(Edelliset. JUHANI.)
VESANEN. (Juhanille.) Juhani, meidän vanha, uskollinen palvelijamme,
tulee juuri parhaaseen aikaan. Siinä hän näkee kihlatun parin,
tyttäreni Nooran ja varatuomari Halosen.
JUHANI. (Iloisena.) Tuhat tulimaista! Onko se mahdollista? —
(Riemuissaan.) Tuli ja leimaus! Se on hauskaa, neiti Noora! Te olette
valinnut oikein te! Hän on sellainen, kuin miehen pitää ollakin!
Hurraa! — (Vesaselle.) Herra pormestari, tällaisena juhlahetkenä
suostutte kait minun pyyntööni?
VESANEN. No, annahan kuulua.
JUHANI. Antakaa minun muuttaa herra pormestarin vävyn palvelukseen.
VESANEN. Tahtoisiko hänkin jättää minut, uskollinen Juhani? Miksi?
JUHANI. Herra pormestari! Minä en voi kärsiä sitä kiusallista
kohteliaisuutta, jota minulle täällä osoitetaan. Armollinen herra
pormestari ei nuuskaa eikä kiroile eikä pauhaa. Mutta vävynne, herra
pormestari, — hän ymmärtää kaikkia, hän! Antakaa minun mennä hänen
palvelukseensa!
VESANEN (Nauraa.) No, mene, Jumalan nimessä!
JUHANI. Kas niin! Nyt on kaikki valmiina! Herra varatuomari Halonen,
neiti Noora — minä kuulun teille sieluineni, ruumiineni!
HALONEN. Hyvä on, — vanha hupsu!... Mutta muista sinä, sen pölkkypää,
ettet koskaan itke minun nähden!... (Noroselle.) Ainoastaan hulivilit
ja iloiset veitikat voivat tulla onnellisiksi. Ole vakuutettu siitä:
se, minkä me pidämme onnena, tai onnettomuutena, on meidän oma
ansiomme. — Ole ainoastaan iloinen ja naura, ystäväni, ja silloin tulet
sinä myöskin onnelliseksi!
Esirippu alas.