Hotellin suuressa lämpiössä oli vain muutamia henkilöitä, mutta heidän
joukossaan oli ensimmäinen ovenvartija, joka minun tullessani sinne
näytti juuri olevan luovuttamaisillaan virkansa hoidon sijaiselleen
yöksi. Mieleeni juolahti jotakin ja minä menin hänen luokseen vieden
hänet syrjään.
"Tunnette kai herra Parslewen?" kysyin minä.
"Herra Parslewenkö? kyllä, herra", vastasi hän.
"Oletteko nähnyt hänen menevän kaupungille tänä iltana?"
"Kyllä, herra. Herra Parslewe poistui hotellista noin yhdentoista
aikaan, vain muutamia minuutteja ennen teidän palaamistanne nuoren
neidin kanssa."
"Ette siis ole nähnyt hänen tulevan takaisin?"
"En vielä, herra. Hän ei ole käynyt hotellissa sen jälkeen."
Nyökäytin päätäni ja menin kadulle. Siis Parslewen asian järjestäminen,
millainen se sitten lienee ollutkin, oli määrätty tapahtuvaksi vasta
kello yhdentoista jälkeen, siis hyvin myöhäiseen. Hän olisi siinä
tapauksessa voinut tulla kanssamme teatteriin, mutta ehkä hänellä oli
ollut toisenlaisia tehtäviä hotellissa, kuten voidaan olettaa. Näiden
asioiden miettiminen oli kuitenkin aivan hyödytöntä, koska minun oli
vain täytettävä hänen pyyntönsä. Eikä ollut minkäänlaista pelkuruutta
minun puoleltani, että sydämestäni inhosin sen täyttämistä. Minulla
ei ollut aavistustakaan, missä päin poliisiasema sijaitsi. Parslewe
oli sanonut sen olevan jossakin läheisyydessä, mutta en tiennyt, millä
suunnalla. Olisin kyllä voinut kysyä sitä hotellissa, mutta en halunnut
hotellin palveluskunnan saavan tietää, että aiomme turvautua poliisin
apuun. Ja sehän olisi sitä paitsi voinut joutua Madrasian tietoon ennen
minun paluutani. Kaduilla oli vielä ihmisiä, minähän voin kysyä heiltä.
Ja juuri silloin tuli eräs poliisi esille nurkan takaa, mitä minun
olisi pitänyt osata odottaakin, ja neuvoi minulle kysyttyäni tien.
Parslewe oli ollut aivan oikeassa, asema oli likellä.
Menin sisään ihmetellen, koska en milloinkaan ennen ollut käynyt
sellaisessa rakennuksessa enkä tiennyt, mitä minun piti odottaa.
Minulla oli yhtä vähän aavistusta, millaiselta poliisin pääasema
näyttää, kuin jonkin itämaisen palatsin sisustuksesta, ehkä vielä
vähemmänkin. Mutta kun tulin sinne, näytti siellä kaikki hyvin
tavalliselta. Siellä oli hyvin valaistu konttori pöytineen ja
pulpetteineen, joiden ääressä joko istui tahi seisoi muutamia poliiseja
kirjoittaen tahi tarkastellen papereita. Muudan heistä, nähdessään
minun lähestyvän tiskiä ja huomaten ehkä epäröivän nulikkamaisen
käytökseni, nousi tuoliltaan, pisti kynän korvansa taakse ja tuli
vastaan melkein isällisen huolestunut ilme punakoissa kasvoissaan.
"Saanko puhutella jotakin korkeampaa virkamiestä", kysyin.
Hän kääntyi puoleksi viitaten erääseen mieheen, jonka huolellisesti
napitetussa takissa oli nyörikoristeita ja joka istui pulpettinsa
ääressä eräässä nurkassa.
"Tuolla on komissaari, herra", hän sanoi. "Puhutelkaa häntä."
Hän kohotti tiskin saranoilla varustettua ovea ja minä menin huoneen
poikki kysymyksessä olevan miehen luo. Hän kohotti katsettaan minun
tullessani lähemmäksi ja mittaili minut nopeasti päästä jalkoihin asti.
Mieleni täytti epämääräinen kiitollisuudentunne siitä, että olin hyvin
puettu.
"Asianne?" sanoi hän.
Menin aivan hänen viereensä. Ehkä minä näytin hyvinkin salaperäiseltä
-- ainakin minusta tuntui niin.
"Tehän tunnette Kelpieshawin omistajan herra James Parslewen?" kysyin
minä.
"Kyllä."
"Herra Parslewe on kaupungissa ja asuu North Eastern Station
Hotellissa. Minäkin asun siellä hänen kanssaan. Hän pyysi minua siinä
tapauksessa, että muudan edellytys mahdollisesti toteutuu --"
Hän keskeytti minut melkein huomaamattomasti hymyillen -- häntä huvitti
nähtävästi täsmällinen puheeni.
"Millainen edellytys?"
"Siinä tapauksessa, ettei hän palaa hotelliin ennen puoltayötä, piti
minun tuoda teille tämä kirje häneltä", vastasin laskien kirjeen
pulpetille. "Hän ei tullut, ja sen vuoksi tulin suoraan luoksenne."
Hän otti kirjeen, aukaisi sen ja alkoi lukea. Paikaltani voin nähdä,
että kirjoitus täytti kolme sivua hotellin postipaperiarkista. Miehen
kasvot eivät hänen lukiessaan ilmaisseet mitään -- eivät hämmästystä,
neuvottomuutta eivätkä kummastusta -- ja hän luki kirjeen vain kerran
läpi. Sitten hän taittoi sen kokoon, pisti pulpettiinsa ja kääntyi
puoleeni.
"Oletteko herra Alvery Craye?" kysyi hän.
"Kyllä", vastasin.
"Tiedättekö, mitä tässä kirjeessä on, herra Craye?" jatkoi hän.
"Ilmaisiko herra Parslewe teille sen sisällön?"
"Ei. Mutta hän pyysi minua vastaamaan kaikkiin teidän tekemiinne
kysymyksiin ja käski minun seurata teitä, jos te kirjeen johdosta
lähtisitte jonnekin."
"Haluan tietää vain yhden seikan", huomautti hän. "Tiedättekö, milloin
herra Parslewe poistui hotellista?"
"Kyllä. Otin selon siitä. Hän oli poistunut noin yhdentoista aikaan --
muutamia minuutteja ennen. Sain sen tietää ovenvartijalta."
Hän nyökäytti päätään, lukitsi pulpettinsa, pisti avaimen taskuunsa,
nousi ja pyydettyään minua istuutumaan hetkiseksi poistui eräästä
ovesta. Parin minuutin kuluttua hän palasi takaisin erään
siviilipukuisen miehen seurassa; hän oli itse pukeutunut mantteliin ja
pannut päähänsä virkalakin. Kuiskattuaan jotakin eräälle kersantille,
joka kirjoitti ahkerasti huoneen keskellä sijaitsevan pöydän ääressä,
hän viittasi minulle ja me lähdimme kolmisin öiselle retkellemme.
Sillä hetkellä ei minulla ollut pienintäkään aavistusta päämäärästämme.
Mielessäni oli epämääräinen tunne, hyvin hämärä aavistus, että
ehkä olimme menossa johonkin synkkään ja vastenmieliseen kaupungin
kortteliin. Olin käynyt Newcastlessa pari kolme kertaa ennenkin ja
olin silloin kävellessäni siellä todennut, että siellä oli muutamia
köyhälistönkortteleita, jotka olivat yhtä huonossa maineessa kuin
Liverpoolin ja Cardiffin samanlaiset kaupunginosat. Mutta toverini
kääntyivätkin kaupungin keskustaa kohti suunnaten kulkunsa sen
parhaiten rakennettuja osia kohti. Noilla tilavilla ja komeilla
kaduilla oli hyvin rauhallista, ja meidän askeltemme kaiku kuulosti
kamalalta hiljaisuudessa. Ei kukaan puhunut mitään, ennen kuin olimme
kävelleet jonkin matkaa, mutta sitten kääntyi komissaari puoleeni.
"Puhuiko herra Parslewe teille jostakin mahdollisesta vaarasta, herra
Craye, johon hän ehkä voi joutua toimittaessaan asiaansa?"
"Kerron teille tarkasti, mitä hän sanoi", vastasin. "Hän sanoi: 'Ei
niin paljon vaaraa kuin vaikeuksia, vaikka en tahdo kieltää sitäkään,
että voin ehkä joutua vaaraankin.' Niin juuri hän sanoi."
"Aivan niin", huomautti komissaari. "Kertoiko hän teille jotakin
muutakin?"
"Hän ei kertonut minulle mitään, paitsi sen, että toivoo saavansa
haltuunsa ehkä jotakin", vastasin. "Jos tunnette herra Parslewen,
tiedätte varmaankin, että hän muutamissa tilaisuuksissa, milloin se
häntä miellyttää, voi olla epämääräinen ja epäselvä."
"Minä tunnen kyllä herra Parslewen tarpeeksi hyvin", vastasi hän
veitikkamaisesti naurahtaen. "Hyvin kummallinen herrasmies, samainen
Parslewe, ja tavattoman halukas seuraamaan omaa mieltään, kulkemaan
omaa tietään ja toimimaan omalla tavallaan kaikissa asioissa. Koko
Northumberlandissa ei ole ainoatakaan hänen virkaveljeään, joka ei
tietäisi sitä, herra Craye. Te ette siis aavista lainkaan, minne nyt
olemme menossa?"
"En ollenkaan!"
"No niin, koska hän on luvannut teidän tulla mukaamme, voin sen vallan
hyvin kertoakin teille", sanoi hän nauraen jälleen. "Olemme menossa
erään Bickerdale-nimisen läkki- ja kuparisepän taloon ja työpajaan,
jotka sijaitsevat erään sivukadun varrella tässä läheisyydessä. Sinne
juuri on herra Parslewe mennyt."
Minun olisi tietysti pitänyt arvata se. Tunsin itseni hyvin tyhmäksi,
kun en ollut osannut ajatella sitä ennen. Mutta säpsähdin kuitenkin
tahtomattani.
"Te näytätte tuntevan tuon nimen", sanoi komissaari.
"Niin, minä tunnen sen", myönsin. "Olen käynyt tuossa kaupassa. Vai
sinne hän onkin mennyt."
"Sieltä pitää meidän häntä joka tapauksessa hakea", vastasi hän. "Mutta
en tiedä, löydämmekö häntä sieltä tahi jos löydämme, niin millaisissa
olosuhteissa. Noudatamme nyt kuitenkin hänen määräyksiään, ja tässä on
tuon sivukadun kulma."
Tunsin tuon nurkan tarpeeksi hyvin ja kadun myös. Siellähän olin
vakoillut Valkopartaa ja tuota newcastlelaista asianajajaa ja sitten
peräytynyt Bickerdalen kanssa tapahtuneen sanaharkan jälkeen. Hetkisen
kuluttua seisoimme Bickerdalen kaupan sivuoven edustalla, mistä
luultavasti päästiin hänen kotiinsa pihan puolelta. Oven ikkunaosasta
ei näkynyt mitään valoa, ei kaupan ikkunoista eikä toisestakaan
kerroksesta sen yläpuolelta. Ja kun siviilipukuinen mies noudattaen
komissaarin käskyä soitti kelloa ja koputti vielä lisäksi, ei talosta
kuulunut minkäänlaista liikettä.
Vasta sitten kun olimme soittaneet ja koputtaneet kolmasti, joka kerran
yhä kovemmin ja käskevämmin, kuulimme kolinaa oven takaa. Se aiheutui
siitä, että joku veti salpaa varovasti syrjään ja väänsi avainta
lukossa. Mutta avaimen reiästä ja kirjelaatikon aukosta ei näkynyt
valoa enempää kuin ovi-ikkunastakaan, ja sen vuoksi antoikin komissaari
apulaiselleen kuiskaten muutamia ohjeita.
"Kääntäkää lamppunne valo suoraan siihen henkilöön, joka avaa oven",
sanoi hän. "Ja työntäkää jalkanne kynnyksen yli."
Pidätin henkeäni, kun ovi aukeni ja peräydyin, kun siviilipukuisen
miehen salalyhdyn valo lankesi pelästyneille ja kysyville kasvoille,
jotka katsoivat meihin oven raosta.
_Weech!_
Olisin voinut nauraa ääneen Weechin kääntyessä ja paetessa, sillä hän
kiljahti nähdessään meidät ja kiiruhti pakoon aivan kuin pelästynyt
kaniini. Hän jätti tietysti oven sepposen selälleen, ja olimme heti
hänen kintereillään kiiruhtaen hänen jäljessään käytävää pitkin.
Hän siirsi syrjään muutaman verhon, avasi sen takana olevan oven ja
hyökkäsi hyvin valaistuun arki- tahi vastaanottohuoneeseen huutaen
kovasti ja varoittavasti:
"Poliisi!"
Näin täydellisesti yhdellä ainoalla nopealla silmäyksellä kaikki
huoneessa olevat miehet molempien poliisien välitse heidän mennessään
sisään. Huoneen keskellä oli pöytä, soikea pöytä, ja meidän puoleisessa
päässä, selin meihin, istui Parslewe poltellen tyynesti sikariaan.
Toisessa päässä taasen istui Bickerdale äreänä, hämmentyneenä ja
uhmaavana, ja Bickerdalen takana seisoi Pawley nojaten johonkin
tarjoilupöydän tapaiseen.
Kaikki kolme katsoivat meihin tullessamme huoneeseen, jokainen
eri ilmeellä. Bickerdale näytti suuttuvan, melkeinpä raivostuvan
ja Pawley näytti toinnuttuaan ensi hämmästyksestään loukkautuvan
äärettömästi. Mutta Parslewe kääntyi puoleksi, viittasi komissaarille
ja kuiskasi hänelle muutamia sanoja, minkä jälkeen komissaari, hänen
siviilipukuinen apulaisensa ja minä jäimme ovelle, josta olimme tulleet
huoneeseen, ja Parslewe kiinnitti tarkkaavaisuutensa Bickerdaleen,
jonka rinnalle takan läheisyyteen Weech, joka vieläkin oli hermostunut
ja järkyttynyt, oli kiertänyt pöydän ympäri.
"No niin, Bickerdale", sanoi hän, "tahtomatta sen enempää puuttua
asiaan vaadin teitä luovuttamaan tuon asiakirjan minulle -- teitä tahi
Weechiä tahi molempia. Kuuletteko, ojentakaa se minulle!"
"Ei!" huudahti Pawley. "Minä vastustan sitä! Jos luovutus tulee
kysymykseen, on asiakirja annettava minulle, herra Parslewe. Ja koska
te olette kutsunut poliisin tänne, on kai minun parasta sanoa heti --"
Parslewe nousi äkkiä tuoliltaan, ojentaen vasemman kätensä
varoittavasti Pawleytä kohti. Tuossa liikkeessä oli jotakin sellaista,
mikä keskeytti Pawleyn puheen äkkiä pakottaen hänet vaikenemaan.
Ja Parslewen oikea käsi taas työntyi taskuun vetäen sieltä esille
sikarikotelon. Hän ojensi sen vaieten komissaarille ja viittasi, että
tämä käyttäisi tilaisuutta hyväkseen ja tarjoaisi apulaiselleenkin.
Sitten hän jälleen kääntyi Pawleyn puoleen.
"Herra Pawley", hän sanoi niin asiallisesti kuin suinkin, "minusta
tuntuu hyvin selvältä, että meidän on parasta keskustella hieman
toistemme kanssa kahdenkesken. Bickerdale, onko teillä täällä vapaata
huonetta?"
Bickerdale kääntyi Weechin puoleen murahtaen jotakin, mikä kuulosti
pikemminkin kiroukselta kuin käskyltä. Mutta Weech avasi erään oven
huoneen taustassa näyttäen meille valaistun keittiön, ja Parslewe,
viitattuaan Pawieytä seuraamaan, meni sinne. Ovi sulkeutui heidän
jälkeensä.
He viipyivät siellä runsaan puolituntisen. Me viisi miestä taas, jotka
olimme jääneet arkihuoneeseen, pysyimme järkähtämättä valtaamillamme
paikoilla. Bickerdale ja Weech pysyttelivät lähekkäin huoneen toisessa
päässä katsellen meihin salavihkaa ja kuiskaillen silloin tällöin.
Weech erittäinkin näytti hyvin ilkeältä, ja minä aloin jo olla tällä
haavaa täydellisesti selvillä siitä, että hän oli pettänyt Madrasian
ja minut melko ovelasti Kelpieshawissa. Komissaari, hänen apulaisensa
ja minä istuimme rivissä hyvin kovilla suoraselkäisillä tuoleilla
poltellen Parslewen sikareja paremman työn puutteessa ja vahtien ja
odottaen. Vain kerran tämän epätietoisuuden aikana eräs meistä sanoi
muutamia sanoja, ja se tapahtui silloin, kun komissaari, huomattuaan
sattumalta katseeni, kuiskasi minulle tyynesti:
"Kummallinen juttu, herra Craye. Hyvin omituinen!"
"Epäilemättä", vastasin.
Hän hymyili ja katsoi apulaiseensa. Mutta tämä mies kuului noihin
tyhjänaamaisiin yksilöihin, jotka ovat sen näköisiä kuin ei
mikään voisi liikuttaa heitä, hän näytti vain nauttivan Parslewen
tarjoamasta sikarista. Tämä puristettuna toiseen suupieleen hän istui
liikkumattomana katsellen ovea, josta Parslewe ja Pawley olivat
hävinneet. Hän ei luullakseni kääntänyt katsettaan hetkeksikään
siitä; minun muistoni hänestä ovat joka tapauksessa sellaiset, että
hän oli mies, joka voi istua paikoillaan ja vahtia jotakin esinettä
tahi henkilöä tuntikausia räpäyttämättä edes silmiäänkään. Hän oli
vaarallinen ja vastenmielinen henkilö, jonka jokin luonnonoikku oli
epäilemättä luonut sopivaksi toimittamaan vainukoiran tehtäviä.
Minä taas arvailin koko ajan, mitä tästä seuraisi. Mitä Parslewe
oikeastaan ajoi takaa? Mitä oli Pawleyllä tekemistä tuolla? Kuka
tämä Pawley oikeastaan on? Miksi Parslewe halusi juuri silloin,
kun hänen apujoukkonsa oli saapunut paikalle, neuvotella Pawleyn
kanssa? Sillä mitäpä muuta keittiössä olisikaan voitu tehdä kuin
neuvotella. Emme kuulleet mitään, sieltä ei kuulunut kiivaita ääniä
eikä mitään sellaista, mikä olisi viitannut vihaiseen ja monisanaiseen
keskusteluun. Kuulimme vain silloin tällöin Weechin kuiskauksia ja
Bickerdalen murahtavia vastauksia. Mutta liedellä porisi kattila, ja
maton nurkalla, lähellä Bickerdalen jalkoja, istui kissa ja kehräsi
kehräämistään...
Keittiön ovi aukeni äkkiä, ja yhtä nopeasti huomasin senkin, että mitä
ikinä siellä sitten lienee sanottukin tahi mitä tahansa siellä lienee
tapahtunutkin, oli Pawleyn käytöksessä tapahtunut ihmeellinen muutos.
Hän avasi oven Parslewelle ja seisoi kunnioittaen sivulla Parslewen
mennessä hänen ohitseen. Kun hän seurasi Parsleweä arkihuoneeseen,
teki hän sen kuin mies, joka joko on tavannut parempansa tahi saanut
kuulla jonkin paljastuksen. Ja hän se rupesikin ensin puhumaan totellen
Parslewen viittausta ja kääntyi Bickerdalen puoleen.
"Herra Bickerdale", sanoi hän kohteliaasti ja pyytävästi, "teidän
on luullakseni parasta suostua herra Parslewen toivomukseen. Olen
keskustellut hieman herra Parslewen kanssa ja -- ja teidän on
luullakseni parasta tehdä juuri niin."
Bickerdale kääntyi hänen puoleensa äkkiä tuijottaen, mikä ei ilmaissut
muuta kuin sulaa hämmästystä. Saattoi hyvin nähdä, että mies oli
melkein suunniltaan hämmästyksestä ja ihmetyksestä.
"Mutta miksi?" hän huudahti. "Tehän juuri äsken sanoitte minulle, ettei
minun pidä tehdä mitään sellaista."
Pawley hymyili kummallisesti, hermostuneesti ja paheksuvasti.
"Olosuhteet muuttavat asioita, herra Bickerdale", sanoi hän. "En
tiennyt silloin sitä, mitä nyt tiedän. Neuvon teitä tekemään, niinkuin
herra Parslewe haluaa."
Weech hyppäsi seisoalleen vihan ja harmin vallassa.
"Entä me?" kirkui hän. "Me -- minä ja hän! Millaiseksi hyödyksi se on
meille? Mistä me silloin ansaitsemme?" Hän kääntyi melkein vihaisesti
Bickerdalen puoleen. "Älkää suostuko siihen!" jatkoi hän. "Älkää tehkö
sitä? Viis noista miehistä tuolla; poliisilla ei ole mitään oikeutta
sekautua tähän asiaan ja --"
"Minä voin luovuttaa teidät poliisin haltuun parissa minuutissa, hyvä
mies", sanoi Parslewe äkkiä, "vain näyttääkseni teille --"
"Herra Bickerdale", sanoi Pawley, "noudattakaa neuvoani. Ymmärsin herra
Parslewen puheesta, ettei teille koidu siitä minkäänlaista vahinkoa."
Bickerdale katsoi häneen tutkivasti. Sitten hän äkkiä työnsi kätensä
liivinsä povitaskuun ottaen sieltä esille pienen nelikulmaisen
kirjekuoren, jonka hän yhtä nopeasti ojensi Parslewelle pöydän yli.
Sillä hetkellä, kun lampun valo sattui tuohon kuoreen, luulin näkeväni
ristin sen liepeessä.
"Olen nyt vapautunut siitä joka tapauksessa!" murahti Bickerdale
äreästi. "Peruuttamattomasti!"
Katsoimme kaikki Parsleween. Hän peräytyi erääseen nurkkaan, missä
toinen lamppu paloi seinään kiinnitetyllä jalustalla. Sen valossa hän
käänteli kuorta sinne tänne katsellen sitä sekä etu- että takapuolelta,
ja minä näin silloin, että joko Bickerdale tahi Weech tahi joku kolmas,
jonka käsissä se oli ollut, oli avannut sen. Ja kuoresta Parslewe otti
esille jotakin, mikä minusta näytti tavalliselta postipaperiarkilta.
Sen, mitä siihen oli kirjoitettu, luki hän läpi minuutissa. Vaikka
kuusi silmäparia katselikin häntä, olisi kukin yhtä hyvin voinut
toivoa saavansa tietoja kiviseinältä kuin saada jotakin selvää hänen
kasvojensa ilmeestä, koska se nyt oli tutkimattomampi ja kylmempi kuin
milloinkaan ennen. Hän ei ilmaissut mitään, työnsi vain äkkiä paperin
kuorineen taskuunsa, istuutui pöydän ääreen, otti esille shekkikirjansa
ja täytekynänsä ja alkoi kirjoittaa. Hetkistä myöhemmin hän ojensi
maksumääräyksen Bickerdalelle ja sitten, sanomatta sanaakaan Weechille
tahi Pawleylle, hän poistui viitaten meitä seuraamaan.
Muodostimme pienen kulkueen kävellessämme pois keskikaupungilta.
Parslewe ja komissaari kulkivat edellä. Minä kuulin heidän juttelevan
piirikunnan asioista, kuten uusista veroista ja muista samanlaisista
vähäpätöisistä seikoista. Siviilipukuinen mies ja minä muodostimme
jälkijoukon ja keskustelimme ilmasta. Hän kertoi minulle vuokranneensa
osan jostakin kasvitarhasta kaupungin laidalta ja toivoi nyt sadetta,
että hänen kylvönsä rupeaisi kasvamaan. Hetkisen kuluttua erosimme, ja
minä menin Parslewen kanssa hotelliin ja sitten yläkertaan yksityiseen
arkihuoneeseemme. Sivupöydällä oli viskiä ja soodaa, ja hän sekoitti
pari lasillista, ojensi toisen minulle ja joi omansa pohjaan yhdellä
siemauksella. Sitten, minun tyhjennettyä omani, hän katsoi kysyvästi
minuun.
"Nyt vuoteeseen, poikaseni", sanoi hän. "Juuri niin. Seuratkaa siis
minua, koska teidän huoneenne on minun huoneeni vieressä ja me voimme
kävellä sinne yhdessä." Kuljimme hetkisen vaiti käytävässä. "Tahdotteko
ottaa erään ajatelman, joka ei ole lainkaan alkuperäinen, mukaanne
vuoteeseen, Craye?" kysyi hän äkkiä meidän saapuessamme ovillemme.
"Minä annan teille sellaisen: Tässä maailmassa on muutamia kirotun
kummallisia seikkoja."
Sitten nauraen ivalliseen tapaansa hän puristi kättäni ja riensi
huoneeseensa.
X