(VESANEN ja NOORA istuvat kahvipöydän ääressä).
VESANEN (laskee kahvikuppinsa pöydälle). Mutta, oikein todella, hyvä
Noora, varatuomari Noronen...
NOORA (keskeyttää hänet äkkiä). Sinä et ollenkaan ole huomannut, isä
hyvä, miten kauniisti meidän ruusumme kukkivat. Kuinka loistava ja
tuore väri!... ja tuoksu sitten!... Ihaillessaan näitä luulisi olevansa
Persiassa, tuhannen ja yhden yön satumaassa.
VESANEN. Mutta kuulehan, Noora, varatuomari Noronen...
NOORA (kuin ennenkin). Ja kaikista hauskinta on se, että satakieli on
tehnyt pesänsä aivan ruusupensastoon. Eilen illallakin seisoin minä
pensaan luona ainakin tunnin ajan, ja kuuntelin sen kaunista laulua.
Kuinka se liverteli! Ah niin kauniisti!...
VESANEN. No, se siitä; mutta, kultaseni, varatuomari Noronen...
NOORA (pahoillaan). Mitä sinä, hyvä isä, oikein tarkoitat tuolla
varatuomari Norosella? Koko aamuna en ole kuullut muuta kuin
varatuomari Noronen, varatuomari Noronen. Mikä hänen on? Onko hän
tehnyt itsensä huomatuksi jonkun tutkinnon suorittamisella, tai onko
hän onnistunut jonkun asian ajamisessa? Eli mitä hän on tehnyt?
VESANEN. Voit uskoa minua, rakas Noora, varatuomari on kunnon ihminen
ja kelpo virkamies. Se nainen, joka hänet saa miehekseen, tulee
varmaankin onnelliseksi.
NOORA. Sen kyllä uskon. Sitähän sinä aina sanot. Ja taaskin koetat
kääntää minun ajatuksiani naima-asioihin. (Uhkaa leikillisesti
isäänsä). Sinä pahanilkinen isä! tahtoisitko sinä niin kernaasti
minusta päästä?
VESANEN. Aivan oikein; minä en saa rauhaa, ennenkuin näen sinut
vihkimä-pallilla. Sinä jo pian tulet suuremmaksi minua, sydänkäpyseni.
Tytöllä, joka on naima-ijässä, tulee aina olla joku, jota hän
hallitsee; jos hän ei saa miestä tohvelinsa alle, laittaa hän sinne
isänsä, varsinkin jos hän, kuten minäkin, ikävä kyllä, on leskimies.
Niin, niin, sinä pikku keijukainen, voit kyllä hymyillä ja lyödä
leikiksi koko asian, — minulla on kuitenkin oikein. Tarkoitan oikein
täyttä totta, ja sen vuoksi sanonkin vielä kerran...
NOORA (pitää käsiä korviensa edessä). Varatuomari Noronen! Varatuomari
Noronen! Hyvä isä, anna minun olla rauhassa siitä ihmisestä! Minä en
pidä hänestä, — minä en voi pitää hänestä!
VESANEN. Mutta minkätähden, lintuseni? Hän on mies, jota ei sovi
halveksia. Eilen tarkastelin häntä oikein tarkoin, kiireestä
kantapäähän asti: näkönsä on hyvin miellyttävä, ja ryhtinsä niinikään
huomiota herättävä; sitä paitsi on hänellä rehellinen ja avonainen
sydän; ja olen kuullut puhuttavan, että hän säästäväisyydellään on
koonnut itselleen pienen omaisuuden.
NOORA. Siitä minä viis välitän! Ja vaikka hän istuisi korvia myöten
kullassa, en minä sittenkään huolisi hänestä.
VESANEN. Mutta sanohan, minkätähden?
NOORA. Sentähden, että minä en pidä hänestä, isä!
VESANEN. Ja minkätähden sinä et pidä hänestä?
NOORA. Sentähden että hänen käytöksensä on niin kömpelö ja
nurinkurinen. Oletko huomannut esim., että hänen saappaansa korot aina
ovat kallellaan?
VESANEN. Ja sentähden sinä...?
NOORA (harmissaan, melkein itkien). Niin, sentähden — juuri sentähden!
VESANEN. Mutta, rakas lapsi, onko se siis välttämätöntä avio-onnelle,
että saappaan korot aina pitää olla suorassa?
NOORA (nyyhkyttäen). On, ainakin minusta, sillä minä en milloinkaan
voisi rakastaa sellaista miestä, joka käy saappaansa korot kallelleen.
VESANEN (on noussut ylös, menee Nooran luo ja hyväilee häntä
ystävällisesti). No, no, sydänkäpyseni, jos se on niin tärkeätä, voimme
kyllä katsoa sinulle sellaisen miehen, jolla on suorat saappaan korot!