Mäntysaaren kalastajakylän ranta. Taustalla kylä rakennuksineen. Talot
siististi maalatut. Aitat pihojen ympärillä kaksikerroksiset
ullakkoineen. Rannalla kala-aittoja ja niiden seinillä verkkoja
kuivamassa. -- Näyttämön oikealla puolella Luotolan talo. Vasemmalla
aittoja, perällä lahden poukama, jonka takaa näkyy yllämainittu kylä.
Leena, Eevastiina ja Matti ovat rannalla kaloja huuhtomassa. Kantavat
koreja aitasta rantaan ja takaisin.
MARI (Tulee.) Joko Eero on tullut kotia Vahtiluodolta?
LEENA. Ei vielä.
(Katselee merelle päin.)
Näkyyhän tuolta tulevan vene tännepäin. Se on yksimastoinen ja sillä on
punainen juova isossa purjeessa, niin että kyllä se on meidän
luotsejamme. Jos lie hyvinkin Eero. Mutta miksi sitä kysytte?
MARI. Muuten vaan. Mieheni kertoi, että kohta kai saapuu Eeron määräys
luotsiksi. Onhan hauskaa, kun jo viisi vuotta on ollut luotsioppilaana
ja vihdoinkin pääsee vakinaiseksi. Mieheni oli saanut kirjeen
luotsikapteenilta, että nyt on Eeron vuoro. Onhan se Eerolle onni, että
Kurkelan Risto keväällä hylkeen pyynnissä jäi jäälautalle, -- vaikka
kyllä vainajan vaimoa ja lapsia käy sääli.
LEENA. Niinpä kyllä, mutta vähäsenkö täällä ihmisiä kuolee
tapaturmaisesti, kesäisin rajuilmoilla ja talvisin ulkojäillä hailin
pyynnissä ja hylkeenammunnassa. Kovallahan se meikäläisten leipä on.
Sellaiselle matkalle se hukkui minunkin mieheni, ja sen jälkeen olen
saanut Eeron kanssa kahden tehdä kaikki työt. Ja näin vanhalle naiselle
ei enää ole kevyttä vetää märkää nuottaa.
(Katselee merelle päin.)
Kyllä se on Eeron vene, ja hänellä on hyvä tuuli. Kohta hän on kotona.
Kunpa nyt olisi perää siinä, että hänestä tehdään luotsi, silloin saisin
minäkin vanhoilla päivilläni hiukan lepoa!
MARI. Kyllä kai siinä perää on. Ja onhan Eero paraita miehiä tässä
kylässä. Ei juo eikä tuhlaa, niinkuin monet muut luotsioppilaat. Mitenkä
se tuo teidän naapurinne poikakin elää! Joka kerta kun käy kaupungissa,
tulee humalassa takaisin ja tuo pirtua muillekin. Isä on nuorena ollut
samanlainen ja äitikin on niin löperö. Millähän nekin tulevat toimeen?
Kun toisilla juhannuksen aikaan on kolmekymmentä tynnyriä silakoita
Viroon vietäväksi, niin heillä ei ole kuin viisitoista. Eikä sillä saa
Virosta viljaa ja maaomenia koko talven varaksi.
LEENA. Ei saa, ei. Eiköhän heidän vielä täytyne myydä talonsakin ja
silloin on köyhyys kova.
(Katselee oikealle.)
Mikä liike tuolla rannassa nyt on, kun on niin ihmisiä täynnä. Kas,
luotsilaivahan on tullut satamaan. Mitähän silläkin taas on täällä
tekemistä?
MARI. Joko se on tullut? Siitähän se kapteeni miehelleni kirjoittikin,
että hän tuo tänne nuoren sukulaisensa kesää viettämään. Juoksenpa
katsomaan, ketä sieltä laivasta tulee maihin.
(Mari menee.) (Kautola, Honkala, Rasi, Perttula ja Isoin tulevat.)
MATTI. No minne ne miehet ovat menossa noin joukolla? Luotsilaivaako
menette vastaan?
KAUTOLA. Eipä juuri sitä. Mennään laskemaan uutta jahtia mereen.
LEENA. Vai jo se on niin valmis. Kunpa nyt olisi Kautolalla parempi onni
kuin ennen. Onhan se hyvä alus, kun Isoin sen on rakentanut.
KAUTOLA. Eikä näillä mailla juuri parempaa laivanrakentajaa olekaan. Vai
mitä mestari itse ajattelee?
ISOIN. Eihän sitä tiedä, miten milloinkin onnistuu. Olenhan niitä jo
rakentanut montakin. Milloin ovat tulleet hyviä, milloin huonoja. Mutta
eikö mennä? Miehet taitavat jo olla koossa ja valmiit laskemaan. Tule
sinäkin Matti avuksi!
MATTI. Eihän tuolla väliä liene, vaikka tulenkin.
HONKALA. No mennään sitten.
(Kautola, Honkala, Rasi, Perttula, Isoin ja Matti menevät.)
LEENA. Uuttera se Kautola on niitä jahteja rakentamaan, vaikka tappiota
se vaan tähän saakka niistä on saanut. Kunpa kerran olisi hänelläkin
parempi onni.
EEVASTIINA. Eipä se saarelaisen onni koskaan niin suunnaton ole. Mutta
onko Leenalla lainata meille vähän suoloja? Pitäisi lähteä suolaamaan
nämä hailit, mutta ei ole millä suolaisi. Kyllä maksetaan, kun palataan
Virosta. Vähäsen meillä sinne on viemistä, mutta ehkä Leena kuitenkin
uskoo meille sen verran.
LEENA. Ei niitä meilläkään juuri ole muille antaa, ja kunhan ei kävisi
teille Virossa samalla lailla kuin viime vuonnakin.
EEVASTIINA. Ei käy. Mattia ei oteta tällä kertaa mukaan lainkaan. Hänen
syynsähän se oli, että niin kävi. Kuka käski hänen juopottelemaan sen
tuntemattoman vironmiehen kanssa. Ainahan meidän saarelaisemme uskovat
silakkansa virolaisille velaksi ja käyvät sitten syksymmällä perimässä
viljansa ja maaomenansa. Niinhän sitä vaihtokauppaa on tehty monen
miehen ikä, ja harvoin on virolainen pettänyt. Meille sattui
onnettomuus, ja syy oli Matin. Humalapäissään rupesi kauppaan
tuntemattoman kanssa, ja sinne jäi vaivalla kootut silakat. -- Mutta
antaako Leena niitä suoloja? Kyllä mekin sitten toinen kerta muistetaan.
LEENA. Köyhä antaa vähästään, rikas ei anna paljostaankaan. -- En sitä
minäkään tekisi, ellei Eero katselisi sitä teidän Annikkianne. Kuka sitä
tietää, vaikka meistä vielä tulisi sukulaiset. Kuuluuhan Eerosta tulevan
luotsi, ja minkä poikaani tunnen, tulee hän silloin kosimaan Annikkia.
-- Voinhan minä pari kappaa lainata, jos se riittää.
EEVASTIINA. Kyllä se riittää, vähänhän meillä on suolattavaa. Ei köyhyys
ole ilo kellenkään ja kaikkein vähimmin saarelaiselle. Ja ne ovat
melkein kaikki köyhiä. Jotkut ovat rikkaita, jotka ovat aikoinaan
ymmärtäneet koota, niinhän se minun mieheni sanoo. Jos hänkin olisi
pitänyt puoliaan, silloin kun Virosta seilattiin viinaa ja Lyypekistä
kahvia, sokuria ja kankaita kaupungin kauppiaille, niin olisi hän nyt
rikas mies. Olihan hänkin mukana noilla matkoilla, mutta möi ryypystä
voittonsa muille ja nyt ollaan köyhiä. Ja harvoinko se kertoo, kuinka
ennen vanhaan laivoja pelastettiin merihädästä ja joka mies ansaitsi
tuhansia, mutta hänen osansa se on hävinnyt kuin tuhka tuuleen. Ja nyt
on merellä hyvät majakat ja tulet, niin ettei siitäkään enään ole
toivoa.
LEENA. No, no Eevastiina, ei pidä pahoitella, että ne ansiot ovat
menneet. Kyllähän täällä eletään niistä huolimatta vaikka huonostikin.
Mennäänkö aittaan?
(Ovat lähtemäisillään, kun luotsivanhin tulee.)
VAINIO. Päivää Leena ja Eevastiina. Tänne tulee vieraita.
LEENA. Tännekö vieraita? Ketä?
VAINIO. Luotsikapteeni nuoren sukulaisensa maalarin ja erään ylioppilaan
kanssa. Hakevat kesäasuntoa. Ehkä Leena voisi heidät ottaa?
LEENA. Vaikeahan minun on pitää herroja ruuassa. Mistä täällä saaressa
heille herkkuja hankkii.
VAINIO. Kyllähän minä sitä heille sanoin, mutta vastasivat, ettei näin
kesäiseen aikaan ole herkuista väliä. Onhan Leenalla hyvä lehmä ja
tuoreesta kalasta ei ole puutetta.
LEENA. Kyllä minun on hyvin vaikea ruveta heille emännöimään. Eikö
muualla sopisi paremmin? Onhan se Halosen vaimo käynyt keittokoulun ja
osaa paremmin kuin minä tehdä herroille ruokaa. Kun sen mies vielä on
merillä, niin olisihan sielläkin tilaa.
VAINIO. Olisihan se niinkin, mutta kapteenin sukulainen kuuluu
maalailevan tauluja ja haluavan tänne saaren päähän, jossa näkyy aava
meri. Muuten luulen, että kapteeni voisi suuttua, ja siitä tulisi
Eerolle ikävyyksiä. Tietäähän Leena, että hän kohta nimitetään
luotsiksi. -- Tuolla jo herrat tulevat. Leenan pitää päättää äkkiä.
(Luotsikapteeni, Viklund ja Kanervo tulevat.)
LUOTSIKAPTEENI. Täällähän teille pojat tulee kissanpäivät. Ei tämän
ihanampaa paikkaa ole koko Suomenlahdella. Päivää emäntä! Tässä on
maalari Viklund ja tässä ylioppilas Kanervo. Hauskoja poikia molemmat.
Ottaahan emäntä heidät tänne asumaan?
LEENA. Kai minun on heidät ottaminen. Tervetuloa vaan! Onhan meillä
täällä kamari, jossa voivat asua.
VIKLUND. Tämähän on vallan mainiota. Näin ihanaa ei ole Itaaliassakaan.
Vai mitä arvelet Kanervo?
KANERVO. Hyvin hupaisa paikka. Täällähän luulisi sinulta työn sujuvan.
Ja aiheita ei sinulta täällä tule puuttumaan. Olethan nyt kerran
tilaisuudessa kuvaamaan merta ja saarelaisia.
VIKLUND. Merta olen aina ihaillut. Se on niin suuremmoinen. Onnellisia
ihmisiä, jotka saavat täällä meren helmassa elää kesät, talvet. Vai mitä
Kanervo?
KANERVO. En vielä tiedä, lienevätkö onnellisia vai onnettomia. Luulen
kuitenkin, että heillä on suuremmat mahdollisuudet kuin niillä, jotka
kyntävät peltojaan mantereella.
LUOTSIKAPTEENI. No pojat! Mennään huoneeseen. Emäntä on hyvä ja keittää
meille kahvia. Olisi hyvä, jos tekisitte sen pian, sillä minulla on
kiire.
(Menevät kaikki kolme taloon.)
EEVASTIINA. Ystävällisiä herroja.
LEENA. Ainakin aluksi.
VAINIO. Tietääkö Leena uutisia?
LEENA. Tiedänpä kyllä. Mari on jo minulle kertonut Eeron nimityksestä.
VAINIO. Vai niin. Onneksi olkoon! Minulla on vähän kiire katsomaan
Kautolan jahdin mereen panoa niin että hyvästi vaan Leena!
LEENA. Hyvästi, hyvästi.
(Eero ja Annikki tulevat.)
LEENA. Mistä se Eero tapasi Annikin?
ANNIKKI. Olin Vahtiluodolla kalassa. Pyysin päästä maihin Eeron
veneessä.
LEENA. Saitteko paljonkin?
ANNIKKI. Eipä sanottavasti. Johan se paras hailiaika on ohitse. Olisi
pitänyt meidänkin mennä Vahtiluodolle oljamiin varemmin, mutta kun Matti
viipyi kaupungissa niin kauvan viime matkallaan, jäi se tekemättä. Ja se
isäkin on jo niin huono ja vaivainen, ettei tahdo jaksaa verkkoja
laskea. Mitä siitä sitten tulisi?
LEENA. Luotsivanhimman vaimo tässä vasta kertoi teidän elämästänne,
ettei se taida juuri hääviä olla.
ANNIKKI. Ei, Jumala paratkoon.
LEENA. Samalla se Mari kertoi, että sinusta Eero kohta tehdään
vakinainen luotsi. Ehkä jo lie tehtykin, vaikkeivät paperit vielä ole
saapuneet.
EERO. Ihanko totta.
(Leena menee.)
Kuules Annikki, minusta tehdään luotsi. Vihdoinkin!
ANNIKKI. Vai niin!
EERO. Vai ei se sinua sen enempää ilahuta?
ANNIKKI. Mitäpä tuo minua juuri liikuttaisi.
EERO. Mitäkö se sinua liikuttaisi! Etkö arvaa?
ANNIKKI. Olen huono arvaamaan arvoituksia.
EERO. Vai on tämä asia sinulle arvoitus. Onko se totta vai leikkiä?
ANNIKKI. Sanoinhan, etten ymmärrä arvoituksia.
EERO. Oletko todella niin huono arvaamaan? En ole sitä ennen tietänyt,
vaikka olenkin sinut tuntenut pikkutytöstä. Kuule Annikki, mitä sanon!
(Eero kuulee ääniä talosta.)
Mutta mitä tämä on? Täällähän on vieraita. En tietänytkään sitä.
(Katsoo ovesta sisään.)
Äiti, tule tänne, ketä täällä on?
LEENA (Tulee.) Unohdin vallan kertoa sinulle. Kamarissa on
luotsikapteeni ja kaksi nuorta herraa, jotka hän on tuonut tänne
asumaan.
EERO. Kauvaksiko?
LEENA. Koko kesäksi.
EERO. Ja sinä otit heidät tänne?
LEENA. Otin. Mikäpä siinä auttoi, kun itse luotsikapteeni pyysi. Mutta
mitäpä siitä olisi vastusta, ehkä tässä tullaan hyvinkin toimeen ja
ansaitaankin siitä vähän.
EERO. Minusta se ei ollut hyvin tehty. Minä olin aikonut järjestää nämä
kotiasiat nyt hyvin kiireesti vallan toisin. Eikö niin Annikki?
ANNIKKI (Kääntyy nauraen selin Eeroon.) Mistä minä sinun aikeitasi
tuntisin?
LEENA. Ennätäthän sen tehdä syksymmälläkin.
EERO. Syksyyn saakka ennättää meikäläiselle tapahtua paljon.
VIKLUND (raottaen ovea.) Joko kohta saamme kahvia? Kapteenilla on kiire.
LEENA. Kohta, kohta. Käyn vaan hakemassa kermaa. Tule sinäkin Annikki
auttamaan maitoa kuoriessa.
(Leena ja Annikki menevät. Eero heittäytyy pitkälleen nurmelle. Viklund
ja Kanervo tulevat kamarista.)
VIKLUND. Sanoinhan, että näin täällä hiton sorjan tytön. Hän on
varmaankin mennyt ulos, koska häntä ei näy täällä. Kerrassaan mainio
malli! Hänet maalaan aivan ensimmäiseksi. Ajattele, jos sinulla lainkaan
on mielikuvitusta: maalaan hänet, kun hän istuu meren rannalla, auringon
laskussa, joka kultaa hänen kutrinsa. Valkoiset laineet huuhtovat hänen
alastomia jalkojaan ja tuuli kietoo vaatteet tiukalle hänen ihanan
vartalonsa ympärille. Nimeksi panen minä: Odotus. Eikö se ole mainiota?
KANERVO. Onpa kyllä, vaikka aihe tuntuu minusta hyvin vanhalta.
VIKLUND. Tietysti se tuntuu vanhalta. Kaikki aiheet ovat vanhoja, mutta
taiteilijan tulee niihin luoda uusi henki. Eikö muuten ole omituista
ajatella, että me suomalaiset asumme meren ympäröiminä, mutta meidän
maalarimme eivät osaa kuvata merta eivätkä meidän runoilijamme laulaa
siitä. -- Mutta minne se tyttö katosi?
EERO (On herrojen huomaamatta noussut maasta.) Anteeksi. Hän tulee
kohta.
(Herrat säpsähtävät.)
Olen Eero Luotola.
VIKLUND (Kuiskaa Kanervolle.) Toinen mainio malli. Minulle tulee täällä
paljon tekemistä.
(Ääneen.)
Kiitoksia, Luotola, ilmoituksestanne. Kanervo, menemmekö kamariin?
(Poistuvat.)