Kun samana iltapäivänä palasin pitkältä kävelymatkalta — olin näet
sellaisella surkuteltavalla tuulella, jolloin ihmisen on pakko olla
liikkeessä — oli pihalla matkavaunut ikäänkuin valmiina lähtemään.
Noustessani linnan portaita, jouduin vastakkain neiti de Lavédanin
kanssa, joka laskeutui alaspäin. Vetäydyin syrjään, että hän pääsisi
ohitseni, ja hän sivuutti minut, pitäen leukaansa ylhäällä ja vetäen
hamettaan lähemmäksi itseään, ettei se koskettaisi minua.
Sillä hetkellä valtasi minut lohduton, tuskaisa tunne, jota minun
on vaikea kuvata. Minusta tuntui siltä, kuin hän olisi poistunut
elämästäni iäksi, kuin en koskaan enää kykenisi sovittamaan häntä niin,
että hän palaisi kaiken sen jälkeen, mitä sinä aamuna oli välillämme
tapahtunut.
Voi sentään! Kaikki oli mennyttä. Peli oli lopussa, ja minä olin
hoitanut siinä oman osani narrimaisen huonosti. Yksi tehtävä oli
minulla vielä jäljellä — minun oli kohdattava Marsac Grénadessa ja
puhdistettava Lesperon-raukan muisto. Mitä sen jälkeen tapahtuisi,
siitä välitin vähät. Selvitettyäni asiani Chatelleraultin kanssa,
olisin köyhtynyt mies, ja Marcel de St. Pol de Bardelys, Ranskan hovin
taivaalla säihkynyt kirkas tähti, himmenisi äkkiä, sammuisi iäksi.
Mutta se ei merkinnyt minulle paljoa silloin. Olin menettänyt kaikki,
mitä olisin pitänyt arvossa — kaikki, mikä olisi voinut antaa uutta
makua väsyneen, kyllästyneen miehen elämään.
Myöhemmin samana päivänä mainitsi varakreivi minulle, että liikkeellä
oli huhu, jonka mukaan markiisi de Bardelys oli kuollut. Kysyin
välinpitämättömästi, kuinka sellainen huhu oli syntynyt, ja hän kertoi
minulle, että herra de Bardelysin palvelijat olivat tunteneet isäntänsä
omaksi erään ratsastajattoman hevosen, jonka talonpojat olivat ottaneet
kiinni muutamia päiviä sitten ja että luultiin jonkun onnettomuuden
kohdanneen häntä, koska häntä ei ollut kuulunut eikä näkynyt kahteen
viikkoon. Ei edes tämä tieto kyennyt herättämään mielenkiintoani.
Luulkoot ihmiset minua kuolleeksi, jos haluavat. Sellainen mies, jonka
kärsimykset ovat pahemmat kuin kuolema, ei paljoa välitä siitä, että
häntä pidetään kuolleena.
Seuraava päivä kului ilman mitään erikoista. Neiti de Lavédan oli yhäti
poissa, ja minua olisi haluttanut tiedustaa varakreiviltä, missä hän
oli, mutta varsin luonnollisista syistä emmin enkä udellut.
Seuraavana aamuna minun piti lähteä Lavédanista. Sinä iltana vaivuin
uneen juhlallisesti haaveillen, että kohtalo olisi minua kohtaan
sääliväinen ja ratkaisisi kauniisti pulman siitä, mitä minun olisi
tulevaisuudessa tehtävä, jollen enää koskaan heräisi.
Sallimus oli kuitenkin päättänyt, että minut herätettiin jälleen, juuri
kun yön huntu kohosi ja aamunkoiton kylmä henkäys tuntui maanpinnalla.
Kuului äänekästä koputusta Lavédanin portilta, sekavia ääniä, jalkojen
töminää, ovien aukomista ja sulkemista linnan sisältä.
Huoneeni ovelle naputettiin, ja kun menin aukaisemaan, seisoi
varakreivi kynnyksellä, yönuttu paidan verhona ja sytytetty
vahakynttilä kädessä.
»Portilla on ratsumiehiä!» hän huudahti, astuen sisään. »Tuo St.
Eustache-koira on jo aloittanut työnsä!»
Ennenkuin ehdin vastata, lennähti ovi selkosen selälleen, ja huoneeseen
syöksähti varakreivitär, yömyssy päässään ja hätäisesti puettu
puku yllään, näyttäen todelliselta _mégereltä_ tuossa rumentavassa
_déshabilléssa_.
»Katsos nyt», hän kirkui miehelleen, ja hänen narisevassa äänessään oli
moittiva sävy — »mihin ahdinkoon olet meidät saattanut!»
»Anne, Anne!» huudahti varakreivi, astuen hänen luokseen ja koettaen
tyynnyttää häntä. »Ole rauhallinen, lapsi-raukka, ja ole urhea!»
Mutta rouva vältti häntä, seisten laihana ja kiukkuisena kuin raivotar.
»Rauhallinen?» hän kertasi halveksivasti. »Urhea?» Sitten häneltä pääsi
lyhyt naurahdus, epätoivoinen, pilkallinen, synkkä kiukun ilmaus. »Hyvä
Jumala, oletko muiden puutteittesi lisäksi vielä julkea? Vaaditko
minua olemaan rauhallinen ja urhea tällaisella hetkellä? Sitä vartenko
olen turhaan varoitellut sinua kokonaisen vuoden aikana, että sinä
nyt, oltuasi välittämättä minusta ja hyljeksittyäsi varoituksiani,
saisit käskeä minua pysymään rauhallisena, kun pelkoni on toteutunut?»
Alhaalla kirskahtivat portin saranat. Varakreivi kuuli sen.
»Madame», hän lausui, luopuen äskeisestä hellästä sävystään ja puhuen
ylhäisen arvokkaasti, »ratsumiehet on päästetty sisään. Salli minun
pyytää sinua poistumaan huoneisiisi. Ei ole meidän asemamme mukaista —»
»Mikä on meidän asemamme?» keskeytti rouva tylysti. »Olemme
kapinoitsijoita — proskribeerattuja, kodittomia kerjäläisiä.
Sellainen on asemamme, kiitos siitä sinulle ja järjettömille
valtiopetoksellisille puuhillesi. Mitä meistä tulee, hupsu? Mitä tulee
Roxalannesta ja minusta, kun sinut on hirtetty ja meidät häädetty
Lavédanista? Jumalan kuolema! Onpa todellakin aika sinun puhua
asemamme arvosta! Enkö ole varoitellut sinua, _malheureux_, jättämään
puoluejuonittelut sikseen?»
Valittavasti huokaisten vaipui varakreivi vuoteelle ja kätki kasvot
käsiinsä.
»Jumala minua armahtakoon!» hän valitti, ja hänen äänestään kuvastui
sellainen tuska, jollaista ei kuolemanpelko ollut koskaan kyennyt
valamaan hänen uljaaseen sieluunsa; sen tuskan oli synnyttänyt sen
naisen sydämettömyys, joka kaksikymmentä vuotta oli ollut hänen pöytä-
ja vuodetoverinaan ja joka nyt vastoinkäymisen hetkellä hylkäsi hänet
näin julmasti — näin traagillisesti.
»Niin», pilkkasi rouva katkerana, »pyydä Jumalalta armahdusta, sillä
minä en sinua sääli!»
»Madame», huudahdin minä, »sallikaa minun kehoittaa teitä hillitsemään
itseänne!»
Hän pyörähti ympäri ja katsoi minua silmiin, katse kiukusta liekehtien.
»_Sangdieu!_ Millä oikeudella te —» hän aloitti. Mutta nyt ei
sopinut antaa naiskielen jatkaa jaaritteluaan. Nyt ei ollut aikaa
kursasteluihin, kumarteluihin eikä typeriin, hymyhuulin lausuttuihin
kohteliaisuuksiin. Tartuin rajusti hänen ranteeseensa ja ärjäisin
hänelle, vieden kasvoni lähelle hänen kasvojaan:
»_Folle_!» Uskallanpa vannoa, ettei yksikään mies ollut käyttänyt häntä
puhutellessaan sitä sanaa. Hän jäi tuijottamaan suu auki läkähtyneenä
hämmästyksestä ja kiukusta. Hiljentäen ääntäni, etteivät lähestyvät
sotilaat sitä kuulisi, mutisin sitten: »Tahdotteko syöstä turmioon
varakreivin ja itsenne?» Hän katsoi minua kysyvästi, ja minä vastasin:
»Mistä tiedätte, että sotilaat ovat tulleet noutamaan puolisoanne?
Saattavathan he olla etsimässä minua — ja yksin minua. Kenties ei
varakreivin rikkomuksesta tiedetä mitään. Pitääkö juuri teidän sitten
ilmaista se heille hillittömällä kiivaudellanne ja syyttelemisellänne?»
Hänen leukansa painui alas ällistyksestä.
Samassa avautui ovi uudelleen, ja ovelle ilmestyi nuori mies, jolla
oli päässään töyhtöhattu, yllään nahkainen haarniska ja toisessa
kädessään paljastettu miekka, toisessa lyhty. Hänen takanaan näin häntä
seuranneiden ratsumiesten aseiden välkkyvän.
»Kumpi teistä on herra René de Lesperon?» kysyi hän kohteliaasti; hänen
sanoistaan tuntui voimakkaasti gascognelainen murre.
Astuin eteenpäin, sanoen:
»Minut tunnetaan sillä nimellä, herra kapteeni.»
Hän silmäili minua suruisesti, melkeinpä anteeksipyytävästi, ja virkkoi
sitten:
»Kuninkaan nimessä, herra de Lesperon, käsken teitä antautumaan!»
»Olen odottanut teitä. Miekkani on tuolla, monsieur», vastasin
ystävällisesti. »Jos sallitte minun pukeutua, olen valmis seuraamaan
teitä muutamien minuuttien kuluttua.»
Hän kumarsi, ja heti kävi selväksi, että hänen tehtävänsä Lavédanissa
koski — kuten olin varakreivittärelle huomauttanut olevan mahdollista —
ainoastaan minua.
»Olen kiitollinen siitä, että te alistutte näin alttiisti», selitti
tämä perin kohtelias herrasmies. Hän oli miellyttävä nuorukainen, jolla
oli siniset silmät ja hyväntuulinen suu ja jonka ulkonäölle törröttävät
viikset turhaan koettivat antaa hurjaa leimaa.
»Ennenkuin ryhdytte pukeutumaan, monsieur, on minun suoritettava eräs
toinen velvollisuus.»
»Tehkää velvollisuutenne, monsieur!» vastasin, minkä jälkeen hän antoi
merkin miehilleen, jotka heti riensivät tarkastamaan vaatteitani ja
tavaroitani.
Vaatteistani he ottivat esille Lesperonille osoitetut kirjeet, jotka
tämä onneton herrasmies oli kuolinyönään jättänyt minun haltuuni.
Niiden joukossa oli yksi, jonka lähettäjä oli Orleansin herttua itse ja
joka olisi riittänyt toimittamaan kokonaisen rykmentin hirteen. Vielä
he ottivat herra de Marsacin kaksi päivää sitten lähettämän kirjeen ja
muistokotelon, jossa oli neiti de Marsacin kuva.
Paperit ja kuvan he luovuttivat kapteenille, joka otti ne vastaan
yhtä pahoittelevan ja harmistuneen näköisenä kuin hän toimitti kaikki
vangitsemiseni yhteydessä olevat asiat.
Tätä samaa vastenmielisyyttä hänen suorittamaansa poliisityötä kohtaan
saan kiittää siitäkin, että hän lähtöhetkellä tarjoutui antamaan minun
ratsastaa ilman häiritsevää vartiostoa, jos antaisin hänelle sanani
siitä, etten koettaisi karata.
Seisoimme silloin linnan eteissalissa. Hänen miehensä olivat jo
pihalla, ja saapuvilla olivat vain varakreivi ja Anatole, jonka
jälkimäisen kasvoista kuvastui hänen herransa ilmeitä synkistävä suru.
Ylevämielisyys saattoi kapteenin varmastikin ylittämään valtuuksiaan,
ja se liikutti mieltäni.
»Annan teille sanani siitä, etten yritä karata, herra kapteeni»,
vastasin, osoittaen kumarruksella käsittäväni hänen kohteliaisuutensa.
»Olen Mironsac de Castelroux, Chateau Rougesta, Gascognesta», ilmoitti
hän, vastaten kumarrukseeni.
Sanoin herra de Lavédanille lyhyet, mutta sydämelliset jäähyväiset;
minä lausuin anteeksipyyntöni, hän toi esiin voimakkaan myötätuntonsa.
Ja niin lähdin kahden kesken Castelrouxin kanssa matkalle Toulousea
kohti, hänen annettuaan miehilleen määräyksen, että heidän oli
lähdettävä puolen tunnin kuluttua ja ratsastettava mieleistään vauhtia.
Minuun nähden oli elämä mennyttä. Olin turmellut sen ainoan
mahdollisuuden todellisen onnen saavuttamiseksi, mikä minulle oli
milloinkaan tarjoutunut, ja jos Toulousen tuomioistuimen herrasmiehiä
huvittaisi lähettää minut huomaamattomasti mestauslavalle, niin mitäpä
se merkitsisi?
Mutta eräs toinen seikka kiinnitti mieltäni, ja se oli kohtaukseni
Marsacin kanssa. Puhuin siitä vangitsijalleni.
»Haluaisin tavata erästä herrasmiestä Grénadessa tänä aamuna. Minulta
otettujen papereiden joukossa on kirje, jossa kohtauksen aika ja paikka
on määrätty, ja olisin todella kiitollinen, jos te, herra kapteeni,
suostuisitte järjestämään niin, että nauttisimme aamiaisemme siellä,
joten minä saisin tilaisuuden tavata häntä. Asia on minulle hyvin
tärkeä.»
»Se koskee —?» kysyi hän.
»Erästä naista», vastasin.
»Ah, niinkö? Mutta kirjehän on haasteen luontoinen, eikö olekin?
Luonnollisestikaan en voi sallia teidän panna vaaraan henkeänne.»
»Ettemme tekisi Toulousen pyöveliä tyytymättömäksi», laskin nauraen
leikkiä. »Mutta älkää pelätkö! En joudu kaksintaisteluun, lupaan sen.»
»Sitten olen tyytyväinen, monsieur, ja te saatte kohdata ystävänne.»
Kiitin häntä, ja keskustelimme sitten muista asioista ratsastaessamme
varhaisina aamutunteina pitkin Toulousen tietä. Keskustelumme kääntyi,
en muista miten, Pariisiin ja hoviin, ja kun sattumalta ohimennen
mainitsin hyvin tuntevani Luxembourg-palatsin, tiedusti hän minulta,
olinko koskaan sattunut tapaamaan nuorta Mironsac-nimistä teikaria.
»Mironsac?» kertasin. »Niin, kyllä olen.» Olin lisäämäisilläni, että
tunsin mainitun nuorukaisen läheisesti ja pidin hänestä paljon, mutta
katsoen sen epäviisaaksi tyydyin kysymään häneltä: »Tunnetteko hänet?»
»_Pardieu_!» hän kirosi. »Poikahan on serkkuni. Olemme molemmat
Mironsaceja; hän on Castelvertin Mironsac, kun taas minä, kuten
muistanette minun maininneen teille, olen Castelrouxin Mironsac.
Erotukseksi toisistamme nimitetään häntä aina Mironsaciksi ja minua
Castelrouxiksi. _Peste!_ Se ei ole ainoa erotus, sillä samalla aikaa
kun hän paistattelee päivää Pariisin suuressa maailmassa — he ovat
varakkaita, Castelvertin Mironsacit — saan minä köyhä gascognelainen
upseeripahus näytellä poliisin osaa Languedocissa!»
Silmäilin häntä tarkkaavammin, sillä kelpo Mironsac-veikon
mainitseminen johti mieleeni sen illan, jolloin onneton vetoni lyötiin,
ja muistin, kuinka tämä ylevämielinen nuorukainen oli — kun se oli jo
liian myöhäistä — koettanut järkevällä puheella saada minut luopumaan
koko puuhasta.
Puhelimme hänen serkustaan — Castelroux ja minä — ja menin nyt niin
pitkälle, että tunnustin pitäväni koko paljon nuorukaisesta ja kehuin
häntä peittelemättä. Se oli omiaan lisäämään ystävällisyyttä, jota
nuori kapteenini oli minulle osoittanut pidättämisestäni saakka, ja se
rohkaisi minua pian pyytämään häntä kaikkien niiden hyvyydenosoitusten
lisäksi, joista jo olin hänelle kiitollinen, vielä palauttamaan minulle
valokuvan, jonka hänen miehensä olivat ottaneet taskustani. Halusin
antaa sen Marsacille, jolloin se samalla vahvistaisi kertomustani.
Siihen ei Castelroux pannut esteitä.
»Tietystikin», sanoi hän, ottaen sen esille. »Pyydän teitä suomaan
anteeksi, etten ole tehnyt sitä omasta aloitteestani.»
Kiitin häntä ja pistin muistokotelon taskuuni.
X