Kun tulin tajuihini, huomasin olevani vuoteessa upeassa, tilavassa
ja aurinkoisessa huoneessa, jota en ollenkaan tuntenut. Joitakuita
sekunteja makasin tyytyväisesti hiljaa, välittämättä vähääkään
ympäristöstäni. Katseeni lipui verkkaisesti pitkin tämän aistikkaasti
sisustetun salin hauskaa kalustoa, osuen vihdoin laihaan kumaraiseen
mieheen, joka seisoi selin minuun päin, käsitellen jonkun matkan päässä
olevalle pöydälle asetettuja pulloja.
»Halloo, mestari!» puhuttelin häntä ja koetin samalla liikahtaa. Mutta
se puristi huuliltani tuskanparahduksen. Vasen olkapääni oli turta
ja hellä, mutta oikeassa jalassa oli äkillinen liikkeeni synnyttänyt
ankaraa kipua.
Kuullessaan huudahdukseni pyörähti pöydän ääressä puuhaileva kuihtunut
pikku mies äkkiä ympäri. Hänellä oli petolinnun kasvot, jotka olivat
keltaiset kuin louisdor-kolikko, iso kyömynenä ja sysimustat silmät,
jotka katselivat minua juhlallisesti. Suu oli ainoa miellyttävä piirre
näissä kasvoissa, jotka muutoin olisivat näyttäneet ilkeiltä; siinä
kuvastui hyväntuulisuus. Mutta kauan en saanut tarkastaa häntä, sillä
samalla kun hän kääntyi, kuului vuoteeni vieressä toinenkin henkilö
liikkuvan ja katseeni siirtyi sinne päin. Minua lähestyi komeapukuinen
ja harvinaisen pitkä herrasmies.
»Olette valveilla, monsieur?» sanoi hän puolittain kysyvällä äänellä.
»Olkaa niin hyvä ja ilmoittakaa minulle, missä olen, monsieur!» pyysin
minä.
»Ettekö sitä tiedä. Olette Lavédanissa. Minä olen varakreivi de Lavédan
— palvelukseksenne.»
Vaikka en tosin olisi voinut muuta odottaakaan, valtasi minut kuitenkin
ällistys, jonka pian ilmaisin tiedustamalla typeränä:
»Lavédanissa? Mutta miten olen tänne tullut?»
»Sitä on minun mahdoton sanoa», vastasi hän nauraen. »Mutta sen voin
vannoa, että kuninkaan rakuunat eivät olleet kaukana jälessänne.
Löysimme teidät viime yönä pihaltamme; olitte aivan nääntynyt,
olkapäässänne oli haava ja jalkanne oli nyrjähtänyt. Hälytyksen teki
tyttäreni, ja hän kutsui meitä avuksenne. Viruitte hänen ikkunansa
alla.» Nähdessään sitten lisääntyvän kummastuksen ilmeen silmissäni
ja pitäen erheellisesti sitä levottomuudesta johtuvana ehätti hän
rauhoittamaan minua: »Teidän ei suinkaan tarvitse pelätä mitään,
monsieur. Teitte oikein viisaasti tullessanne meille. Olette joutunut
ystävien sekaan. Me, Lavédanin asukkaat, olemme myöskin orleanisteja,
vaikka minä en ollutkaan mukana Castelnaudaryn taistelussa. Se ei
ollut minun vikani. Hänen armonsa sanansaattaja saapui luokseni liian
myöhään, ja vaikka lähdinkin miehineni liikkeelle, peräydyin Lautreciin
saavuttuani ja kuultuani, että ratkaiseva ottelu oli taisteltu ja
että meikäläiset olivat kärsineet musertavan tappion.» Hän huokasi
pahoillaan.
»Jumala meitä auttakoon, monsieur! Monseigneur de Richelieu saa
todennäköisesti suunnitelmansa meihin nähden toteutetuiksi. Mutta
älkäämme siitä nyt huolehtiko! Te olette täällä ja olette turvassa.
Vielä ei Lavédania epäillä ollenkaan. Kuten jo mainitsin, myöhästyin
taistelusta ja palasin niin ollen rauhallisesti kotiin voidakseni
palvella asiaamme jollakin muulla tavalla, joka kenties tarjoutuu.
Suojaamalla teitä palvelen Orleansin Gastonia ja voidakseni tehdä
samoin vastedeskin rukoilen, että edelleenkin säilyisin epäluuloilta.
Jos Toulousessa saataisiin siitä vihiä — tai jos siellä tiedettäisiin,
kuinka olen tukenut tätä kapinaa rahalla ja muulla tavoin — niin en
vähääkään epäile, että minulta sen sovitukseksi vaadittaisiin pääni.»
Minua kauhistutti tämän perin hyvänsävyisen herrasmiehen rohkea
vapaapuheisuus hänen kertoessaan vento vieraalle tällaisia
valtiopetoksellisia seikkoja.
»Mutta sanokaahan, herra de Lesperon», jatkoi isäntäni, »kuinka on
teidän laitanne.»
Hätkähdin uudelleen ällistyneenä.
»Mistä — mistä te tiedätte, että olen Lesperon?» kysyin.
»_Ma foi_», vastasi hän nauraen, »kuvitteletteko mielessänne, että
olisin näin peittelemättä puhunut sellaiselle miehelle, josta en
tiedä mitään? Ajatelkaa toki minusta parempaa, pyydän. Löysin viime
yönä taskustanne nämä kirjeet, ja niiden osoitteesta sain tietää, ken
olette. Nimenne on minulle hyvin tuttu», lisäsi hän. »Ystäväni herra de
Marsac on usein puhunut teistä ja teidän kiintymyksestänne asiaamme,
ja minua ilahduttaa suuresti, kun voin jonkun verran auttaa sellaista
miestä, jota jo olen maineen nojalla oppinut pitämään arvossa.»
Vaivuin takaisin pieluksille ja ähkäisin. Olinpa todella tukalassa
asemassa.
Pitäisikö minun nyt paljastaa hänelle oikea asianlaita? Pitäisikö
minun ilmaista hänelle, etten ollutkaan Lesperon — en edes lainkaan
kapinallinen — vaan Marcel de Bardelys, kuninkaan suosikki? En juuri
pelännyt, että hän pitäisi minua urkkijana, mutta varmastikin hän
ajattelisi, että eloon jäädessäni olisin vaarana hänen hengelleen;
hänen täytyi pelätä, että kavaltaisin hänet, ja itseään suojatakseen
hänellä olisi oikeus ryhtyä äärimmäisiin toimenpiteisiin. Entä sitten
Chatelleraultin kanssa lyömäni veto?
Kun veto johtui mieleeni, siirtyivät ajatukseni itse Roxalanneen —
tuohon herttaiseen, sulokasvoiseen lapseen, jonka huoneeseen olin
edellisenä yönä tunkeutunut. Ja voitteko uskoa? Minusta — kaikkeen
kyllästyneestä, kyynillisestä, uskomattomasta Bardelysistä — tuntui
vastenmieliseltä jo pelkkä ajatuskin, että minun olisi poistuttava
Lavédanista, ja vain siitä syystä, etten sitten enää saisi nähdä tätä
maaseutuneitosta!
Niinpä annoinkin asioiden mennä menoaan, ja koska en millään tavoin
väittänyt vääräksi sitä nimeä, joka minulle annettiin, pitivät
varakreivi ja hänen perheensä minua edelleenkin Lesperonina.
Äkkiä herra de Lavédan kutsui vanhuksen vuoteeni viereen ja kuulin
heidän keskustelevan tilastani.
»Arvelette siis, Anatole», sanoi hän lopuksi, »että herra de Lesperon
pääsee jalkeille kolmessa, neljässä päivässä?»
»Olen siitä varma», vakuutti vanha palvelija, minkä jälkeen Lavédan,
«kääntyen minuun päin, sanoi:
»Pysykää sen vuoksi reippaalla ja rohkealla mielellä, monsieur, sillä
vammanne ei kaikesta huolimatta olekaan vaarallinen.»
Mutisin parhaillaan kiitoksiani ja selittelin olevani erinomaisella
tuulella, kun meitä äkkiä häiritsi kaukaista ukkosta muistuttava ryminä.
»_Mon Dieu_!» kirosi varakreivi, ja hänen kasvonsa saivat huolestuneen
ilmeen. Hän seisoi pää kumarassa, kuunnellen jännittyneenä.
»Mitä se on?» tiedustin.
»Ratsumiehiä — nostosillalla», vastasi hän lyhyesti. »Joukkue, äänestä
päättäen.»
Näiden sanojen vahvistukseksi kuului sitten linnanpihalta jyminää ja
kavioiden kapsetta. Vanha palvelija seisoi avuttoman kauhun vallassa,
väännellen käsiään ja valittaen: »Monsieur, monsieur!» Mutta varakreivi
astui ripeästi ikkunan ääreen ja katsahti ulos. Sitten hän purskahti
nauramaan silminnähtävästi rauhoittuneena ja ilmoitti ihmettelevästi:
»Ne eivät olekaan ratsumiehiä. Pikemminkin ne näyttävät seurueelta
yksityiseen liveriin puettuja palvelijoita; ja siellä on vaunut —
_pardieu_, kahdet vaunut!»
Mieleeni välähti heti muisto Rodenardista ja seuralaisistani. Kiitin
taivasta siitä, että olin vuoteenomana, joten hän ei voinut nähdä
minua. Nyt hänet otaksuttavasti käännytettäisiin pois tyhjin käsin ja
selitettäisiin hänelle, ettei hänen isäntänsä ollut saapunut eikä häntä
odotettukaan.
Mutta se otaksumani oli ennenaikainen. Ganymedes oli sitkeätä ainesta,
ja siitä hän antoi nyt näytteen. Kuultuaan, ettei Lavédanissa tiedetty
mitään markiisi de Bardelysistä, ilmoitti uskollinen isännöitsijäni
aikovansa jäädä sinne odottamaan minua, koska se paikka, hän vakuutti
varakreiville, oli minun matkani määrä.
»Ensimmäinen mielijohteeni oli», selitti Lavédan kertoessaan siitä
minulle myöhemmin, »haikailematta käskeä häntä tiehensä. Mutta
ajatellessani asiaa ja muistaessani, kuinka mahtava kuninkaan suosikki
tämä hirveä Bardelys-irstailija on, tuntui minusta viisaammalta antaa
suojaa tälle kauhealle seurueelle. Hänen muonamestarinsa — veltto,
julkea vintiö — väittää Bardelysin eronneen heistä viime yönä lähellä
Mirepoixia ratsastaakseen tänne, käskien heidän seurata häntä tänään.
Omituista, ettemme ole kuulleet hänestä mitään! Se mahdollisuus, että
hän olisi pudonnut Garonneen ja hukkunut, olisi liian suuri onni
voidakseni sitä toivoa.»
»Mutta miksi sitä toivoisitte, herra varakreivi?»
»Koska tiedän, millä asialla hän tulee Lavédaniin. Hän aikoo kosia
tytärtäni.»
Jos hän olisi heittänyt pommin vuoteeseeni, ei hän olisi voinut sen
paremmin saada minua hätkähtämään.
»Se hämmästyttää teitä, niinkö?» Hän naurahti katkerasti. »Mutta minä
voin vakuuttaa teille, että asia on siten. Kuukausi sitten vieraili
luonani kreivi de Chatellerault — toinen hänen majesteettinsa hienoista
suosikeista. Hän saapui kutsumatta, ei esittänyt tulolleen mitään
muuta syytä kuin että hän muka huvikseen matkusti maakunnassamme.
Tuttavuutemme oli perin vähäinen enkä minä lainkaan halunnut sitä
lujittaa. Mutta yhtäkaikki hän majoittui tänne mukanaan kymmenkunta
palvelijaa ja näkyi aikovan viipyä täällä pitkään.
— Minua se kummastutti, mutta seuraavana aamuna sain siihen selityksen.
Eräältä hovissa olevalta vanhalta ystävältäni sain kuriirin mukana
kirjeen, jossa hän ilmoitti, että herra de Chatellerault oli tullut
Lavédaniin, koska kuningas oli kehoittanut häntä kosimaan tytärtäni.
Syiden arvaaminen ei ollut vaikeata. Kuningas pitää hänestä ja
tahtoo tehdä hänestä varakkaan; helpoin keino on rikas avioliitto;
ja Roxalannea pidetään perijättärenä. Sen lisäksi tunnetaan
vaikutusvaltani tässä maakunnassa ja pelätään minun vastustavan
kardinaalin puoluetta. Mitenkä voitaisiin minut paremmin uudelleen
liittää kruunun kannattajiin — sillä kruunu ja hiippa merkitsevät samaa
nykyisessä sekavassa Ranskassa — kuin naittamalla tyttäreni jollekin
kuninkaan suosikille?
— Jollen olisi hyvissä ajoin saanut varoitusta, niin Jumala tietää,
kuinka onnettomasti olisi käynyt. Mutta nyt ei herra de Chatellerault
saanut nähdä tytärtäni kuin kahdessa tilaisuudessa. Heti samana
päivänä, jona sain mainitsemani tiedot, lähetin hänet Auchiin eräiden
hänen äitinsä sukulaisten hoiviin. Chatellerault viipyi viikon. Sitten
hän kävi kärsimättömäksi ja tiedusti, milloin tyttäreni palaisi. 'Kun
te poistutte, monsieur', vastasin, ja kun hän tiukkasi syitä, puhuin
hänelle siksi avoimesti, että hän laittautui kahdenkymmenenneljän
tunnin kuluessa paluumatkalle Pariisiin.»
Varakreivi lopetti puheensa ja käveli huoneessa, sillä aikaa kun minä
mietin hänen sanojaan, jotka paljastivat minulle mielenkiintoisen
seikan. Sitten hän alkoi taaskin puhua:
»Ja kun nyt Chatelleraultin aikeet eivät onnistuneet, valitsee kuningas
vaarallisemman henkilön saadakseen toivomuksensa täytetyiksi. Hän
lähettää markiisi Marcel de Bardelysin Lavédaniin samalle asialle.
Epäilemättä hän pitää Chatelleraultin epäonnistumisen syynä kömpelyyttä
ja on päättänyt tällä kertaa valita sellaisen miehen, jolla on
hienokäytöksisen hovimiehen maine ja joka osaa armastelun taidon niin
hyvin, että hän ehdottomasti saa tyttäreni kiedotuksi pauloihinsa.
Hän imartelee meitä lähettäessään hovinsa komeimman ja tahdikkaimman
herrasmiehen — niinhän maine kertoo — mutta se imartelu ei minuun
pysty. Bardelys lähtee täältä yhtä tyhjin toimin kuin Chatelleraultkin
lähti. Kun hän vain näyttäytyy, matkustaa tyttäreni taaskin Auchiin.
Eikö suunnitelmani ole hyvä, herra de Lesperon?»
»Niin, kyllä», vastasin hitaasti, ikäänkuin punniten sanojani, »jos
olette varma siitä, että Bardelysia koskevat päätelmänne ovat oikeat.»
»Olen enemmän kuin varma. Mitä muuta asiaa voisi hänellä olla
Lavédaniin?»
Siihen kysymykseen en yrittänyt vastata.