HALONEN. Herra Vesanen!
VESANEN. (Pudistaa Halosta kädestä.) Ei mitään kursailemisia,
poikaseni! Jo kauan sitten, aina pääkaupungissa käynnistä asti, on
Noora rakastanut teitä. Minä heti kyllä arvasin hänen sydämmensä
salaisuudet, ja, kun tahdoin tietää kuka tuo oikokorkoinen nuorukainen
oli, josta hän yhä puhui, kirjoitin eräälle ystävälleni, joka sattui
olemaan teidän holhoojanne. Ja tässä hänen vastauksensa: (Lukee
kirjeen.) »Kunnon veli! Sinun tyttäresi ikkuna-kumppani on minun
holhokkini, Kustaa Halonen, reipas ja rakastettava nuorukainen; hän
myöskin on usein haaveillut yhtä ja toista ikkuna-kumppanistaan,
eikä enää voine unhottaa häntä. Jos nuoret rakastavat toisiaan,
niin yhdistä heidät. Kuten olen kuullut, on teillä maistraatissa
avonainen neuvosmiehen virka, ja epäilemättä on se sinulle helppoa,
puoltolauseellasi hankkia paikan Kustaalle; hän on kerrassaan
kelvollinen virkamies. Te'e niin, ja silloin on maailmassa yksi
onnellinen pari lisää!» — Tule syliini, poikaseni, että saan onnitella
sinua! Paikka on sinun ja — morsian myöskin! (Syleilevät.)
HALONEN. (Riemuissaan.) Todellako? (Nooralle.) Noora! Rakastatteko te
minua, todellakin minua?
NOORA. (Nojaa hänen rinnallensa.) Sinua, ainoastaan sinua.
HALONEN. (Syleilee Nooraa, pyörittää häntä.) Hurraa! Heleijaa! (Tulevat
lähelle Norosta, joka yhä seisoo tyhmistyneenä, kädet hajallaan.) Hyvä
Jumala — Noronen! — (Syrjään.) Hänen olen kokonaan unhottanut!
VESANEN. Mitä varatuomari Noronen tekee siellä?
HALONEN. Noronen, ystäväni!...
NORONEN. Hurraa! Heisaa! Heleijaa! (Pyörii ympäri, kädet hajallaan.)
Kaikki ovat iloisia, — minä myöskin! — Se on kait minun tähteni!...
Heleijaa!... (Pysähtyy.) Halonen! Halonen! Sinä olet vetänyt nenästä
minua aika tavalla!
HALONEN. Hyvä Noronen! Älä väärin ymmärrä minua! — Noora, minä luulin
että sinä rakastaisit Norosta, ja, taistellen oman sydämmeni tunteita
vastaan, kosin minä sinua hänelle, ystävälleni... Minä luulin, että
sinä arvasit sen. — Mitä kirjeen sisältöön tulee, en minä tiennyt siitä
mitään, en kirjaintakaan.
VESANEN. Noronen, älkää moittiko ystäväänne. Minun täytyy sanoa teille,
että Noora ei rakasta teitä. Minä kyllä ajattelin teitä, ja puhuin
teistä hänelle, mutta se ei auttanut, tuo pikku noita oli lahjoittanut
sydänkäpysensä tuolle huimapäälle, ikkunan kautta.
NORONEN. (Syrjään.) Siitä saa hän kiittää ainoastaan rattoisuuttaan,
nauruaan ja iloista luonnettaan. Se houkuttelee onnenkin luokseen,
sanoi hän äsken. Minä sitä vastoin työnnän luotani kaiken kuivalla
vakavuudellani, ärtyisällä luonteellani ja jörömäisyydelläni. — Täytyy
tyytyä kohtaloonsa, ja jäädä vanhaksi pojaksi, — mutta enemmän iloa
tästälähin! — (Ääneen.) Paras ystäväni, Halonen, ja te, neiti Noora,
sydämmestäni toivotan teille onnea! (Kättelee Nooraa, ja syleilee
Halosta. Juhani tulee sisälle.)