Pienessä kaupungissa Kentuckyn valtiossa istui eräänä helmikuun päivänä
kaksi herrasmiestä vakavasti keskustellen. Huone, missä olivat, oli
hienosti sisustettu ja heidän edessään oleva pöytä oli täynnä
viinipulloja ja muita virvokkeita.
Toinen herroista oli lyhytkasvuinen ja lihava. Hänen kasvojensa ilme oli
röyhkeä ja halpamainen ja koko hänen käytöksensä osoitti sellaista
henkilöä, joka ei ole saanut minkäänlaista sivistystä, mutta joka
kuitenkin tahtoo olla ylinnä joka paikassa. Hänen pukunsakin oli
sentapainen, loistava ja huomiota herättävä. Suureen ruususolmuun
sidottu kaulaliinansa oli punaisen ja sinisen kirjava, liivit hohtavan
punaiset ja lihavat kädet täynnä sormuksia. Raskaat kiiltävät
kellonvitjat, joihin oli kiinnitetty kaikenlaisia leluja, riippuivat
alas aina vatsalle asti. Ne näyttivät olevan omistajansa ylpeyden
esineenä, sillä keskustellessaan hän niitä ehtimiseen hypisteli ja
kilisteli. Hänen puheensa oli hyvin karkealuontoista ja sitä hän sitten
vielä höysti raaoilla sanoilla ja kirouksilla.
Toinen herroista oli sitä vastoin kaikesta päättäen sivistynyt henkilö,
vaikka huolihuntu par'aikaa peitti hänen kasvonsa ja teki koko muodon
sangen synkäksi. Hän kääntyi vieraaseensa päin ja sanoi vakuuttavalla
äänellä:
"Kuten jo olen kertonut teille, herra Haley, on Tuomo varsin erinomainen
palvelija. Hän hoitaa koko taloni, on tarkka kuin puntari, aina
rehellinen, aina luotettava."
"Tarkoitatte kai, herra Shelby, niin rehellinen kuin neekeri voipi
olla", keskeytti lihava Haley, viinilasiaan kallistellen.
"En todellakaan. Tuomo on ehdottomasti rehellinen, sillä hän on hurskas
ja jumalinen."
"Niin, hurskaus sopii varsin hyvin neekerille ja lisää suuresti hänen
arvoaan, kun se vaan on todellista laatua. Minullakin oli kerran
sellainen orja, jonka puheita totta puhuen kuunteli kuin papin saarnaa.
Ja päälle päätteeksi ansaitsin 600 dollaria[1] myydessäni hänet." Tätä
kertoessa loistivat herra Haleyn kasvot.
[1] Dollari = 5 S:mka 35 p:ä.
"Voitte olla vakuutettu siitä, että Tuomon hurskaus on sitä oikeata
lajia. Olen häntä monesti koetellut. Kerrankin lähetin hänet tuonne
lähikaupunkiin noutamaan minulle 500 dollaria. Vaikka, kuten nyt
perästäpäin olen saanut kuulla, muutamat veijarit kehoittivat häntä
pistämään rahat omaan taskuunsa ja pakenemaan Kanadaan, palasi hän
määrätyllä hetkellä ja toi minulle koko summan. En suinkaan mielelläni
hänestä eroa, mutta koska nyt juuri satun olemaan suuressa rahapulassa,
kehoitan Teitä ottamaan Tuomon velkani maksuksi."
"Ihan mahdotonta", intti herra Haley, "mutta jos Teillä olisi joku poika
tahi tyttö vielä Tuomon keralla antaa, niin sitten voisi asia käydä
päinsä."
Samassa avautui ovi ja nelivuotias poikanen sekarotua astui huoneeseen.
Lapsi näytti erinomaisen herttaiselta. Mustat silkkipehmeät kiharat
ympäröivät hänen pyöreitä kasvojaan. Tummat, suuret silmät katselivat
uteliaasti ja samassa iloisesti huoneessa olijoita ja poskiin
muodostuivat pienet kuopat niin pian kuin suu vetäysi hymyyn.
Pienokaisen varma käytös ja rohkea läheneminen osotti, että hän ennenkin
oli käynyt isäntänsä huoneessa.
"Kas Harry", huusi herra Shelby, "tule tänne, niin annan sinulle
rusinatertun."
Harry riensi sitä ihastuksella ottamaan. "Ja nyt", lisäsi herra Shelby
silitellen Harryn päätä, "voit näyttää tälle vieraalle, kuinka sinä
osaat laulaa ja tanssia."
Poika alkoi heti kirkkaalla, raikkaalla lapsen äänellä erästä omituista
neekerilaulua säestäen sitä pään, käsien ja jalkojen liikkeillä,
seuraten tarkasti tahtia. "Mainiota", huusi Haley innostuksissaan ja
heitti poikaselle appelsiinin.
Kun tämä vieläkin isäntänsä kehoituksesta teki muitakin pikku temppuja,
kääntyi Haley yht'äkkiä herra Shelbyn puoleen, taputti häntä olkapäälle
ja kuiskasi: "Antakaa minulle tämä poikanen vielä lisää ja kauppamme on
tehty."
"Mutta mitä ihmettä te lapsukaisella tekisitte", kysyi herra Shelby.
"Se on nyt minun salaisuuteni", vastasi Haley. "Mutta kuulkaapas
kuitenkin. Minulla on eräs tuttava, joka ostaa somia lapsia, elättää
niitä jonkun ajan ja myy sitten hyvästä hinnasta. Rikkaat ihmiset
maksavat niistä nähkääs suuret summat, sillä nykyään ovat kauniit
palvelijat muodissa. Tuollainen sievä ovenavaaja ja passari antaa koko
talolle hienon leiman."
"En minä tahtoisi myydä lasta", sanoi herra Shelby hitaasti. "Minä
tiedän, että se saattaisi sydämmen surua pienokaisen äidille, ja sitä en
soisi."
"Naisväki on todella hirmuista, kun se pääsee parkumisen alkuun", myönsi
Haley. "Minä en puolestani voi sietää heidän kyyneleitänsä. Mutta siksi
tällaisia asioita onkin varovasti ajettava. Te voisitte esim. lähettää
lapsen äidin pois päiväksi pariksi, ehkäpä viikoksikin ja sillä ajalla
kaikki tapahtuisi hiljaisuudessa. Äidin palattua voisi vaimonne sitten
antaa hänelle korvarenkaat taikka uuden hameen; varmaan hänen mielensä
tällä tavalla vähitellen tyyntyisi."