En tiedä, vaikuttiko minuun ladon nurkassa viruva olento, jonka
peitteeksi Rodenard oli levittänyt vaipan, vai pakottiko joku muu
kohtalon viittaus minut nousemaan pystyyn ja ilmoittamaan aikovani
ratsain lähteä etsimään itselleni sopivampaa majapaikkaa.
»Huomenna», käskin Ganymedestä, seisoessani valmiina hyppäämään
satulaan, »on sinun muiden kanssa palattava samaa tietä takaisin,
otettava selvää Lavédaniin vievästä tiestä ja seurattava minua linnaan.»
Poistuin niityltä, ratsastin takaisin päin, kunnes tulin poikkitielle,
jota myöten käännyin oikealle ja lähdin ajamaan ripeätä vauhtia
Pyreneitä kohti. Olin valinnut tien viisaasti, mitä todisti se seikka,
että noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua saavuin pieneen Mirepoixin
kylään. Pysähdyin majatalon edustalle, jonka kilvessä pöyhisteli
riikinkukko — ikäänkuin purevana ivana majatalon huonoudesta, sillä se
ei ollut vähääkään parempi tavallista maantien ohessa olevaa kapakkaa.
Astuessani sisälle, kuului kadulta kavioiden kopsetta, ja neljä
rakuunaa kersantin johtamina ratsasti tämän Paon-majatalon ovelle. He
olivat nähtävästi ratsastaneet kovasti ja pitkän matkan, sillä heidän
hevosensa olivat melkein tyyten nääntyneet.
Päästyäni sisälle kutsuin isäntää ja saatuani pullon hänen parasta
viiniään — taivas vahvistakoon niitä ihmisiä, joiden on pakko tyytyä
hänen huonoimpaansa — ryhdyin tiedustelemaan, missä olin ja miten
pääsisin Lavédaniin. Sain tietää, että se oli vain kolmen tai neljän
penikulman päässä. Toisen pöydän ääressä — huoneessa oli niitä vain
kaksi — seisoivat rakuunat, neuvotellen kuiskaamalla keskenään.
»Hän on kuvauksen mukainen», virkkoi kersantti, ja vaikka kuulinkin
hänen sanansa, ei päähäni pälkähtänyt, että he puhuivat minusta.
»_Pardieu_», kirosi eräs hänen tovereistaan, »lyönpä vaikka vetoa, että
hän on sama mies.»
Ja sitten, juuri kun panin merkille, että isäntä Abdon, joka myöskin
oli kuullut keskustelun, silmäili minua omituisesti, astui kersantti
luokseni ja kysäisi: »Mikä on nimenne, monsieur?» Loin häneen
ällistyneen katseen ja kysyin sitten vuorostani:
»Mitä se teihin kuuluu?»
»Anteeksi, hyvä herra, mutta me olemme kuninkaan asialla.»
Silloin muistin, että hän oli sanonut jonkun kuvauksen sopivan
minuun. Samassa välähti mieleeni, että heidät oli lähettänyt hänen
majesteettinsa pakottamaan minua noudattamaan hänen toivomuksiaan ja
estämään minua pääsemästä Lavédaniin. Minut valtasi heti kiihkeä halu
salata, kuka olin, saadakseni jatkaa matkaani estämättä. Ensimmäiseksi
juolahti mieleeni sen onnettoman vainajan nimi, jonka olin puoli tuntia
sitten jättänyt latoon, ja paukautin:
»Olen herra de Lesperon, palvelukseksenne.»
Liian myöhään oivalsin tehneeni virheen. Jos olisin ajatellut maakunnan
rauhattomia oloja, olisi minun mieluumminkin pitänyt arvata, että
heidän asiansa olivat yhteydessä kapinan kanssa.
»Rohkea hän ainakin on», huudahti eräs ratsumiehistä, purskahtaen
nauramaan. Sitten kuului kersantin ääni kylmänä ja muodollisena:
»Kuninkaan nimessä, herra de Lesperon, vangitsen teidät.»
Hän oli tempaissut miekkansa ja sen kärki oli parin sentimetrin päässä
rinnastani. Mutta huomasin, että hänen kätensä oli ojennettu aivan
suoraksi, joten hänen oli mahdoton pistää äkkiä. Syöksyä tekemästä esti
häntä välissämme oleva pöytä.
Tässä epätoivoisessa tilanteessa aivoni työskentelivät ripeästi, ja
käsitin, että minun oli koetettava pelastautua hirveän nopeasti;
hypähdin senvuoksi äkkiä taaksepäin, mutta jouduin hänen seuralaistensa
syliin. Mutta liikahtaessani olin tarttunut sen tuolin jalkaan, jolla
olin istunut. Kohottamalla sen iskua varten, vältin ratsumiesten
otteen. Ennenkuin he ennättivät paljastaa miekkojaan, olin minä
syöksynyt kuin jänis heidän välitseen kadulle. Kersantti seurasi
kintereilläni, sadatellen miehiään pelottavan voimaperäisesti.
Hyppäsin tiellä niin kauaksi kuin jaksoin ja käännyin torjumaan miehen
hyökkäystä. Käytin tuolia kilpenä ja väistin sillä hänen pistonsa.
Pisto oli niin raju, että miekan kärki upposi puuhun ja säilä napsahti
poikki, joten hänen käteensä jäi vain kahva ja lyhyt tynkä terästä.
Riensin ratsuni luokse ja keikahdin satulaan. Kiskaisin suitset niitä
pitelevän poikanaskalin käsistä, painoin kannukset hevosen kupeisiin
ja lasketin täyttä laukkaa katua pitkin, puristaen polvillani tiukasti
ratsun kylkiä, samalla kuin jalustimet, joihin minulla ei ollut aikaa
sovittaa jalkojani, heiluivat rajusti säärieni ympärillä.
Takanani pamahti pistooli, sitten toinen, ja olkapäässäni tuntuva
terävä, pistävä kipu ilmaisi minulle, että olin haavoittunut. Mutta
silloin en siitä välittänyt. Haava ei voinut olla vaarallinen, sillä
muutoinhan olisin jo pudonnut satulasta, ja varsin hyvin ehtisin
huolehtimaan siitä, kun olisin ensin päässyt eroon vainoojistani. Sain
ajaa lähes puoli tuntia, ennenkuin he jäivät minusta, ja sittenkin
tiesin heidän yhäti ajavan minua takaa, aikoen saavuttaa minut niiden
tietojen nojalla, joita he voisivat saada kyselemällä pitkin matkaa.
Tällöin olin saapunut Garonnen varrelle. Pysäytin ratsuni vuolaasti
juoksevan virran partaalle, joka välkkyvänä hopeavyönä kiemurteli
tummavarjoisten äyräittensä välissä. Istuin siinä vähän aikaa
kuunnellen ja tarkastellen komeata, torneilla varustettua linnaa, joka
kohosi joen toisella puolella harmaana ja jyhkeän ylevänä. Mietin
mielessäni, mikä kartano se saattoi olla, ja päättelin, että se
otaksuttavasti oli Lavédan.
Kannustamalla ja mielittelemällä ratsuani houkuttelin sen veteen.
Mutta turhaan sitä hoputin ja koetin saada sitä eteenpäin; se
hypähteli pelokkaasti, päristeli, korskui, ponnisti sitten voimiaan,
mutta virta kuljetti meitä nopeasti mukanaan eikä hevonen jaksanut
viedä meitä yhtään lähemmäksi vastaista rantaa. Vihdoin solahdin
pois sen selästä ja aloin uida sen rinnalla, ohjaten sitä suitsista.
Mutta sittenkään se ei näkynyt kykenevän vastustamaan virtaa, joten
lopuksi annoin sen mennä menojaan ja uin yksin toiselle rannalle,
toivoen, että se nousisi maalle alempana ja saisin sen sitten
uudelleen kiinni. Mutta kun joen yli päästyäni nousin seisomaan linnan
varjoon, huomasin, että pelkurimainen eläin oli kääntynyt takaisin,
kömpinyt ylös vedestä ja ravasi nyt takaisin samaa polkua, jota
olimme tulleet. Minua ei suinkaan haluttanut lähteä sen perässä, vaan
tyydyin vahinkoon ja kiinnitin huomioni edessäni olevaan kartanoon.
Noin kahdensadan metrin päässä joesta kuvastuivat sen laajat, jykevät
muurit tummaa, tähdikästä taivasta vasten. Rannan puoliselta etusivulta
laskeutui maa vedenrajaan, jossa minä seisoin, kuutena pengermänä;
kutakin niistä reunusti valkoinen marmorikaide, jonka päässä oli
firenzeläistyylinen, neliskulmainen, tasalatvainen pylväs. Hämärässä
kuutamossa saattoi erottaa tämän upean rakennuksen siron arkkitehtuurin
ja kaunispuitteiset, kimaltelevat ikkunat. Mutta koko kartanossa ei
näkynyt vähääkään liikettä.
Olin heikkona nälästä, väsynyt kovasta ratsastuksesta ja uupunut
olkapäässäni olevasta haavasta, josta joka tapauksessa oli vuotanut
jonkun verran verta. Sen lisäksi värisin vilusta märissä vaatteissani
ja muistutin varmastikin mahdollisimman vähän sitä Bardelysiä, jota
nimitettiin Uhkeaksi. Aloin ajatella, että minun olisi järkevintä etsiä
joku tämän herraskartanon ulkorakennuksista ja nukkua siellä aamuun
saakka. Mutta äkkiä valahti pihalle leveä valojuova eräästä toisen
kerroksen ikkunasta. Vaistomaisesti painauduin takaisin suojaavan
pylvään varjoon ja katselin ylöspäin.
Äkillinen valojuova johtui siitä, että ikkunan edestä oli vedetty
syrjään sitä verhoavat uutimet. Silmäilin nyt tätä ikkunaa, joka
avautui eräälle parvekkeelle, ja näin — mielestäni samanlaisen näyn
kuin Beatricen ilmestyminen lienee ollut Dantesta — valkopukuisen
naisen hahmon. Kuu valoi häneen hohdettaan, kun hän nojasi
rintasuojukseen, katsellen taivasta kohti. Näin suloiset, hienot
kasvot; kenties niiden piirteet eivät olleet aivan kauneusmääritelmien
mukaisesti tasaisen täsmällisesti sopusuhtaiset, mutta niissä oli oma
erikoinen viehättävä kauneutensa, joka kenties johtui yhtä paljon
ilmeestä kuin muodosta; sillä näistä herttaisista kasvoista kuvastui
koko tyttöyden viehättävä sulous, raikkaus, puhtaus ja neitseellisyys.
Henkeä pidätellen ihailin hurmautuneena tätä valkeata näkyä. Jos tämä
paikka oli Lavédan ja tuo tyttö se kylmä Roxalanne, joka oli lähettänyt
uljaan Chatelleraultin tyhjin toimin takaisin Pariisiin, niin silloin
minun todella kannatti yrittää.
Äkkiä värähti tyynessä ilmassa hiljainen laulu. Se oli
muinaisprovencelainen laulu, jonka sävelen tunsin ja josta pidin; ja
jos mitään olisi tarvittu lisäämään sitä lumousta, jonka vallassa
jo olin, niin tämä pehmoinen, sointuva ääni olisi sen tehnyt. Yhäti
laulaen hän kääntyi ympäri ja meni takaisin huoneeseen, jättäen ikkunan
auki, joten hänen äänensä edelleenkin hänen poistuttuaan näkyvistä
kantautui korviini heikosti kuin pitkän matkan päästä.
Samassa välähti mieleeni ajatus, että minun oli antauduttava tämän
ihanan olennon armoille.
Ponnistin viimeiset voimani ja aloin kiivetä hänen parvekkeelleen. Se
oli helppo tehtävä niinkin heikossa tilassa olevalle miehelle kuin
minulle. Seinä oli paksulti murattien peitossa, ja lisäksi sain tukea
alhaalla olevasta ikkunasta, sillä seisoessani sen vankalla ylälaudalla
yletin sormineni ylhäällä olevan parvekkeen alareunaan. Kiskoin itseni
ylös ja pian nostin käsivarteni rintasuojukselle. Olin päässyt jo
istumaan hajareisin suojukselle, ennenkuin hän huomasi minut.
Laulu kuoli äkkiä hänen huuliltaan, ja hänen silmänsä, jotka olivat
lemmikinsiniset, menivät levälleen minun herättämästäni pelosta. Vielä
yksi sekunti, ja häneltä olisi päässyt parahdus, joka olisi kiidättänyt
koko talon väen luoksemme, mutta minä astuin huoneen kynnykselle ja
rukoilin:
»Mademoiselle, Jumalan rakkauden nimessä' pysykää vaiti! En tarkoita
teille mitään pahaa. Olen pakolainen. Minua ajetaan takaa.»
Se ei ollut edeltäkäsin harkittua puhetta. En ollut ollenkaan
valmistanut sanojani. Lausuin ne melkein koneellisesti — kenties
innoituksesta, sillä juuri ne olivat varmastikin parhaiten omiaan
takaamaan minulle tämän naisen myötätunnon. Ja mitä itse sanoihin
tulee, niin ne olivat ehdottomasti totta.
Hän vilkaisi likomärkään pukuuni, kalpeihin kasvoihini ja vereen, joka
oli tahrannut ihokkaani olkapäältä alaspäin. Kaikesta siitä hän oli
tehnyt johtopäätöksensä, että minä muka olin vainottu kapinallinen.
Hän talutti minut huoneeseen, sulki ikkunan ja veti sen eteen raskaat
verhot, osoittaen siten minua kohtaan luottamusta, joka pisti
omaatuntoani — käytinhän minä vääriä värejä.
»Pyydän anteeksi, mademoiselle, että olen pelästyttänyt teitä
saapumalla näin sopimattomasti», virkoin enkä koskaan eläissäni
ole tuntenut asemaani niin vaikeaksi. »Mutta olin näännyksissä ja
epätoivoinen. Olen haavoittunut, ratsastin kovasti ja uin joen poikki.»
Sitten alkoi äkkiä, ilman minkäänlaista varoittavaa merkkiä, päätäni
huimata, ja minun oli pakko nojautua seinää vasten ja hengitin
raskaasti vähän aikaa. Häneltä pääsi heikko, huolestunut huudahdus.
»Monsieur, teidän pitää toki istua. Menen kutsumaan isääni ja laitamme
teidät vuoteeseen. Ette saa enää olla tuossa puvussa.»
»Hyvyyden enkeli!» mutisin kiitollisena, ja ollen vielä puolittain
huumaannuksissa turvauduin hänen kammiossaan hovitemppuihini, tartuin
hänen käteensä ja nostin sitä huuliani kohti. Mutta ennenkuin olin
painanut aikomani suudelman hänen sormilleen — joita hän jonkun ihmeen
tähden ei tempaissut pois — osuivat katseemme uudelleen vastakkain.
Pysähdyin kuten sellainen mies, joka aikoo tehdä pyhyydenhäväistyksen.
Hetkisen hän katsoi minua silmiin; sitten minä jouduin hämilleni ja
päästin hänen kätensä irti.
Tuon lapsen silmien viaton ilme se sillä hetkellä saattoi minut
nolostumaan ja pani minut vapisemaan ajatellessani, kuinka halpaa olisi
menettelyni, jos sallisin, että minut löydetään sieltä ja hänen nimensä
sotketaan omaani. Lausumatta sanaakaan liikahdin vetääkseni verhon
syrjään, mutta hän tarttui märkään hihaani ja pidätti minua.
»Mitä aiotte tehdä, monsieur?» hän huudahti hätääntyneenä. »Teidät
voidaan nähdä.»
»St, lapsi!» varoitin. »Parempi niinkin, jos sikseen tulee.»
Samassa vetäisin verhon syrjään ja työnsin ikkunapuoliskot auki. Hän
jäi seisomaan huoneeseen, katsellen minua kasvot valjuina ja silmissä
tuskaisa, hämmentynyt ilme.
Loin häneen vielä viimeisen silmäyksen noustessani hänen parvekkeensa
reunalle. Sitten laskeuduin alas samalla tavoin kuin olin sinne
kavunnut. Riipuin käsieni varassa ja hapuilin jalkoineni alemman
ikkunan ylälautaa, kun korvani alkoivat äkkiä humista. Vilahdukselta
näin valkean olennon, joka kumartui eteenpäin parvekkeen reunalta;
sitten tuntui verho laskeutuvan silmieni eteen; tunsin putoavani;
kuului kuin myrskytuulen suhahdus; sitten — ei mitään.
V