»Minua varten», sanoi kuningas, »eivät nämä todistukset olisi
tarpeen. Sananne, paras Marcel, olisi riittänyt. Mutta kenties on
hyvä, että olette hankkinut ne oikeusistuinten varalle. Sitäpaitsi
ne ovat arvokkaana lisätodistuksena herra de St. Eustachea vastaan
valtiopetoksesta esittämällenne syytökselle.»
Seisoimme — ainakin La Fosse ja minä seisoimme, Ludvig kolmastoista
istui — eräässä Toulousen palatsin huoneessa, johon olin päässyt hänen
majesteettinsa puheille. La Fosse oli siellä, koska kuningas tuntui
alkaneen pitää hänestä eikä Toulouseen saavuttuaan osannut olla ilman
hänen seuraansa.
»Pidän huolta siitä», jatkoi Ludvig, »että ystävänne chevalier
vangitaan heti paikalla, ja yhtä paljon hänen yrityksestään murhata
teidät kuin hänen poliittisten mielipiteittensä epävakaisuudesta on
lakia käytettävä häntä kohtaan — jyrkästi.» Hän huoahti. »Minusta
tuntuu aina tuskalliselta ryhtyä äärimmäisiin toimenpiteisiin hänen
laatuisiaan ihmisiä vastaan. Pään riistäminen hullulta näyttää
liialliselta velvollisuusintoilulta.»
Taivutin päätäni ja hymyilin hänen leikinlaskulleen. Ludvig
Oikeamielinen suvaitsi harvoin puhua pilaa, ja silloinkin hänen
huumorinsa muistutti huumoria yhtä paljon kuin vesi viiniä. Mutta
kun hallitsija laskee leikkiä, niin jokainen viisas mies, jolla on
suosionosoitus pyydettävänä tai joka haluaa saada paikan tahi säilyttää
paikkansa hovissa, hymyilee, vaikkapa hallitsijan kömpelön pilan
sopimattomuus olisi pikemminkin omiaan aiheuttamaan surua.
»Luonto tarvitsee joskus pientä apua», rohkeni La Fosse viisastella
kuninkaan tuolin takaa. »Tämä St. Eustache on eräänlainen Pandoran
lipas, joka on hyvä sulkea ennenkuin —»
»Menkää hiiteen!» murahti kuningas. »Me emme laske nyt leikkiä. Meidän
on jaettava oikeutta.»
»Ah! Oikeus», jupisi La Fosse, »olen nähnyt kuvia siitä naisesta. Hän
peittää siteellä silmänsä, mutta ei ole niin varovainen ruumiinsa
muihin sulopuoliin nähden.»
Hänen majesteettinsa punehtui. Hän oli ennen kaikkea puhdasmielinen
mies, siveä kuin nunna. Ympäristössään vallitsevaa siveettömyyttä hän
tavallisesti ei tahtonut kuulla eikä nähdä, kunnes sen remu ja melu
kävivät niin voimakkaiksi, ettei hän enää voinut pysyä siihen nähden
sokeana eikä kuurona.
»Herra de La Fosse», virkkoi hän ankarasti, »te väsytätte minua, ja
kun ihmiset rasittavat minua, lähetän heidät pois — mikä on yhtenä
syynä siihen, että tavallisesti olen niin paljon yksin. Pyydän teitä
silmäilemään tuota metsästyskirjaa, niin että voitte selostaa minulle
siitä saamanne vaikutelman, kun olen lopettanut puheluni herra de
Bardelysin kanssa.»
La Fosse peräytyi nöyränä, mutta joutumatta hämilleen, siirtyi ikkunan
luona olevan pöydän ääreen ja avasi kirjan, jota Ludvig oli osoittanut.
»Ja nyt, Marcel, sillä aikaa kun tuo ilveilijä valmistautuu selittämään
minulle, että kirja on itse Dianan innoittama, puhukaa minulle, mitä
muuta puhuttavaa teillä on.»
»Ei mitään muuta, sire »
»Eikö muuta? Entä varakreivi de Lavédan?»
»Varmastikin teidän majesteettinne on huomannut, ettei häntä vastaan
ole mitään syytöstä — ei mitään pätevää syytöstä.»
»Mutta onhan häntä vastaan tehty syytös — hyvin paha syytös. Ja tähän
asti ette te ole esittänyt minulle hänen syyttömyydestään minkäänlaisia
todistuksia, joiden nojalla voisin suostua hänen vapauttamiseensa.»
»Arvelin, sire, että olisi tarpeetonta esittää todistuksia hänen
syyttömyydestään, ennenkuin näytettäisiin toteen hänen syyllisyytensä.
Ei ole tavallista, teidän majesteettinne, vangita ketään herrasmiestä
sitä varten, että hän voisi todistaa vangitsemisen aiheettomaksi.
Tavallisempi menettely on, että hänet vangitaan, koska voidaan tuoda
esiin todisteita hänen rikoksestaan.»
Ludvig siveli partaansa ajatuksissaan, ja hänen melankoliset silmänsä
saivat miettivän ilmeen.
»Arka kohta, Marcel», myönsi hän, haukotellen. »Arka kohta. Teidän
pitäisi olla lakimies.» Sitten hänen olemuksensa muuttui äkkiä.
»Annatteko minulle kunniasananne siitä, että hän on viaton?» kysyi hän
terävästi.
»Jos teidän majesteettinne tuomarit esittävät todistuksia hänen
syyllisyydestään, niin annan sanani siitä, että revin ne todistukset
kappaleiksi.»
»Se ei ole vastaus kysymykseeni. Vannotteko, että hän on syytön?»
»Voinko tietää, mitä hänellä on omallatunnollaan?» huomautin, yhä
kierrellen. »Kuinka voisin antaa sanani sellaisesta asiasta? Ah, sire,
turhaan ei teitä nimitetä Ludvig Oikeamieliseksi», jatkoin, turvautuen
imarteluun ja käyttäen hänen omaa mielilausettaan. »Te ette voi sallia,
että sellainen mies, jota vastaan ei ole todistuksen hiventäkään,
tuomitaan vankeuteen.»
»Eikö sitten ole?» Virkkoi hän, mutta hänen äänensä kävi lauhemmaksi.
Hän oli luvannut itselleen, että historiassa hänet tunnettaisiin
Ludvig Oikeamielisenä, eikä hän tekisi mitään, mikä saattaisi panna
epäiltäväksi hänen oikeutensa tähän ylvääseen nimitykseen. »Onhan St.
Eustachen todistus!»
»Suostuisiko teidän majesteettinne hirtättämään koiraakaan tuon
kaksinkertaisen petturin sanojen nojalla?»
»Hm. Olette etevä asianajaja, Marcel. Te kartatte kysymyksiin
vastaamista; vältätte kysymykset vastakysymyksillä.» Hän näytti
puhelevan enemmän itsekseen kuin minulle. »Olette esimerkiksi paljoa
parempi asianajaja kuin varakreivin vaimo. Hän vastaa kysymyksiin, ja
hänellä on sisu — _Ciel!_ minkälainen sisu!»
»Oletteko nähnyt varakreivittären?» huudahdin ja mieleni jähmettyi
pahoista aavistuksista, sillä tunsinhan kuinka vapaasti tuo nainen
saattoi käytellä kieltään.
»Nähnyt hänet?» kertasi hän kärtyisesti. »Olen nähnyt hänet, kuullut
häntä ja melkeinpä koskettanut häntä. Tämän huoneen ilma aaltoilee
vieläkin levottomasti hänen käyntinsä johdosta Hän oli täällä tunti
sitten.»
»Ja tuntui siltä», lepersi La Fosse metsästyskirjansa äärestä, »kuin
olisivat kaikki kolme Acheronin tytärtä lähteneet Pluton valtakunnasta
ja ruumiillistuneet tähän yhteen naiseen.»
»En olisi ottanut häntä vastaan», jatkoi kuningas, ikäänkuin La Fosse
ei olisikaan puhunut, »mutta hänpä ei alistunutkaan estelyihin. Kuulin
hänen sadattelevan etuhuoneessa, kun epäsin häneltä puheillepääsön;
ovelta kuului hälyä; se tyrkättiin auki, ja vartioiva kaartilainen
lennähti huoneeseeni, ikäänkuin hän olisi ollut kääpiö. _Dieu!_ Koko
sinä aikana, jonka olen ollut Ranskan kuninkaana, ei ympärilläni ole
ollut sellaista hälinää. Hän on vahva nainen, Marcel — pyhimykset teitä
suojatkoot, kun hänestä tulee anoppinne. Koko Ranskassa, sen vannon,
ei ole mitään vankempaa kuin hänen käsivartensa paitsi hänen kielensä.
Mutta hän on hupsu.»
»Mitä hän sanoi, sire?» tiedustin huolissani.
»Sanoi? Hän vannoi — _Ciel!_ kuinka hän vannoi! Hän ei jättänyt rauhaan
ainoatakaan almanakan pyhimystä. Hän kiskoi ne kaikki vuoronperään
haudoistaan todistamaan sanojensa todenperäisyyttä.»
»Nimittäin —»
»Että hänen puolisonsa oli pahin petturi, mitä helvetissä on, mutta
että hän oli typerä, järjetön mies, jota ei voida pitää vastuunalaisena
teoistaan, ja että hän vain mielettömyytensä tähden on joutunut
harhateille. Niillä perusteilla hän pyysi minua antamaan hänelle
anteeksi ja päästämään hänet vapaaksi. Kun vastasin hänelle, että
hänen miehensä asia tulee oikeuden käsiteltäväksi ja että hänen
vapauttamisestaan on varsin vähän toiveita, ilmoitti hän minulle
itsestäni sellaisia seikkoja, joista minä itserakkaudessani —
kiitos siitä teille, minua ympäröineille imartelijoille — en ollut
uneksinutkaan.
— Hän nimitteli minua rumaksi, hapannaamaiseksi ja rujomuotoiseksi,
papin talutusnuorassa kulkevaksi hupakoksi; olin kokonaan toisenlainen
kuin veljeni, joka — niin hän vakuutti minulle — on ritarillisuuden
ja miehisten hyveiden perikuva. Hän lupasi minulle, ettei taivas
ikinä ota vastaan sieluani, vaikka lukisin rukouksiani tästä hetkestä
tuomiopäivään saakka, ja ennusti, että olen tervetullut kadotettujen
joukkoon, kun hetkeni lyö. En tiedä, mitä kaikkea muuta hän olisi
minulle ennustanut. Hän alkoi uutuudestaan huolimatta lopulta väsyttää
minua, ja minä lähetin hänet tiehensä — se on», hän lisäsi, »määräsin
neljä muskettisotilasta kantamaan hänet pois. Jumala teitä armahtakoon,
Marcel, kun teistä tulee hänen tyttärensä aviomies!»
Mutta minua ei hänen leikillisyytensä voinut temmata mukaansa. Tämä
nainen, joka ei kyennyt hillitsemään kiihkoaan eikä kieltään, oli
tuhonnut kaikki.
»Minusta ei ole lainkaan todennäköistä, että minusta tulee hänen
tyttärensä puoliso», vastasin surullisena.
Kuningas katsahti minuun ja purskahti nauruun.
»Polvillenne sitten», hän huudahti, »ja kiittäkää taivasta!»