nähden? Mikä oli tuo
asiakirja, jonka Bickerdale ojensi Parslewelle? Oliko Bickerdale
löytänyt sen korjatessaan lipasta, vai oliko Augustus Weech anastanut
sen, silloin kun Madrasia ja minä olimme jättäneet hänet yksikseen
Kelpieshawin arkihuoneeseen? Kaikki nämä kysymykset pyörivät aivoissani
levätessäni vuoteessani kaikkea muuta kuin unisena, ja minun on kai
aivan tarpeetonta lisätä, etten vielä ehtinyt vastata tyydyttävästi
yhteenkään niistä, kun vihdoin vaivuin enemmän tahi vähemmän
levottomaan uneen. Totuus oli näet se, että huolimatta asian kaikista
eri vaiheista tuntui salaisuus minusta kello kahden aikaan yöllä
suuremmalta ja toivottomammalta kuin milloinkaan ennen.
Ja tämä tunne painoi mieltäni vielä herätessänikin kello kuuden
aikaan aamulla niin kovasti, että minun teki mieleni marssia
Parslewen huoneeseen, herättää hänet epäilemättä syvästä unestaan ja
sanoa hänelle, että hänen pitää keventää mieltään tuossa paikassa
puhumalla kaikki. Mutta koska hän mielestäni oli ainoa sellainen mies
maailmassa, jota ei mitenkään voida pakottaa tunnustamaan, ennen kuin
hän itse haluaa sen tehdä, turvauduin toiseen keinoon tyynnyttääkseni
hämmentynyttä mieltäni. Nousin, ajoin partani, pukeuduin ja mentyäni
alakertaan poikkesin suurelle asemalle. Rautatieasemat ovat minusta
mielenkiintoisia mihin aikaan päivästä tahansa, mutta erittäinkin
varhain aamulla. Ensimmäisten junien lähtö ja tulo, heräämisen
asteettaiset ja lisääntyvät merkit, sanomalehtien saapuminen ja
kirjakoppien avaaminen, vieläpä maitoastioiden purkaminen vaunuista ja
poisvieminen, ovat mielestäni tapahtumia, joita kannattaa katsella.
Maleksin sinne tänne jonkin aikaa katsellen ja tehden huomioita,
kunnes kellon osoittimet näyttivät seitsemää. Koska tiesin, etteivät
toverini joutuisi aamiaiselle paljonkaan ennen yhdeksää, menin
ravintolahuoneeseen saadakseni kupillisen kahvia. Ja siellä tiskin
ääressä, matkalaukku jalkainsa vieressä ja makuuhuopa käsivarrellaan,
seisoi Pawley.
Hän hymyili minulle puoleksi imartelevasti ja puoleksi hermostuneesti,
mutta samalla hyvin salaperäisesti. Ja koska minusta äkkiä tuntui
siltä, että minulla on yhtä suuri oikeus kuin jollakin toisellakin
tyydyttää luonnollista kyselemishaluani, menin hänen luokseen
toivottaen hänelle hyvää huomenta. Hän vastasi hyvin kohteliaasti,
ja minusta näytti aivan siltä, kuin hän olisi ollut melko iloinen
saadessaan tavata minut. Hän söi voileipiä hörppiessään teetään, ja
minä tilasin itselleni kahvia ja laivakorppuja. Hetkisen seisoimme
vaiti vierekkäin minun lainkaan tietämättä, että Pawley odotti minun
alkavan keskustelun.
"Poislähdössäkö?" kysyin katsoen hänen matkatavaroihinsa.
"Niin, herra Craye", vastasi hän melkein kiihkeästi. "Seitsemän
neljäkymmentä lähtevässä junassa. Viimeöiset tapahtumat lopettivat
työni täällä."
Huomasin, kuinka hänen puheensa ja käytöksensä olivat muuttuneet.
Hän ei ollut enää mikään harrasteleva muinaistutkija, joka on
tietävinään ja puhuvinaan jotakin noista seikoista huolellisesti siihen
valmistauduttuaan, vaan jonkinlainen lähempiä tietoja etsivä asiamies,
jollaisen tapaan hän nyt puhuikin. Ja edellisen aavistukseni mukaisesti
minä ajattelin, että hän oli valmis ilmaisemaan minulle jotakin
saamistaan tiedoista, vaikka hän ei ehkä halunnutkaan paljastaa minulle
kaikkea.
"Viimeöiset tapahtumat", huomautin minä, "olivat jotensakin
salaperäisiä, herra Pawley."
"Salaperäisiä!" huudahti hän. "Luulisinpa niin toden totta! Olen ollut
mukana monessa omituisessa jutussa elämässäni, herra Craye, mutta en
ainoassakaan tätä kummallisemmassa. En ymmärrä tätä ollenkaan! Mutta te
tiedätte epäilemättä enemmän kuin minä."
"En tiedä mitään", vastasin. "En mitään muuta kuin mitä olen nähnyt. Ja
näkemääni en ole lainkaan ymmärtänyt. Sitäkään esimerkiksi en voinut
ollenkaan käsittää, kuinka jouduitte olemaan läsnä Bickerdalen luona
viime yönä sattuneissa tapahtumissa."
"Ah, sehän voidaan helposti selittää", sanoi hän. "Minut jätettiin
tänne pitämään silmällä Bickerdalea ja yrittämään päästä puheisiin
hänen kanssaan. Samalla jäin ottamaan selkoa siitä, oliko Bickerdale
löytänyt jotakin kuparilippaasta, silloin kun se oli hänen hallussaan."
"Epäilikö sitten joku, että jotakin mahdollisesti oli voinut olla
kätkettynä lippaaseen?"
"Varmasti, herra Craye. Herra Sperrigoe epäili sitä -- oli ainakin
epäilevinään. Sen vuoksi hän juuri lähettikin minut tänne -- noin vain
edeltäpäin tiedustelemaan. Sitten hän tuli tänne itse. Hän palasi kyllä
kotiinsa, mutta käski minun jäädä päiväksi tahi pariksi vahtimaan
Bickerdalea, kuten jo äsken sanoin. Ja viime yönä, juuri kun luulin
voivani houkutella jotakin esille Bickerdalelta ja hänen vävyltään
Weechiltä, astuukin herra Parslewe huoneeseen."
"Missä tarkoituksessa?"
Pawley hymyili arvoituksellisesti.
"Herra Parslewe on kummallinen herrasmies", vastasi hän. "Tekin olette
luullakseni huomannut sen jo, herra Craye, vaikka ymmärtääkseni
olettekin melkein yhtä vieras hänelle kuin minäkin. No niin, herra
Parslewe ei tuhlannut aikaa. Hän ilmoitti Bickerdalelle tietävänsä
hänen löytäneen erään asiakirjan lippaan salaisesta piilopaikasta --
hänellä oli lipas mukanaan ja hän näytti meille, millä tempulla se
avataan."
"Todellako?" keskeytin hämmästyneenä. "Hän oli siis saanut sen
selville?"
"Hän tiesi sen joka tapauksessa", vastasi Pawley. "Se tehdään
kiertämällä jalat irti, nuo pienet nupit, joiden varassa lipas seisoo.
Ja hän vaati Bickerdalea luovuttamaan asiakirjan siinä paikassa,
viivyttelemättä. Heti!"
"Entä sitten?" kysyin minä.
Pawley kaasi itselleen enemmän teetä hämmentäen sitä miettiväisesti.
"Silloin minä sekaannuin asiaan", vastasi hän, "vastustaen sitä herra
Charlesin edustajana. Sanoin että hän on ainoa oikea henkilö, jolle
asiakirja voidaan luovuttaa, ja ilmoitin olevani hänen valtuutettunsa.
Väittelimme juuri siitä ja Bickerdale tuli yhä vastahakoisemmaksi
luovuttamaan mitään kenellekään, ennen kuin saisi tietää, mitä siitä
hyötyisi; silloin te saavuitte noiden poliisien kanssa. Ja lopunhan jo
tiedättekin, herra Craye."
"Päinvastoin", sanoin minä, "minä en tiedä mitään. Mitä herra Parslewen
ja teidän välillänne oikein tapahtui tuolla keittiössä?"
Mutta hän pudisti päätään, ja näin, ettei hän halunnut ilmaista kaikkea.
"Mitä siihen tulee, herra Craye", vastasi hän, "niin herra Parslewe
sulki suuni. Mutta hän on sanansa arvoinen herrasmies, eikä minulla,
sen jälkeen kuin kuulin hänen selityksensä, ollut mitään muuta
valitsemisen varaa, ei ollenkaan, kuin suostua hänen ehdotukseensa,
että asiakirja luovutettaisiin hänelle. Minä en voinut menetellä
mitenkään muuten kuultuani hänen syynsä. Mutta hänen selostuksestaan ei
hiiskaustakaan, herra Craye, ei ainakaan vielä."
"Aavistatteko lainkaan, mitä tuo asiakirja sisältää?" kysyin mennen
vihdoinkin suoraan pääasiaan.
"En", vastasi hän nopeasti. "Mutta minähän voin arvailla."
"Mitä sitten?" kysyin suoraan. "Antaisin paljonkin, jos vain saisin sen
tietää."
Hän katsahti ympärilleen kuin olisi pelännyt jonkun kuuntelevan, vaikka
ei ketään ollutkaan läheisyydessä. "No niin", hän sanoi. "Oletteko
kuullut puhuttavan eräästä vanhasta Palkeney-nimisestä herrasmiehestä,
Palkeneyn kartanon omistajasta, herra Matthew Palkeneystä, joka kuoli
vähän aikaa sitten, kenenkään sukulaisen kaipaamatta, mutta varakkaana
suuren kartanon omistajana, ja jonka kirjastosta tuo lipas ja nuo
kirjat on epäilemättä varastettu?"
"Olen kuullut puhuttavan hänestä ja kaikesta muustakin", vastasin.
"No niin, herra Craye, näin meidän kesken sanoen luulen tuota
asiakirjaa, jonka herra Parslewe sai Bickerdalelta viime yönä tahi
pikemminkin varhain tänä aamuna, ei sen vähäpätöisemmäksi kuin herra
Matthew Palkeneyn testamentiksi, jonka tuo vanhus -- tuo kummallinen
vanha höperö oli piilottanut lippaaseen. Se ainakin on minun
mielipiteeni."
"Tiedetäänkö hänen sitten tehneen testamentin?" kysyin.
"Ei tavalliseen tapaan. Mutta asiat tulevat julki. Tämäkin olisi
tullut ilmi ennemmin, elleivät maalaiset olisi niin hitaita kertomaan
asioista. Sperrigoet, jotka olivat tuon vanhan herrasmiehen
asianajajia, eivät ole milloinkaan löytäneet minkäänlaista testamenttia
eivätkä päässeet sellaisen jäljillekään. Mutta äskettäin, aivan
äskettäin, he ovat saaneet selville seuraavan asian: Pari tilalla
palvelevaa miestä, joista toinen on halonhakkaaja ja toinen
metsänvartija, oli tullut ilmoittamaan heille, että he jonkin aikaa
sitten olivat todistaneet erään paperin, jonka heidän vanha isäntänsä
oli heidän nähtensä allekirjoittanut. Voiko tuo paperi olla muu kuin
testamentti, herra Craye? Mitä luulette?"
"Siltä ainakin kuulostaa", myönsin. "Ja tekö luulette herra Parslewen
saaneen juuri sen paperin viime yönä haltuunsa?"
"Niin", hän vastasi. "Sillä olen kuullut -- herra Charles kertoi sen
minulle itse -- että kun vanhus joutui kuolinvuoteelleen, puhui hän
vain tuosta kuparilippaasta -- niin he ainakin olivat ymmärtävinään
-- nimensä yhteydessä. Herra Craye, luulen hänen piilottaneen
testamenttinsa lippaaseen ja otaksun sen nyt olevan herra Parslewen
taskussa."
Myönsin, että otaksuma tuntui hyvin mahdolliselta.
"Kuulemme siitä luultavasti vielä", sanoin. Pawley tarttui
matkalaukkuunsa.
"Minun pitää nyt lähteä junaan. Kuunnelkaa tarkasti ja pitäkää
silmänne auki, herra Craye. Saatte luullakseni huomenna tahi
ylihuomenna kuulla ja nähdä kummallisia asioita, jos vain pysytte herra
Parslewen seurassa. Sanon teille kuitenkin sen, että vaikka herra
Parslewe epäilemättä onkin omituinen, hyvin omituinen ja kummallinen
herrasmies, on hän ehdottomasti rehellinen, joten paperi, jonka hän sai
Bickerdalelta, on hyvässä tallessa hänen hallussaan. Muussa tapauksessa
en minä nyt matkustaisi etelään. Ja kuten jo äsken sanoin, saatte nähdä
jotakin kiinnostavaa, jos vain pysytte herra Parslewen seurassa. Sille
ei mikään tarinakaan tule vetämään vertoja."
Sen sanottuaan hän lausui minulle jäähyväiset mennen junaansa, ja
minä palasin hotelliin yksityiseen arkihuoneeseemme ostettuani erään
aamulehden. Madrasiakin tuli hetkisen kuluttua sinne.
Minun ei ollut lupa ilmaista Madrasialle mitään yön tapahtumista, eikä
hän onneksi kysellytkään menneitä seikkoja, koska hänen koko huomionsa
näytti kiintyneen lähimpään tulevaisuuteen. Hänen tullessaan huoneeseen
oli siellä muuan tarjoilija kattamassa aamiaispöytää, minkä vuoksi me
vetäydyimme ikkunakomeroon katselemaan kaduille, joilla liikenne jo
alkoi vilkastua.
"Oletteko puhutellut häntä tänä aamuna?" kysyi Madrasia merkitsevästi.
"Ettekö? Tapasitteko hänet viime yönä?"
"Juttelimme vain muutamia minuutteja", vastasin minä.
"Ilmoittiko hän teille, mitä tänään teemme?" kysyi hän.
"Ei sanallakaan. Ei mitään."
"Eikä sitäkään, lähdemmekö kotiin vai emme?" kysyi hän. "Eikö? Mutta
miksi sitten olemme täällä?"
"En tiedä", vastasin. "Kysykää häneltä."
"Voisin yhtä hyvin kysyä sitä tuolta kuvapatsaalta!" sanoi hän viitaten
ikkunasta. "Olen mielestäni kuin teatterinukke, jonka nuoria Jimmie saa
vedellä mielensä mukaan."
"Tuntuuko se teistä vastenmieliseltä?"
"No niin, minusta näyttää aivan siltä, kuin ei tässä kenelläkään olisi
omaa järkeä eikä tahtoa", sanoi hän. "Kuulkaahan nyt, jos hän aamiaista
syödessämme tekee jonkin uuden ehdotuksen tahi suunnitelman tahi saa
hullun mielijohteen, mitä silloin aiotte tehdä?"
Katsoin häneen tarkoituksellisen vakavasti.
"Myöntyä siihen", vastasin.
"Niinkö? Mutta miksi?"
"Koska en voi tehdä muutakaan."
Hän katsoi minuun hetkisen vakavasti.
"Toivoakseni hän ei ole vielä hypnotisoinut meitä", Madrasia sanoi.
"Minusta näyttää aivan siltä, että hänen tarvitsee vain kohottaa
sormeaan saadakseen meidät kävelemään jäljessään kuin lampaat."
"Mikä on sittenkin melko huvittavaa", huomautin, "koska se tekee elämän
vaihtelevammaksi. Ehkä hänellä on tänään varattuna meille jotakin hyvin
kiihottavaa."
"No niin, jos haluatte kulkea talutusnuorassa kuin opetettu karhu, --
mutta tuossa hän nyt on!"
Parslewe ja aamiainen tulivat samalla kertaa. Hän oli nähtävästi käynyt
ostamassa myymäläkojusta jonkin finanssilehden ja istui syödessään
ja juodessaan vakavana tuijottaen numeroihin ja lukien tilastollisia
tietoja. Vasta lopetettuaan aamiaisensa hän suvaitsi kiinnittää hieman
huomiotaan meidänkin läsnäoloomme. Laskien lehden kädestään hän
kumartui pöydän yli holhokkiinsa päin hymyillen hänelle.
"Kas niin, kultaseni", Hän sanoi, "ostitko eilen iltapäivällä kaikki
tarvitsemasi tavarat?"
"Ostin kyllä", vastasi Madrasia heti.
"Riittävästikö, kunnes pääsemme kotiin?" jatkoi Parslewe.
"Aivan", sanoi Madrasia.
"Ostitko sattumalta matkalaukun tahi korin tahi jonkin muun, mihin voit
pakata tavarasi?" kysyi Parslewe nauraen.
"Kyllä ostin. Luulitko minun lähtevän kantamaan ruskeaa paperilaatikkoa
takaisin Wooleriin? Ostin melko kauniin matkalaukun."
"Ahaa!" vastasi Parslewe miellyttävästi. "Hyvä on. Siinä
tapauksessa on parasta, että menet täyttämään sen, tyttöseni, sillä
neljänkymmenenviiden minuutin kuluttua lähdemme matkalle."
"Minne sitten?" Madrasia kysyi. "Kotiinko?"
"Ei vielä", sanoi Parslewe. "Lähdemme pikajunassa etelään. Ja vieläpä
melkoisen matkan päähänkin, minkä vuoksi meidän on saatava paikka
ravintolavaunussa. Laittaudu sen vuoksi valmiiksi."
Madrasia viittasi hennolla sormellaan minuun.
"Häneltä et ole vielä kysynyt mitään?" huudahti hän.
"En olekaan", vastasi Parslewe tyynesti. "Mutta hänkin lähtee mukaan.
Lähdemme kaikki. Mene sinä vain laittamaan tavarasi kuntoon." Hän
kääntyi minun puoleeni tytön poistuessa huoneesta, ja hänen hymynsä oli
kiehtovampi kuin milloinkaan ennen. "Te voitte vallan hyvin seurata
tapausten kulkua loppuun asti, herra Craye", hän sanoi. "Saamme
luullakseni asiat järjestykseen huomenna puolenpäivän aikaan. Lupaan
näyttää teille jotakin sellaista, mikä vetoaa taiteilijasilmäänne. Mitä
arvelette?"
"Kun ihminen on pannut sormensa peliin, saa hän antaa koko kätensäkin,
herra Parslewe", vastasin. "Olen mukana, mutta hitto vieköön, jos vain
tiedän, mitä tämä kaikki tarkoittaa!"
"En ole vielä ihan varma, tiedänkö sitä itsekään, hyvä mies. Mutta
luullakseni lähestymme ratkaisua. Valmistautukaa siis matkalle."
Hän poistui sitten, enkä nähnyt häntä ennen kuin kaikki tapasimme
toisemme lähtiessämme pikajunaan. Parslewen kanssa oli hyvin hauska
matkustaa, koska hän osasi järjestää olomme täydellisen mukavaksi. Hän
oli jo tilannut kolme paikkaa ja pöydän ensiluokan ravintolavaunusta ja
varustautunut suurella kuva- ja sanomalehtikimpulla. Kuten hän sanoi,
meillä ei ollut muuta tehtävää kuin istuutua pehmeille istuimille,
pistää jalkamme pöydän alle ja kuluttaa aikaamme ylellisessä
joutilaisuudessa. Teimmekin niin, mutta kun juna lähti Newcastlesta
pitkälle matkalleen etelään päin, ei Madrasialla eikä minulla ollut
pienintäkään aavistusta siitä, minne oikeastaan olimme menossa.
Luullakseni oli meille, erittäinkin Madrasialle, suureksi kunniaksi,
ettemme tehneet minkäänlaisia kysymyksiä, vaan annoimme Parslewen
menetellä kanssamme mielensä mukaan. Minulla oli kuitenkin jonkinlainen
aavistus matkamme päämäärästä; ehkä se oli Palkeney Manor tahi jokin
muu paikka, missä joku, ehkäpä Sperrigoe, asuu. Mutta en tiennyt
ollenkaan, missä Palkeney Manor sijaitsi; Pawley oli kyllä ilmoittanut
sen sijaitsevan sisämaassa, mutta sisämaakin on hyvin laaja.
Lounaan syötyämme jäimme vaunuun siksi, kunnes juna saapui
Peterboroughiin. Siellä Parslewe varoittamatta meitä lainkaan hätisti
meidät laiturille. Siinä hän katseli meitä ivallisesti hymyillen.
"Täältä me vasta oikeastaan aloitammekin matkamme", hän huomautti
kuivasti. "Tuo oli vain valmistusta tähän, eikä se ollut edes
rasittavaa. Mutta nyt --"
Hän keskeytti äkkiä poistuen luotamme. Hetkisen kuluttua näimme hänen
keskustelevan erään virkamiehen kanssa. Madrasia kääntyi puoleeni.
"Ette tietystikään lainkaan aavista, minne olemme menossa", hän sanoi.
"Jos tarkoitatte sitä, etten tiedä sitä tarkasti enkä varmasti,
olette oikeassa", vastasin. "Mutta jos tarkoitatte jotakin paikkaa
viidenkymmenen tahi sadan neliökilometrin alalla, niin kyllä aavistan."
"Minne sitten?" hän kysyi.
"Olemme luullakseni matkalla johonkin sisämaan piirikuntaan", vastasin
alistuvaisesti. "Niitä on kuitenkin useita. Muistan tarpeeksi
maantiedettä toistaakseni niiden nimet, jos vain haluatte kuunnella."
"Enkä halua", sanoi hän. "Mutta toivoisin, että olisimme jo siellä,
missä se sitten lieneekään. Missähän nyt olemme? Tarkoitan, minne nyt
olemme menossa?"
"Olemme vielä pitkän matkan päässä päämäärästämme", vastasin
lohduttavasti. "Sitä hän juuri tarkoittaa puhuessaan matkamme
jatkamisesta. Todellisuudessa olemme kaukana suoralta linjalta ja
meidän pitää nyt otaksuttavasti matkustaa poikki maan. Olemme idässä ja
meidän pitää matkustaa länteen."
Madrasia katsoi korkealla päittemme kohdalla seinässä olevaa kelloa.
Iltapäivä oli jo puolivälissä.
"Luultavasti tulemme jonnekin noin puolenyön tienoilla", hän sanoi.
"Mutta juuri sitä olen odottanutkin."
Hän oli väärässä. Matkustimme kyllä pitkälti lähdettyämme
Peterboroughista, ja sivuuttaessamme sellaisia paikkoja kuin Rugbyn
ja Warwickin tiesin olevamme matkalla Keski-Englannin sydämeen. Mutta
saavuttuamme noin kahdeksan aikaan eräälle pienelle asemalle Parslewe
komensi meidät pois vaunuista ja sitten ajopeleihin, ja muutamien
minuuttien kuluttua ajoimme kuin jonkin keskiaikaisen kaupungin
katuja. Emmekä silloinkaan vielä tienneet sen nimeä, tiesimme vain
hänen käskeneen ajajan viedä meidät Kruunuun. Vähän ajan kuluttua
olimmekin jo sen edustalla ja näimme vanhanaikaisen majatalon, jonka
ovesta ilmestyi eteemme hyvin nykyaikainen ovenvartija, joka nähdessään
Parslewen hymyili leveästi koskettaen lakkiaan.
"Olen iloinen saadessani tavata teidät jälleen, herra", sanoi tämä
virkailija. "Huoneitako, herra?"
Parslewe katsoi mieheen kysyvästi.
"Vai muistatte te minut vielä", sanoi hän.
"En unhoita milloinkaan näkemiäni kasvoja, herra", vastasi ovenvartija.
"Tätä tietä, herra."