Kello oli vähäistä vaille kymmenen, kun ratsastimme mahtavan Hotel de
la Couronnen pihalle Grénadessa.
Castelroux tilasi yksityisen huoneen ensimmäisessä kerroksessa —
hauskan kamarin, jonka ikkunat olivat pihalle päin — ja vastaukseksi
tiedusteluuni ilmoitti isäntä, ettei herra de Marsac vielä ollut
saapunut.
»Määräaika oli ennen puolta päivää, herra de Castelroux», huomautin.
»Teidän luvallanne tahtoisin odottaa kello kahteentoista.»
Hän ei estellyt. Kaksi tuntia ei merkinnyt mitään.
Kenties noin puoli tuntia myöhemmin kiidätti ulkoa kuuluva kavioiden
kapse minut ikkunaan. Eräs perin hurjasti ratsastava herrasmies oli
juuri tuoksahtanut sisään portista ja hillitsi parhaillaan ratsuaan.
Hän oli laiha, vilkasliikkeinen, hyvin upeasti puettu mies, jonka
hänen kasvojensa sekä parran ja viiksien tummuus teki melkein mustan
näköiseksi.
»Ah, sinä olet täällä!» hän huudahti, niin että se kuulosti puolittain
ärähdykseltä, puolittain naurulta, puhutellen jotakin porttikäytävän
suojassa olevaa henkilöä. »_Par la mort Dieu_, tuskin odotin löytäväni
sinua täältä!»
Portin suojasta kuului ihmettelevä äännähdys ja sanat:
»Marsac! Sinä täällä?»
Tämä oli siis se herrasmies, jota minun oli tavattava! Tallipoika oli
ottanut vastaan hänen suitsensa, ja hän hypähti ketterästi maahan. Nyt
hoippui näköpiiriini voimaton herrasmies, jonka äänen olin jo kuullut.
»Stanislas, rakas ystävä!» hän huudahti. »En voi sanoa, kuinka iloinen
olen nähdessäni sinut!» Ja hän lähestyi Marsacia kädet levällään
ikäänkuin valmiina syleilemään.
Tulokas silmäili häntä hetkisen ihmetyksissään, kasvot synkkinä.
»Mitä tämä on?» hän ärjäisi tylysti. »Mitä tämä teeskennelty heikkous
merkitsee? Sitä, että sinä, pelkuri-raukka, olet kalpea, en ihmettele!
Mutta miksi vapisevat jäsenesi? Miksi olet olevinasi voimaton? Luuletko
voivasi pettää minua tällä tavoin?»
»Oletko järjiltäsi?» kummasteli toinen, ja hänen äänensä värähti
suuttumuksesta. »Oletko tullut hulluksi, Stanislas?»
»Jätä sikseen tämä teeskentely!» oli halveksiva vastaus. »Kaksi
päivää sitten kerrottiin minulle Lavédanissa, kuinka täydellisesti
olit parantunut. Siitä, mitä meille kerrottiin, oli helppo arvata,
minkä vuoksi vitkastelit siellä ja miksi et antanut meille tietoja
itsestäsi. Siinä syy, miksi kirjoitin sinulle, kuten lienet käsittänyt.
Sisareni on surrut sinua kuolleena — suri sinua, sillä aikaa kun sinä
istuit Roxalannesi jalkain juuressa ja vannoskelit hanalle rakkauttasi
Lavédanin ruusujen keskellä.»
»Lavédanin?» kertasi toinen hitaasti. Sitten hän korotti ääntään ja
kivahti: »Mitä helkkaria sinä höpiset?»
Kuin salaman välähdyksestä oli minulle selvinnyt, kuka tämä voimansa
menettänyt herrasmies oli. Rodenard-tomppeli oli ollut väärässä
sanoessaan, että Lesperon oli kuollut. Selvästikään hän ei ollut voinut
muuta kuin pyörtyä; sillä edessäni oli Lesperon itse, sama mies, jonka
olin muka kuolleena jättänyt makaamaan latoon Mirepoixiin.
»Hyvä jumala, Marsac! Etkö tahdo selittää?»
»Kyllä», ärjyi Marsac, ja hänen miekkansa singahti ulos tupesta. »Kyllä
minä selitän. Niin totta kuin Jumala elää, minä selitän — tällä!» Ja
hän heilutti miekkaansa haavoittuneen kasvojen edessä. »Miekka käteen,
hyvä herra, näytelmä on lopussa. Heitä pois tuo kainalosauva ja vedä
säiläsi! Vedä säiläsi, mies, tai, _sangdieu_, lävistän sinut tuossa
paikassa!»
Alhaalla syntyi hälinä. Isäntä ja joukko hänen apureitaan —
tarjoilijoita sekä tallirenkejä ja poikia — syöksyi heidän väliinsä,
koettaen hillitä verenhimoista Marsacia.
»_Pocapdediou_!» kirosi Castelroux vierelläni. »Oletteko koskaan nähnyt
tuollaista!? Mitä on tapahtunut?»
Mutta minä en jäänyt vastaamaan hänelle. Ennenkuin gascognelainen
kapteenini aavisti aikomustani, olin heilauttanut itseni ikkunasta
eteishuoneen ulkonevalle katolle. Sekuntia myöhemmin sain
pihallaolijain huomion kiintymään itseeni tipahtamalla maahan keskelle
rähäkkää; hätäytynyt Castelroux, joka luuli minun aikovan karata,
seurasi perässäni samaa harvinaista tietä myöten, huutaen täyttä
kurkkua:
»Herra de Lesperon! Hei! Herra de Lesperon! Muistakaa sananne, herra de
Lesperon!»
Parempaa tapaa Marsacin raivon lauhduttamiseksi ei olisi voitu
keksiä; mikään ei olisi sen paremmin voinut tehdä häntä taipuvaiseksi
kuuntelemaan sanottavaani, sillä oli aivan ilmeistä, että Castelrouxin
sanat olivat tarkoitetut minulle ja että hän käytti juuri minusta
nimeä Lesperon. Hetkeäkään vitkastelematta olin Marsacin edessä. Mutta
ennenkuin ehdin virkkaa mitään, loi hän minuun tuikean, epäluuloisen
silmäyksen ja kysyi:
»Mitä hittoa tämä merkitsee?»
»Se merkitsee, monsieur, että Ranskassa on useampia kuin yksi Lesperon.
Minä olen se Lesperon, joka oli Lavédanissa. Jos epäilette sanojani,
niin kysykää tältä herrasmieheltä, joka pidätti minut siellä viime
yönä! Kysykää häneltä myöskin, miksi olemme pysähtyneet täällä!
Pyytäkää, jos haluatte, häntä näyttämään Lavédaniin jättämänne kirje,
jossa ehdotitte kohtausta täällä tänään aamupäivällä ja jonka minä
sain!»
Epäilyksen ilme haihtui Marsacin kasvoilta, ja hänen silmänsä menivät
levälleen hämmästyksestä, kun hän kuunteli ihmeellistä todisteluani.
Ennenkuin Marsac kerkisi vastaamaan, riensi Castelroux luokseni ja
puhkesi nauraen puhumaan:
»Pyydän tuhannesti anteeksi! Pässikin olisi saattanut arvata, mikä
teidät niin nopeasti kiidätti ikkunasta, ja vain pässi olisi saattanut
epäillä teidän yrittävän karata. Se oli arvotonta minun puoleltani,
herra de Lesperon.»
Käännyin hänen puoleensa toisten yhä töllistellessä suu auki ja vein
hänet sivulle.
»Herra kapteeni, saanko vielä vaivata teidän ylevämielisyyttänne
anomalla, että sallisitte minun viedä nämä riitaveljet huoneeseemme ja
jättäisitte meidät sinne kolmisin puoleksi tunniksi?»
Avonaisuus oli paras liittolaiseni järjestäessäni asioita Castelrouxin
kanssa — avonaisuus ja hänen vastenmielisyytensä sitä tehtävää kohtaan,
joka hänelle oli annettu. Marsac ja Lesperon taaskin olivat perin
innokkaita kuulemaan salaperäisen sekaannuksen selitystä, ja kun minä —
saatuani Castelrouxin suostumuksen — kutsuin heitä huoneeseeni, olivat
he heti valmiit tulemaan.
Koska herra de Lesperon ilmeisesti ei tuntenut minua, ei minulla ollut
mitään syytä ilmaista heille, ken olin, vaan päinvastoin minulla oli
hyvät syyt pitää se salassa. Heidän istuuduttuaan kävin heti käsiksi
asian ytimeen ilman minkäänlaisia valmistavia puheita.
»Kaksi viikkoa takaperin, hyvät herrat», aloin, »ajoi joukko
rakuunoita minut pakoon Garonnen poikki. Olin haavoittunut olkapäähän
ja hyvin näännyksissä; kolkutin Lavédanin portille, pyytäen suojaa.
Suojaa minulle annettiin, ja kun ilmoitin olevani herra de Lesperon,
kohdeltiin minua sitäkin sydämellisemmin, koska eräs herra de Marsac,
joka oli varakreivi de Lavédanin ystävä ja Orleansin tuhoutuneen asian
kannattaja, oli sattunut usein puhumaan herra de Lavédanille eräästä
herra de Lesperonista, oikein hyvästä ystävästään. Epäilemättä te,
hyvät herrat, tuomitsette minua siitä, etten selvittänyt varakreiville
hänen erehdystään. Mutta minulla oli syyni, joita te toivoakseni ette
vaadi minua ilmaisemaan, sillä minun olisi vaikea puhua niistä teille
totta.»
»Mutta onko teidän nimenne Lesperon?» huudahti Lesperon.
»Se, monsieur, on vähäarvoinen seikka. Olkoonpa nimeni Lesperon tai
ei, joka tapauksessa tunnustan menetelleeni kavalasti varakreiviä ja
hänen perhettään kohtaan, koska varmasti en ole se Lesperon, jona
esiinnyin. Mutta jos omaksuinkin teidän henkilöllisyytenne, omaksuin
myös vastuunalaisuutenne, ja sen vuoksi voitte te luullakseni jossakin
määrin antaa sydämessänne minulle anteeksi. René de Lesperonina,
Lesperonista, Gascognesta, vangittiin minut viime yönä Lavédanissa ja
kuten huomannette, viedään minua parhaillaan Toulouseen vastaamaan
hänen valtiopetossyytöksestään. En ole empinyt; en ole vastoinkäymisen
hetkellä hylännyt sitä nimeä, josta oli minulle apua tarpeen hetkellä.
Otan vastaan pahan, jos hyvänkin, ja vakuutan teille, hyvät herrat,
että edellinen on oikein tuntuvasti suurempi.»
»Mutta niin ei saa käydä!» kiivasteli Lesperon, nousten seisomaan. »En
tiedä, mihin tarkoitukseen lienette nimeäni käyttänyt, mutta minulla ei
ole mitään syytä uskoa teidän tuottaneen sille häpeää, ja siksi — »
»Kiitän teitä, monsieur, mutta —»
»Ja siksi en voi suostua siihen, että te menette Toulouseen minun
sijastani. Missä on se upseeri, jonka vanki olette? Kutsukaa hänet
tänne, olkaa niin hyvä, ja pankaamme tämä asia oikealle tolalle!»
»Puhutte hyvin ylevästi», vastasin rauhallisesti. »Mutta minun
niskoillani on riittävästi rikoksia, ja jos minulle osuisikin pahin
mahdollisuus, sovitan niin ollen vain yhdellä kertaa kahden henkilön
erehdykset. Asiani ei ole läheskään toivoton. Olen aivan varma siitä,
että asioiden ollessa nykyisellä kannallaan minä voin paljastamalla
oikealla hetkellä pelini, ilmoittamalla sopivana aikana, kuka olen,
pelastaa niskani pyövelin kirveeltä, jos niin haluan.»
»Jos niin haluatte?» huudahtivat he molemmat, ja heidän katseensa
saivat kysyvän ilmeen.
»Olkoon se sillään», vastasin, »se ei tällä kertaa liikuta meitä. Mutta
ymmärtänette, että minun turvallisuuteni tähden on hyvin tärkeätä, että
te poistutte rauhallisesti Ranskasta ja jätätte jälkeenne sen luulon,
että olette kuollut — mikä luulo pian leviää, sitten kun minä olen
lakannut esiintymästä teinä. Käsitättekö minua?»
»Hämärästi, monsieur, ja kenties olette oikeassa. Mitä arvelet sinä,
Stanislas?»
»Mitäkö arvelen?» huudahti tulinen Marsac. »Painun maan alle häpeästä,
René-parkani, sentähden että olen tuominnut sinua niin väärin.»
Hän olisi puhunut enemmän samaan suuntaan, mutta Lesperon keskeytti
hänet, kehoittaen häntä pysymään käsillä olevassa asiassa.
Marsac oli matkalla Espanjaan. Hänen sisarensa, hän kertoi, odotti
häntä Carcassonnessa. Lesperonin olisi heti lähdettävä hänen mukaansa,
ja neljässäkymmenessäkahdeksassa tunnissa he olisivat päässeet pois
kuninkaan vihan ulottuvilta.
»Tahtoisin pyytää teiltä erästä palvelusta, herra de Marsac»,
virkoin, nousten seisomaan, sillä asiamme oli lopussa. »Jos teillä on
tilaisuutta lähettää tietoja neiti de Lavédanille, toivoisin teidän
ilmoittavan hänelle, että minä en — en ole se Lesperon, joka on
kihloissa sisarenne kanssa.»
»Toimitan siitä hänelle tiedon, monsieur», vastasi hän empimättä. Mutta
sitten tuli äkkiä hänen silmiinsä ymmärtämyksen ja rajattoman säälin
ilme. »Hyvä jumala! Ettekö — ettekö ollenkaan aavista, miksi jouduitte
kiinni?»
»Koska minun luultiin olleen mukana äskeisessä kapinassa.»
»Niin, kyllä. Mutta kuka ilmaisi olinpaikkanne? Kuka kertoi
sinetinvartijalle, mistä teidät löydetään?»
»Oh, sitäkö?» vastasin keveästi. »Niin, siitä olen ollut koko ajan
varma. Ilmiantaja oli St. Eustache houkkio. Piiskasin häntä —»
Pysähdyin äkkiä. Marsacin tummien kasvojen ilme, hänen katseensa, sai
minut aavistamaan lausumattoman totuuden.
»Jumalan äiti!» huudahdin. »Tarkoitatteko, että se oli neiti de
Lavédan?»
Hän taivutti päätään äänettömänä.
Hyvä jumala! Mikä isku se olikaan. Se teki minut sairaaksi tuskasta —
niin, ja jonkunlaisesta raivosta — ei häntä kohtaan, ei, ei häntä, vaan
kohtaloa kohtaan, joka antoi sellaista tapahtua.
Hillitsin itseni heidän vielä katsellessaan minua.
Heidän poistuttuaan palasin pöydän ääreen, istuuduin, kiersin käteni
pääni ympärille ja nojasin pöytään katkerimman tuskan vallassa, mitä
keveän onnellisen elämäni aikana olin tuntenut.
Sitten muuttui epätoivoni rauhaksi, ensin hitaasti, sitten yhä
nopeammin.
Tajusin, kuinka julma oli sen kolahduksen täytynyt olla, joka oli
ajanut hänet tähän. Mutta hän oli rakastanut minua, niin, hän rakasti
minua vieläkin, vaikkakin hän luuli minua vihaavansa ja vaikka hän oli
toiminut, ikäänkuin hän olisi vihannut.
Se ajatus virkisti minua kuin viini. Enää en ollut turtunut — en
välinpitämätön siitä, elinkö vai kuolinko. Minun täytyi elää. Minun
täytyi todistaa sinetinvartijalle ja toulouselaisille tuomareille,
kuka olin. Totisesti, olinko koskaan empinyt? Uhkean Bardelysin täytyi
virota uudelleen henkiin, ja sitten — Mitä sitten?
Yhtä äkkiä kuin olin riemastunut, lamaannuin jälleen. Jos hän nyt
oli loukkaantunut siitä, että hän luuli minun leikittelevän hänen
tunteillaan, niin eikö sama tunne valtaisi hänet taaskin, kun hän saisi
tietää totuuden?
Niin, sotku oli todella surkea. Mutta minä rohkaisin mieltäni. Vetoni
oli maksettava, ennenkuin taas menisin hänen luokseen, vaikka jäisinkin
todella köyhäksi. Nyt kiitin Jumalaa siitä, ettei hän saisi sitä
tietää, ennenkuin itse palaisin kertomaan siitä hänelle.