Tellervo oli huutolaistyttö eli kunnanhoidokki, kuten niitä valistunut
nykyaika nimittää, ja syntynyt vaivastalolla eli kunnalliskodissa.
Hänen hienon nimensä oli keksinyt vaivastalon silloinen "neiti", joka
harrasti kaunokirjallisuutta ja runonlausuntoa. Hän on vaivastalolla
vieläkin olevan äitihessukkansa viides avioton lapsi; isäksi on
äiti ilmoittanut erään mielisairaan, joka on toisin ajoin kopissa,
toisin taas vaivastalon hevostöissä. Tellervo kieritteli äitinsä
liepeissä vaivastalon kyökissä toiselle ikävuodelleen, jolloin hänet
sijoitettiin pitäjälle vuotuista ruokkoa vastaan huutokaupalla, joka
lain mukaan ei saanut olla julkinen, mutta jossa kumminkin tingittiin
ja kilpailtiin. Tellervo joutui ensin eräälle timpermannille, jolla
itsellään oli pirtillinen pienokaisia. Tämä paikka havaittiin
sittemmin sopimattomaksi, ja hänet sijoitettiin neljännellä
ikävuodellaan lapsettoman mäkitupalaispariskunnan hoiviin. Pariskunta,
nimeltänsä Kalle ja Tilta, on tunnettu yritteliäästä ja kaikin
puolin nuhteettomasta elämästään, jonka tuloksena heillä kaikessa
hiljaisuudessa lienee melkoiset säästöt.
Täällä on Tellervon ollut hyvä olla. Hänet on opetettu lukemaan,
kutomaan sukkaa ja yleensä ihmistavoille siinä määrin kuin se on
ollut mahdollista. Hän sanoo holhoojiaan sedäksi ja tädiksi ja
tuottaa näille kunniaa vieraitten aikana puolihassuilla tempuillaan
ja järjennäytteillään, saavuttaa lukukinkereillä provastin muhoilevan
tunnustuksen räikeällä ja ujostelemattomalla ulkoluvullaan. Hän on
ehdottomasti kinkeripirtin parhaita lukijoita, voittaa monta uskovaista
ämmää, jotka kuulustelujen päätyttyä riitelevät provastin kanssa
lunastuksen merkityksestä.
Kinkeriltä palatessa juosta kaahottaa Tellervo pitkän matkan Kallen ja
Tiltan edelle ja riehakoi, niinkuin puolimielinen tekee. Tilta huutaa:
"Oletkos siinä honkkeloimatta, senkin Töyssylän Taava -- kyllä minä sun
siinä Kajakka-Maija."
Sitten päästään kotiin pirtin tutulta tuoksuvaan lämpöön, riisutaan
kirkkovaatteet ja matkitaan naapurin äijälle provastin sanoja:
-- Noh -- oletpa sinä lapsiparka sentään lukemaan oppinut. Jatka sinä
edellensä vain sillä lailla.
Ja Kalle lisää leppeästi päätellen:
-- Kyy-llä se sentään tavallinen ihmisenalku oliskin, kun ei olisi
Jumalan luomasta niin kovin hajaallinen.
Tiltan täytyy tällöin ihan luonnon pakosta ärähtää Tellervolle:
-- No mitäs sitä pöytää siinä nuohoot, meneks penkille istuun.
Ja ehtootunnelma on pirtissä erikoisen lämmin ja lempeä.
* * * * *
Tellervo tepastelee pirtissä ja pirtin ympärillä, muistuttaen
tamineiltaan ja usein eleiltäänkin linnunpelättiä, sillä hänelle ei
tiettävästi koskaan oltu mitään vaatekappaleita eikä jalkineita uudesta
tehty. Hänessä kehittyi sikin sokin hyvää ja huonoa, kaikki hajallaan,
ja aikuisten suhde häneen oli sen mukaista. Hän oli auttamaton
suupaltti ja hänellä oli hämmästyttävä muisti. Hän tiesi lehmäin
poikimispäivät ja ämmäin juorut yli pienen töllikulman, sillä hänen
terhakka päänsä oli aina pystyssä. Kun aikuiset aprikoivat jotakin
asiaa, hölisi Tellervo siihen sekaan, osuen usein ihan kohdalleen. Se
ärsytti aikuisia, mutta minkäs todelle mahtoi. Joskus sanottiin: hm,
kyllä meidän täti tietää, joskus tiuskattiin: älä sinä aina ota osaa.
Siitä siirtyi puhe pitemmältäkin Tellervoon. Tellervon pureskellessa
esiliinaansa (josta hänelle välillä ärähdettiin) aikuiset aprikoivat,
mikä siitäkin lapsesta oli tähän maailmaan tuleva. Tilta ja Kalle
eivät enää luvanneet tulevaa vuotta sitä pitää. Tellervon suhteen ei
oltu hienotunteisia, hän oli perin pohjin selvillä omasta erikoisesta
asemastaan: millainen äiti hänellä oli ja kuinka hän saattoi milloin
tahansa joutua millaisiin uusiin oloihin tahansa. Eikä hän siitä
itkenyt, kävi vain hiukan hiljaisemmaksi silloin kun siitä puhuttiin.
Olisiko höpsäkkä vaistonnut elonsa lyhyyden.
Tellervo ei näet joutunut Kallen ja Tiltan tyköä minnekään muuttamaan,
sillä hän kuoli tänä vuonna kevätkesällä. Vanha Tilta taisi silloin
monista tönimisistään huolimatta itkeä jonkun kyyneleenkin; hänellä
oli itselläänkin ollut lapsia ja hän oli sentään vanhoilla päivillään
hoitanut Tellervoa taitamattomasta alkaen. Eihän se lapsen vika ollut,
että oli saanut hajallisen luonnon. -- Kunnan esimies ei oikein tiennyt
surrako vai iloita tästä tapauksesta. Kunta oli sentään jo kymmenisen
vuotta sen edestä maksanut -- mutta toisaalta oli epätietoista, olisiko
siitä kunnon ihmistä tullut. Ämmien kanta oli selvä: kyllä se aina
parempi on, kun lapsena pääsee Isän kotiin. -- Ja se oli niin kaunis
ruumiinakin, että --
Tellervon kuoleman aihe, kuten koko Tellervokin, unohdettiin pian.
Viimeksi taisi hänestä olla vakavampaa puhetta silloin, kun Tilta
riiteli kunnan herrojen kanssa vuotuisen hoitomaksun osittamisesta
sille vuoden osalle, minkä tyttö oli elänyt. Siinä oli näetsen siinä
loppuaikoina ollut yhtä ja toista ylimääräistä kustannusta -- ja musti
häntä ruvetkoon kuntaa hyödyttämään.
Mutta Tellervon kuoleman ulkonainen aihe sisältää kumminkin sinänsä
varsin liikuttavan pikku kertomuksen.
* * * * *
Kuten sanottu, oli Tellervolla terhakalla vallan erinomaiset
opinlahjat. Kun aapinen oli tuotu, pani Tilta silmälasit
omaan päähänsä, otti kirjan omaan käteensä ja ryhtyi muutamin
ennakkovaroituksin ja uhkauksin opetuksen työhön. Opiskelu edistyi
niin, että jo toisena päivänä Tellervo tokaisi:
-- Olkaa vai -- ärrä se on eikä mikään ännä.
Näitä pikku kinoja tuli yhä useammin, kunnes Tilta hermostui ja jätti
koko opetuksen sille palkalle. Tellervo tankkaili itsekseen ja häntä
auttoi kesävieraan insinöörin piika, joka iltaisin kävi mökissä
kultaansa tapaamassa. Tämä opetus oli erittäin iloluontoista, niin että
Tilta joskus ärähti:
-- Oliko sekin kirjassa? Kyllä minä teidät opetan.
Mutta Tellervo oppi lukemaan, vieläpä kirjoittamaankin, sillä aapisessa
oli myös kirjoituskirjaimet ja Linda näytteli, kuinka niitä tehdään.
Linda oli iloinen ja kaunis tyttö, hän lahjoitti Tellervolle vanhat
ruskeat kenkänsä ja eräänlaisen kaulavaatteen, jota vanha Tilta sanoi
"kroosiksi". Sitä vauhtia se Tellervon ihmeellinen taito sitten
kehittyi. Hän loisti kinkereillä ja luki häthätää ummet ja lammet,
kaikki mitä käsiinsä sai. Katkismuksen kinkeriläksyn hän jo parin
kuukauden päästä lopotti alusta loppuun, vaikka kirja oli hyllyllä.
Muuan ihmeellinen yritys oli seurauksena tästä tavattomasta
hyväpäisyydestä. Kunnan hoidokkeja ei tavallisesti pantu kansakouluun,
sillä niistä ei makseta niin paljoa, että kenenkään kannattaisi niitä
sinne evästää ja vaatettaa. Mutta kun Tellervo nyt oli niin erinomainen
lukija, niin alkoivat mahtavat emännätkin toimitella, että sen pitäisi
päästä kouluun. Tilta sanoi, ettei semmoinen kohotommi siellä tule
toimeen ja ettei tarvitse sitten häntä morkata, jos se siellä tekee
takaropeet. Mutta eräänä aamuna Tellervo sitten kumminkin vaelsi kylän
kouluun kammattuna ja erittäin vähäisten mahdollisuuksiensa mukaan
sievisteltynä.
Niinkuin Tilta oli sen ennakolta sanonut -- eihän se siellä tullut
toimeen. Tellervon kävi melkein niinkuin sen Petterin, josta
kirjailija Kyösti Vilkuna kertoo "Leipä"-nimisessä novellissaan. Hän
oli kyllä hyväoppinen ja raikasääninen -- monen nahjuksen rinnalla
vallan verraton -- mutta tuon ikuisen hajallisuutensa vuoksi kaikkeen
koulujärjestykseen taipumaton. Väliajoilla taas teki toisten lasten
pilkka hänen olonsa mahdottomaksi. Ja niin tapahtui, että Tellervo
eräänä aamuna sumein silmin katseli kotipihastaan toisten kouluunmenoa.
Häntä ei sinne enää päästetty, vaikka hänen kovin teki mielensä,
sittenkin. Tilta huusi sisältä: "Tuleks' sieltä pirttiin -- vai vielä
heitä töllistelet. Joko on karvat selinneet kurkustas?" (Toiset olivat
koulussa salaa tunkeneet koirankarvoja Tellervon maitopulloon.)
Tellervo tepasteli sitten taas talvikauden entiseen tapaansa Kallen ja
Tiltan mökillä; tuo surullinen vaihe unohtui vähitellen. Opettaja oli
sanonut, että Tellervo saa pitää koulun kirjat kevääseen asti, ja siinä
oli Tellervolle iloinen korvaus. Vanha Tilta piti ulospäin kovasti
Tellervon puolta tuossa koulurettelössä ja hänellä olikin täysi aihe
siihen, mitä hän keväällä sanoi:
-- Minä luulen, ettei niistä mukuloista yksikään osaa kirjojansa niin
hyvin kuin meidän tytär.
Mutta Tellervon elämä oli määrätty pieneksi leppeäksi murhenäytelmäksi,
ja sen viimeinen näytös tapahtui sitten juuri samana kevännä. Koulujen
päätyttyä oli määrä pitää kirkolla suuret kansakoululasten juhlat ja
sinne oli tuleva kaikkenansa noin kuusisataa mukulaa. Opettaja puhui
siitä poiketessaan kerran keväällä huviksensa Tellervoakin katsomaan ja
rupesi, onneton, vielä esittelemään, että Tellervokin tulisi mukaan.
Tilta kyllä sanoi tuikeasti, että vasta hän sieltä pääsi niitten
iileskottien kynsistä, mutta opettaja vain toimitti, että kyllä hän
pitää silmällä, ettei mitään tepposia tapahdu.
Näin oli kipinä heitetty ja pitkällinen kytevä tuli sytytetty. Ei
ollut tästä alkaen sitä päivää, ettei Tellervoa olisi tiuskattu
pitämään suutansa kiinni, kun hän höpötti sitä kirkolle menoaan. Jonkun
kerran hän ehti jo saada tukkaansakin. Hänelle yritettiin uskotella,
ettei koko juhlasta tulekaan mitään, mutta Tellervo puolestaan onki
tietoonsa millä hetkellä lähtö koululta laivarantaan oli tapahtuva.
Hetken lähestyessä kävivät kohtaukset yhä kiivaammiksi ja kaikki Tiltan
asiallisetkin vastaväitteet kumottiin erittäin nasevasti. Ei auttanut
muu kuin tavallista tiukemmin tiuskata "suu kiinni", jolloin puhe
lakkasi mutta poru alkoi.
Niinpä siis sillä hetkellä, jolloin lapsijono menee asumuksen ohi
laivalle päin, Tellervo seisoo nurkassa niiskuttaen. Tilta on pihalla
ja opettaja huutaa:
-- No missä Tellervo on? Laittakaa nyt pian se kuntoon, kyllä se vielä
ehtii.
Silloin Tilta epätoivoissaan palaa pirttiin ja tiuskaa:
-- No tule tänne nyt, minä suin tukkasi.
Siitä alkoi nopea varustelu, josta ei puuttunut vastuksia, mutta joka
kumminkin edistyi niin, että puolen tunnin päästä oli matkavalmiina
"vallan kovasti nätti" tyttölapsen kuvatus: jalassa insinöörin Lindan
ruskeat kengät, kaulassa hänen "kroosinsa" ja päässä joku vanha
olkihattu. Näillä koristeilla piti peitettämän muun vaateparren suurta
puutteellisuutta. Tiltakin jo naurahti, kun hän sai tämän teoksen
valmiiksi.
Asumuksessa ei oltu vielä syöty suurusta, mutta sitä ei nyt ehditty
auttaa. Tellervo meni jo, että viita vilisi, eväänään kuiva
leivänkannikka ja lihanpalanen.
Ilma oli lämmin ja aurinkoinen, mutta luoteessa näkyi muutamia jylhiä
pilventönkkiä. Juokseva Tellervo tajusi, että niissä voi piillä ukkosen
uhka -- mökissä tarkkailtiin herkästi sellaisia enteitä -- mutta
kun suurin osa taivaasta, koko se puoli, jonne tie vei, oli täynnä
aamun autuutta ja suvijuhlan tuntua, ei Tellervo ehtinyt aprikoida
tuota taakse jäävää kolkkoa kohtaa. Tie kulki somasti mutkitellen
kukkivien tuomiryteikköjen välitse. Joka käänteessä Tellervo luuli
tavoittavansa lapsijonon, joka tuntui vievän mennessään hänen parasta
onneaan. Mutta tyhjä oli aina eteen aukeneva tien taival, hiukan
salaperäinen, niinkuin olisi tuo onnellinen joukko juuri ihan äsken
siitä mäen taakse solahtanut. Aurinko vain vahvisti kuumuuttaan,
hehkuvat kasvot tuntuivat erikseen hyppivän juoksun tahdissa, "kroosi"
ja hattu pyrkivät irtaantumaan. Ja niin kävi eräässä tien kohdassa,
jossa toisella puolella käsipuun takana oli syvä rytöinen horha, että
Tellervo-paran hattu putosi sinne. Siellä se lepäsi kauniisti rytöjen
latvoilla, juuri kun Tellervon piti rientää tuon käänteen taakse, jossa
hän ihan varmaan olisi saanut toiset ainakin näkyviinsä. Oli jo suuri
vaiva päästä jyrkännettä alas horhan laitaan ja siellä osoittautui
aivan mahdottomaksi päästä suuren kaatuneen kuusen sekaan, jonne
monivenkkurainen tuomi vielä oli sekaantunut. Syvällä rotkon pohjalla
lirisi apuun kykenemätön vesi ja kiitävä aika vei toisia yhä kauemmaksi.
Laiva huusi. Tellervo tajusi, mitä se merkitsi: hän oli auttamattomasti
myöhästynyt. Kiihtynyt tahto heitti otteensa olkihatusta ja leimahti
toisaalle. Lapsi kiipee joka jäsen vapisten takaisin maantielle,
juoksemaan, juoksemaan...
Tien käänteet eivät enää puhuneet toisista mitään, mutta Tellervo vain
paransi juoksuaan, kunnes syöksyi tyhjälle laiturille, jolta laiva
täynnä jännittynyttä iloa oli äsken lähtenyt. Kaukaa siinti kirkon
tornin nirkko, ja huohottava Tellervo käsitti, että sitä kohden hänen
oli yritettävä. Vinhasti käyden, välillä aina juoksahtaenkin, milloin
suurta valtatietä, milloin ihmeellisille oikoteille eksyen Tellervo
eteni suuntaansa aamutuntien rauetessa leveäksi keskipäiväksi. Jostain
raosta aina tulivat näkyviin luoteen karttuneet pilvitönkät, mutta
tänne näihin maihin ne eivät ulottuneet. Ne olivat vain kuin jokin paha
silmä, joka sieltä hyvin kauas jääneistä kotioloista pyrki tätä hänen
menoaan näkemään. Mutta kirkon tornin värit ja piirteet kävivät yhä
selvemmiksi, maat suurenmoisemmiksi...
Kirkonmenon päättyessä, kun lasten ja aikuisten vilinä kylässä oli
parhaillaan, tuskin kukaan huomasikaan pientä ilmiötä, töllistelevää
Tellervoa, joka sinne oli juuri ilmestynyt. Teitä risteili sinne tänne
ja niiden vieressä oli taloja ja myymälöitä koreine ikkunoineen -- ja
kaikkialla vilisi lapsia, toiset kovin koreissa puvuissa. Väsymyksen
ja ihastuksen hurma hämmensi silmiä ja korvia. Ilmakin täällä oli
kummallista: yhtäältä paistoi tulinen aurinko, vaikka noiden talojen
takaa näkyi jylhää sinistä pilveä. Semmoista ei kotona koskaan ollut.
Tuntui kuin olisi ollut suuressa huoneessa.
Joku oman kylän tyttö hulmahti hänen eteensä touhukkaana ja
ystävällisenä ihka uusine pukuineen ja leveine nauhoineen. Sama tyttö
oli koulussa ollut hänen ilkein kiusaajansa, mutta nyt ei muuta kuin
oikaisi hänen "kroosiaan", höpähti jotakin hauskaa ja meni taas
menojaan. Lapset menivät kaikki erääseen suureen rakennukseen syömään.
Tellervo jäi yksin raitille töllistelemään. Jylhät pilvet tulivat
ikäänkuin lähemmiksi.
Hän käveli kävelemistään ja eksyi lopulta pois keskikylältä. Täällä
katosivat seinät tuosta suuresta huoneesta, sen katto muuttui
uhkaavaksi vieraaksi taivaaksi, ympärillä levisivät tylyt vainiot.
Tahtomattaan hän painui tien oheen istumaan ja alkoi näperrellä
leipäänsä ja lihaansa. Hänen oli jo pitkästä juoksusta tullut jano
ja nyt se syönnistä yhä yltyi. Avuttomuudentunne vahveni nopeasti,
kylän juhlallisuus oli täältä katsoen kammoittavaa, ei sinne enää
voinut palata kun sieltä näin oli lähtenyt. Tuolla järvessä on vettä,
mutta sinne ei pääse. Jokainen kohta tien ja järven välillä näyttää
siltä, ettei siitä ole kukaan koskaan mennyt. Tuolla tuon jylhimmän
pilvipaikan alla on koti ja siellä sangossa tuolilla hyvää lähdevettä.
Täti on tuonut sitä Tolpan lähteestä...
Hirmuisen pitkä salama leimahti juuri siellä kotona päin. Tellervo
melkein parahti ja lähti juoksemaan leipä ja lihankappale kädessä.
Kylään päin hän ei enää yrittänyt, nyt oli päästävä kotiin tädin
tykö ja juomaan. -- Täti pelkää ukkosta ja minä pelkään ukkosta.
Mutta Tädin sängyn nurkassa Tädin takana on hyvä olla ukkosilmalla.
Tuolla hirmuisen kaukana se on ja minä olen täällä asti, olin lasten
juhlissa...
Ja kaikki nämä pellot ja kylät olivat toisenlaisia kuin tulomatkalla ja
muuttuivat siitäkin vielä toisenlaisiksi, kun tuli niitä lähemmäksi.
Tuossa on järvenranta ihan tien vieressä. Tellervo poikkeaa siihen,
laskeutuu rähmälleen ja tahrii itsensä, mutta saa kumminkin imaistuksi
suullisen lämmintä pahanmakuista vettä. Se annattaa ylön ja hiukan
niinkuin viluttaa. Vielä kun hän on kumaroissaan, jyrähtää ukkonen
kovin lujaa. Hän lähtee taas juoksemaan. Kiivas juoksu panee itkun
omituisesti vapajamaan, ja salaman kohdalla kuuluu aina äänekkäämpi
ulvahdus.
Eräästä talosta huomattiin, että tiellä laputti hullun näköinen
tyttölapsi, vaatetus sikin sokin ja kädessä leivänkappale. Juostiin
ottamaan siitä selkoa ja saatiin kiinni likomärkä, vilusta ja pelosta
vapiseva olento, joka töin tuskin kykeni selittämään, mistä hän
oli. Joltinenkin selko siitä kumminkin saatiin, ja ilman asetuttua
lähdettiin saattamaan Tellervoa kotiin.
Hän oli silloin jo täydessä kuumeessa -- oli ollut kohtalokasta,
että hänen täytyi niin kauan tuolla vieraassa talossa märkänä ja
masennuksissaan odotella lähtöä. Hän saapui liian myöhään parhaaseen
paikkaansa, Tädin sängyn nurkkaan. Ikäänkuin suloisen sumun läpi hän
näki, kuinka Täti voivotellen asetti hänet makuulle ja sitten tutkien
ja päivitellen ryhtyi keittämään saattomiehelle kahvia.
Siihen kuumeeseen Tellervo jo kolmantena päivänä kuoli. Eihän sille
mitään voinut opettajakaan, vaikka kääreittensä kanssa hääräsi.