(NORONEN. VESANEN.)
VESANEN (tulee sivu-ovesta). Katsohan vaan... herra varatuomari
Noronen! Miten olen ansainnut kunnian saada nähdä teidät luonani näin
aikaisin?
NORONEN. Ettekö voi arvata, herra pormestari?
VESANEN. Ehkä, ainakin osaksi, luulen minä. Avonainen virka
maistraatissa... eikö se ole se, joka teidät on johtanut luokseni näin
varhain?
NORONEN. Ihan oikein, herra pormestari. Ja minä uskallan toivoa...
VESANEN.... Ja täydellä oikeudella... Teillä on ennen muita etuoikeus
siihen virkaan. Olette toimellinen ja ahkera mies, ja kukaan ei soisi
teille sitä virkaa sydämmellisemmin, kuin minä. Tässä käteni vakuudeksi
(ojentaa kätensä hänelle).
NORONEN (seisoen ja salaten rikkinäistä housunpunttiansa, välttää
näkösälle tuloa ja kumartaa ainoastaan). Kiitän nöyrimmästi, herra
pormestari!
VESANEN. Ihan todella, herra varatuomari, ihan todella! Tässä on käteni
— lyödään kättä.
NORONEN (kuten ennen). Te olette erittäin hyväntahtoinen, herra
pormestari!
VESANEN (pudistaa päätään). Lempo soikoon, mikä teitä vaivaa, herra
Noronen? Pelkäättekö minua?
NORONEN (yhä seisoen paikallaan). En ollenkaan! Minä kyllä ymmärrän
antaa arvoa teidän ystävyydellenne ja hyväntahtoisuudellenne, mutta...
VESANEN.... Mutta!... Mitä »mutta», hyvä herra?
NORONEN (hyvin levottomana silmäillen housun punttiansa). Tällä
hetkellä... luulen minä.... taikka minä ajattelin...
VESANEN. Hiiteen teidän luulonne ja mietteenne! Kas tuossa käsi!
(Ojentaa kätensä edelleen.)
NORONEN (huoaten). Jos te niin käskette... (Astuu jonkun askeleen
lähemmäksi, yhä piilottaen rikkinäistä housun punttiansa.)
VESANEN (ottaa hänen kätensä ja pudistaa sitä). No, vihdoinkin
uskallatte! — Turhaa, narrimaista häveliäisyyttä vaan! Olkaa
vakuutettu, että minä teidän eduksenne teen, mitä voin! — (Alkaa
kävellä edestakaisin.)
NORONEN. (Joka kerta kuin Vesanen menee hänen sivuitsensa, kumartuu
korjaamaan rikkinäistä housun punttiaan, ettei pormestari huomaisi
sitä, ja nousee aina suoraksi kun pormestari kääntyy ympäri häneen
päin. Ei kuuntele mitä pormestari puhuu.)
VESANEN (kävellen). Te olette todellakin paikan ansainnut. Te olette
aina ollut täsmällinen virassanne, ja olette osoittanut erinomaista
ahkeruutta sekä väsymätöntä avuliaisuutta, jollaista tähän aikaan enää
harvoin tapaa nuorissa miehissä. Sellaiset ominaisuudet tulee palkita
arvonsa mukaan. — Ja sitäpaitsi olette te jo siinä ijässä, jolloin
ruvetaan ajattelemaan omaa kotia oman lieden ääressä. — (Pysähtyy
Norosen eteen.) Eikö totta, — teilläkin on tuolla vasemmalla puolella
pieni eläjä, joka levottomana tykyttää liivinne vuoria vastaan? —
NORONEN (hajamielisenä). Pyydän anteeksi, herra pormestari, se on minun
taskukelloni. Se on muuan vanhanaikainen, suurehko koneisto, jonka olen
perinyt isältäni.
VESANEN (hämmästyneenä). Oletteko päästänne sekaisin, herra varatuomari?
NORONEN (syrjään, epätoivoisena). Armahda Jumala minua! Nyt varmaankin
sanoin jonkun tuhmuuden! — Kirottu housun puntti!
VESANEN. Minä puhuin teidän sydämmestänne; ja te alatte kehua kelloanne!
NORONEN (syrjään). Siinä se oli! — Kuolema tuolle housun puntille!
VESANEN (syrjään). Nooralla on sittenkin oikein; hän ei ole
täysijärkinen. — (Ääneen.) Oletteko jo tarkastellut naima-ikäiset
naiset kaupungissamme?
NORONEN. Minäkö?
VESANEN. Aivan niin.
NORONEN. En herra pormestari. Ja mitä se hyödyttäisikään? Sydämmeni on
tehnyt valintansa.