»Teidän majesteetistanne se on hupaisa ilveily», virkoin, »mutta
minusta, _helas_, se on paljoa pikemmin murhenäytelmä.»
»No, no, Marcel», torjui hän, »enkö saa edes vähän nauraa? Ranskan
kuninkaana oleminen tekee ihmisen niin surumieliseksi! Kertokaa minulle
huolenne!»
»Neiti de Lavédan on luvannut tulla vaimokseni vain siinä tapauksessa,
että pelastan hänen isänsä mestauslavalta. Tulin tänne sitä varten
hyvin toiveikkaana, sire. Mutta hänen vaimonsa on ennättänyt ennen
minua ja nähtävästi hankkinut hänelle peruuttamattoman tuomion.»
Hän loi katseensa maahan, ja hänen piirteensä saivat tavallisen synkän
ilmeensä. Sitten hän katsahti jälleen ylöspäin, ja hänen surumielisten
silmiensä pohjalla näin pilkottavan jotakin, mikä muistutti hyvin
suuresti myötätuntoa.
»Tiedätte, että pidän teistä, Marcel», puhkesi hän puhumaan lempeästi.
»Jos olisitte oma poikani, en voisi rakastaa teitä enempää. Olette
huima, hillitön vintiö, ja useammin kuin kerran olen kuullut teidän
ilkeistä kujeistanne; mutta te olette toisenlainen kuin nämä toiset
tomppelit ettekä ainakaan ole ikävystyttänyt minua. Ja se on paljon
tehty. En tahtoisi menettää teitä; ja minä menetän teidät, jos te
otatte puolisoksenne tämän Languedocin ruusun, sillä otaksuttavasti
hän on liian suloinen kukka tuotavaksi kuihtumaan hovin ummehtuneeseen
ilmaan. Tämä mies, tämä varakreivi de Lavédan, on ansainnut kuoleman.
Miksi en antaisi hänen kuolla, koska te, jos hän kuolee, ette mene
naimisiin?»
»Kysyttekö minulta miksi, sire?» sanoin. »Siksi, että teitä nimitetään
Ludvig Oikeamieliseksi eikä yksikään kuningas ole paremmin ansainnut
sitä nimitystä.»
Hän säpsähti, rypisti huuliaan ja vilkaisi La Fosseen päin, joka
oli syventynyt kirjansa salaisuuksiin. Sitten hän veti luokseen
paperiarkin, otti kynän ja jäi istumaan sitä hypistellen.
»Koska minua nimitetään Oikeamieliseksi, on minun annettava oikeuden
mennä menoaan», vastasi hän vihdoin.
»Mutta», huomautin, alkaen äkkiä toivoa, »oikeus ei voi vaatia, että
varakreivi de Lavédan joutuu pyövelin käsiin.»
»Miksi ei?» Hän loi minuun pöydän yli juhlallisen vakavan katseen.
»Siksi, ettei hän ollut aktiivisesti mukana kapinassa; jos hän
olikin valtiopetturi, niin hän oli vain sydämessään ja ennenkuin
mies tekee rikollisen teon, ei häneen voida sovittaa lakia kaikessa
ankaruudessaan. Hänen vaimonsa on selvästi paljastanut hänen
uskottomuutensa. Mutta kohtuutonta olisi rangaista häntä samalla tavoin
kuin niitä, jotka ovat olleet aseissa teitä vastaan, sire.»
»Ah!» Hän mietti. »No? Entä sitten?»
»Eikö siinä ole kylliksi, sire?» huudahdin. Sydämeni sykki kiivaasti ja
suoneni värähtelivät tämän tärkeän hetken jännityksestä.
Hän taivutti päätään, kastoi kynäänsä ja alkoi kirjoittaa.
»Minkä rangaistuksen tahtoisitte minun määräävän hänelle?» kysyi hän
kirjoittaessaan. »No, Marcel, olkaa vilpitön minua ja vilpitön häntä
kohtaan — sillä sellainen kuin te olette häntä kohtaan, olen minäkin
hänen kauttaan teitä kohtaan.»
Tunsin kalpenevani kiihtymyksestä. »Onhan karkoitus, sire — se on
tavallinen sellaisissa valtiopetostapauksissa, jotka eivät ole kylliksi
ilmeisiä rangaistaviksi kuolemalla.»
»Niin!» Hän kirjoitti ripeästi, »Kuinka pitkäksi ajaksi, Marcel? Hänen
eliniäkseen?»
»Ei, sire. Se olisi liian pitkä aika.»
»Minun eliniäkseni sitten?»
»Myöskin se olisi liian pitkä aika.»
Hän nosti katseensa kirjoituksesta ja hymyili. »Ah! Käyttekö
profeetaksi? No, kuinka kauaksi sitten? Antakaa tulla, mies!»
»Arvelisin, että viisi vuotta —»
»Olkoon viisi vuotta! Älkää virkkako enää mitään!» Hän kirjoitti vähän
aikaa, otti sitten hiekkatolpon ja siroitteli hiekkaa asiakirjalle.
»_Tiens_!» huudahti hän, karistaen paperin puhtaaksi ja ojentaen sen
minulle. »Tuossa on määräykseni herra varakreivi Leon de Lavédanista,
Hänen on lähdettävä maanpakoon viideksi vuodeksi, mutta hänen
tiluksiaan ei takavarikoida, ja karkoitusajan kuluttua hän saa palata
nauttimaan niistä — toivoaksemme uskollisempana kuin tähän saakka.
Käskekää panna tämä määräys heti toimeen ja pitäkää huolta siitä, että
varakreivi lähtee tänä päivänä saattojoukon seuraamana Espanjaan.
Se on samalla todistus, jonka voitte esittää neiti de Lavédanille
osoittamaan, että tehtävänne on luonnistunut.»
»Sire!» Olin niin kiitollinen, etten kyennyt lausumaan sen enempää,
vaan polvistuin hänen eteensä ja vein hänen kätensä huulilleni.
»Kas niin», virkkoi hän isällisesti. »Menkää nyt ja olkaa onnellinen!»
Kun nousin pystyyn, kohotti hän äkkiä kättään.
»_Ma foi!_ Olinpa vähällä unohtaa; herra de Lavédanin kohtalo on niin
paljon askarruttanut ajatuksiani.» Hän otti pöydältään toisen paperin
ja ojensi sen minulle. Se oli Chatelleraultille antamani, tunnustus,
jolla luovutin hänelle Picardiessa olevat tilukseni.
»Chatellerault kuoli tänä aamuna», jatkoi kuningas. »Hän oli pyytänyt
teitä luokseen, mutta kun hänelle oli ilmoitettu, että olitte poistunut
Toulousesta, oli hän sanellut pahoista töistään pitkän tunnustuksen,
jonka hän lähetti minulle yhdessä tämän kanssa. Hän ei voinut,
kirjoitti hän, sallia perillistensä nauttia teidän tiluksistanne;
hän ei ollut niitä voittanut; oikeastaan hän oli menettänyt oman
panoksensa, koska hän oli rikkonut pelin sääntöjä. Hän jätti minun
ratkaistavakseni, oliko hänen maansa joutuva teidän omaisuudeksenne.
Mitä sanotte siitä, Marcel?»
Melkeinpä vastahakoisesti otin paperiliuskan vastaan. Olisi ollut niin
kaunista ja sankarillista heittää rakkauden tähden omaisuuteni kuin
tuhka tuuleen, että sieluni autuuden nimessä minusta tuntui pahalta
nähdessäni omistavani muutakin kuin Beaugencyn. Sitten välähti mieleeni
keskitie.
»Osallisuuteni siihen vetoon, sire», sanoin, »hävettää minua; sen
häpeän tähden olin innokas maksamaan sen, vaikka olinkin täysin
tietoinen siitä, etten ollut menettänyt sitä. Mutta nytkään en missään
nimessä voi suostua siihen, että Chatellerault jäisi häviölle, kuten
hän olisi ollut valmis. Emmekö — emmekö unohda koko vedon lyömistä?»
»Tämä päätös on teille kunniaksi. Juuri sellaista olin teiltä toivonut.
Ja nyt menkää, Marcel! Uskon, että teillä on kiire. Rakkaudentuskanne
hieman helpotettua toivomme näkevämme teidät jälleen hovissa.
Huokasin.
»_Helas_, sire, se ei tapahdu koskaan.»
»Niin sanoitte jo kerran ennenkin, monsieur. Se on typerä mieliala
avioliittoon astuttaessa; mutta — kuten niin monet muut typeryydet — se
on kaunis. Hyvästi, Marcel!»
»Hyvästi, sire!»
Olin suudellut hänen kättään; olin tuonut esiin tulvivan
kiitollisuuteni; olin jo ovella, ja hän oli kääntymäisillään La Fosseen
päin, kun päähäni pälkähti silmätä hänen antamaansa määräystä. Hän
huomasi sen ja äkillisen pysähdykseni.
»Onko jotakin vinossa?» hän tiedusti.
»Teiltä — teiltä on jäänyt eräs seikka pois, sire», rohkenin lausua ja
palasin pöydän luokse. »Olen jo niin kiitollinen, että minua epäilyttää
pyytää vielä yhtä suosionosoitusta. Mutta se ei tuota teille muuta
vaivaa, kuin että lisäisitte muutamia rivejä kynällä, ja asiallisesti
se ei muuta ajatusta.»
Hän vilkaisi minuun, ja hänen otsansa rypistyi, kun hän koetti arvata
tarkoitustani.
»No, mies, mistä on kysymys?» virkkoi hän kärsimättömästi.
»Mieleeni juolahti, että varakreivi-parka, joka joutuu vieraaseen
maahan, yksin, outojen ihmisten seuraan, ja saa kaivata rakkaitaan
nähtyään heidät niin monia vuosia aina luonaan, tuntee itsensä
surkuteltavan yksinäiseksi.»
Kuningas katsahti äkkiä minua silmiin.
»Onko minun siis karkoitettava myöskin hänen perheensä?»
»Koko perheen karkoittaminen ei ole tarpeellista, teidän
majesteettinne.»
Kerrankin katosi surumielinen ilme hänen silmistään, ja hän purskahti
nauramaan niin hilpeästi kuin koskaan olen nähnyt tämän ikävystyneen
hallitsija-paran nauravan.
»_Ciel!_ Mikä vekkuli olette! Voi, että menetän teidät!» huusi hän,
tarttui kynään ja lisäsi määräykseen pyytämäni sanat.
»Oletteko vihdoinkin tyytyväinen?» kysyi hän, antaen paperin minulle
takaisin.
Vilkaisin sitä. Nyt se sisälsi, että rouva varakreivitär de Lavédanin
oli seurattava miestään maanpakoon.
»Sire, te olette liian hyvä!» sopersin.
»Ilmoittakaa sille upseerille, jolle uskotte tämän määräyksen
toimeenpanon, että hän löytää rouvan alhaalta vahtihuoneesta, missä
hän on pidätettynä odottamassa päätöstäni. Jos hän tietäisi, että
hän on varronnut teidän päätöstänne, niin vapisisin ajatellessani
tulevaisuuttanne, kun viisi vuotta on kulunut.»