Vain niillä nimillä minä olen ikäni kuullut heitä mainittavan. He
ovat minun sisareni ja veljeni, joista toinen kuoli ennen minun
syntymääni ja toinen minun ollessani vähän toisella vuodella, jo paljon
aikaisemmin oli äidiltäni kuollut yksi lapsi, mutta siitä minulla on
tuskin mitään mielikuvaa. Se syntyi ja kuoli jo äitini nuoruudessa...
Nyt ovat syyspäivät taas tuoneet tullessaan alakuloisen kirkkautensa,
nuo kuulaat taivaat, joiden etäisillä äärillä katoavaisuuden ja
ikuisuuden ajatukset tuntuvat sopeutuvan samaan sointuun. Vaikka
tällä hetkellä katselen sitä ikkunalasin läpi, tunnen sen vaikutelman
vahvasti, sillä lievä sairaus on herkistänyt tajuntani. Tilanne antaa
aihetta jatkuviin juhlallisiin ajatuksiin. Minkään hetken sävy maan ja
taivaan olossa ei ole toisen hetken kaltainen, mutta joskus tuntuu tämä
hetken erikoisuus melkein kauhistavalta, sen lempeässä kuulaudessa voi
olla ailahdus yleiskohtalosta, joka näin välähdyksessä nähden tuntuu
keveältä ja hirmuiselta yhtaikaa.
Tuolla menee köyhä leski-akka mökkiinsä ja hänen vaivainen kolmivuotias
tyttönsä kampeaa perässä. Heillä on puute ja tulee olemaan, mutta
yhä he häärivät laihoina ja laimeina. Viheliäinen ovi painuu heidän
perässään kiinni -- on kuin olisin nähnyt koko ihmiselon virran
sattumalta noin kapeana... Huomenna, sunnuntaina, vaimo veisailee
virsiä mökissään.
Tämän hetken näkymätön jylhyys tuntuu koskettavan johonkin hyvin
etäiseen hetkeen, joka on minulle kovin läheinen, vaikken ole sitä
tietoisesti kokenut. Tulee pitkän pitkästä aikaa mieleeni nuo kuolleet
sisarukseni. Tunnen kuinka he tällä hetkellä koskettavat minun elämääni
sillä oikeudella, jonka luonto on heille varannut: että olemme samasta
emosta syntyisin. Kun minä olen yksin jäänyt eloon, tuntuu kuin olisin
heidänkin edustajansa täällä. Heillä on jotain sanottavaa, johon
minulla ei ole mitä vastata. Minun olisi varmaan elettävä heidän
kaikkein puolesta ja ellen sitä jaksa, on minun kai herettävä elämästä.
Kun en tunne heidän muotojaan, olen näkevinäni vain heidän katseensa,
jotka tällä hetkellä tulevat minua kovin lähelle, ikäänkuin vaativat
minua palaamaan heidän kanssaan sinne syyskesän aurinkoihin, joista
heidän silloin oli lähdettävä.
Pienen mökin vanhempi lapsi, Anna-niminen tyttö oli ollut sairaana
muutamia päiviä, mutta oli ilmeisesti paranemaan päin sinä päivänä,
jota mielikuvitukseni nyt etsii kolmenkymmenenviiden vuoden takaa.
Sairaus, varsinkin lapsen sairaus, tuo mökin arkielämään oudon ja
painostavan lempeyden. Mökinväen tavalliseen kotioloon kuuluu lasten
rehkimistä, jota lyhyet itkut katkaisevat, ja vanhempien mietoa
tiuskimista ja pientä torailua, joka ei merkitse sen enempää, mutta
antaa elämälle tukevan ja asiallisen arkipäiväisyyden tunnun. Jatkuvat
vastukset ja niiden jatkuva voittaminen, se on ihmisten toivottavin,
luonnollisin kulku myöhäistä kuolinpäivää kohden. Mutta kun pienokainen
sairastuu vuoteenomaksi, silloin nuo tarpeelliset pikku vastukset
ikäänkuin lauhtuvat, eikä makaava lapsikaan tunnu erikoiselta
vastukselta. Sehän voi kuolla siihen kipuunsa ja sehän olisi lapsen
kannalta korkein onni -- eikä köyhäkään vanhempi suo lapselleen muuta
kuin onnea.
Niin olivat mökissä päivät kuluneet tuon onnen aavistuksissa. Yhteen
aikaan lapsi oli kovin kuuma, se ei avannut silmiään, mutta puhui
jotakin taivaasta; sitten se vallan vaikeni ja hypisteli heikosti
peitettään. Isä ja äiti katsoivat silloin toisiinsa, äidin silmään tuli
kyynel ja hän luki hiljaa Herran-siunauksen.
Mutta tämä vakava hetki oli lyhyt. Tyttö painui uneen, hikoili kovasti
ja näytti siitä alkaen toipuvan. Lauantaiaamuna se istui vuoteessa ja
söi, kun isä lähti kylälle. Ja kun isä päivemmällä palasi, juoksi tyttö
vastaan oudostuttavan iloisena. Tytön ulkonäössä -- ihossa ja katseessa
-- tuntuivat kivun jäljet; siitä sen ilon outous. Sitä ei voinut
vieläkään mistään torua koko sinä päivänä ja ihmeellistä oli, ettei se
tehnytkään juuri mitään pahaa. Painostava lempeyden häivä viipyi yhä
mökkiläisten elossa. Syksyinen lauantai-iltakin oli ikäänkuin liian
tyyni ja kuulas. Vaimon viikolla kuiskaama Herran-siunaus ikäänkuin
viipyi vielä ilmassa. Mutta ihmisten on elettävä -- myöskin hiljaisen,
painostavan onnellisuuden hetkinä.
Sunnuntai-aamuna lähetti mummu pikku Hilman katsomaan, joko Anna
on loppunut. Hilma pysähtyi aurinkoisen tuvan ovensuuhun ja näytti
arastelevan Annaa, joka oli polvillaan penkillä sivuakkunan ääressä ja
leikki syyskärpästen kanssa. -- Annahan oli parantunut jo. -- Niin oli.
Oleiltiin, mutta ei syntynyt iloista telmimistä Hilman ja Annan kesken,
vaikka oli kaunis sunnuntai ja siistitty tupa. Hilma oli vain niinkuin
pois lähtemässä ja lähtikin vihdoin. Kuka siinä lie keksinyt, että Anna
menisi Hilman mukana mummun luo. Mitään vikaa ei ollut tässä olossa,
mutta kumminkin tuntui nyt teennäiseltä tämä Annan mummulaan lähtö,
vaikka tyttö oli siellä monen monia päiväkausia viettänyt. Sitä ei nyt
edes vastustettu eikä erikoisemmin varoitettu. Tuo hiukan kalvennut
lapsi tuntui sairautensa jäleltä vielä olevan ikäänkuin korkeamman
varjeluksen alainen. -- Siinä he jo mennä sipsuttivat ikkunan alitse
käsi kädessä; pienet sääret vilahtivat ystävällisesti äidin silmään.
Iloinen kärpänen hyrräsi syysauringon lämmittämällä ruudulla! Muut
äänet olivat lasten lähtiessä vaienneet; kehdossa nukkuvan pojan
hengitys ei kuulunut.
Sama äiti -- joka myös on minun äitini -- on kertonut, että hänen
koko sen aamupäivän oli kovin paha olla, samoin hän muistelee
monenlaisia pikku enteitä ja toistelee Anna-vainaan lapsellisia,
paljon merkinneitä lauseita. Luultavasti hän oli liian syvin ottein
lukenut Herran-siunauksensa silloin Annan vuoteen vieressä ja eläytynyt
lapsen kuoleman onneen, joka näytti jääneen tulematta. Hän ei ole
yrittänyt selittää sitä mielentilaa, johon hän joutui, kun kuolema
sitten kumminkin juuri tässä kuvattuna sunnuntaina tuli. Luulen että
hänen sielunsa sen sunnuntain iltapäivällä oli erinomaisen puhdas,
kirkas ja onnellinen -- tai paljon enemmän. Se hetki, jolloin hän
luki Herran-siunauksen, oli jo kyllä korkea, mutta se oli sittenkin
vain viimeisen edellinen askel siinä nousussa. Kun tänä sunnuntaina
puolipäivän aikaan saapui läähättävä sanoma, että Anna oli mummulassa
äkkiä kuollut, silloin vasta kirposi painostus. Vapauttava onnellinen
itku sen kirvoitti. Jumala oli sinä päivänä erikoisesti seurustellut
noiden köyhien ihmisten kanssa. Oltuaan pitemmän aikaa jostain
vihainen, oli Hän nyt leppynyt ja käynyt heitä katsomassa.
Äiti sanoo aina, että Anna kuoli äkkiä; hän ei voi erottaa
kuolemantapausta edellä käyneestä sairaudesta, ne muodostavat yhdessä
erään vissin aikakauden. Hän ei tiedä tai ei tahdo tietää sitä,
mitä Hilma, nyt jo ikäihminen, on minulle kertonut. Hän oli ainoa,
joka näki tapauksen. Anna pujotti päänsä veräjän puikkojen välistä
tarjotakseen mummun lehmälle muutamia ruohon korsia, joita ensin oli
käynyt sisällä näyttämässä. Sitten hän yritti äkkiä temmata päänsä
suoraan takaisin. Ja siihen hän jäi. Opittuani tuntemaan ihmisruumiin
rakennetta, olen tullut siihen käsitykseen, että kuoleman syynä oli
venähdys pidennetyssä ytimessä. On omituisen viehättävää ajatella, että
jo siihen aikaan tuollaisen hennon ja etäisen mökin lapsen ruumis oli
perusrakenteeltaan ihan yhtäläinen kuin kaikkein nykyaikaisimman lapsen.
* * * * *
Pikkuinen Kalle parka, joka tällöin makasi kehdossa, oli sinä
iltapäivänä niinkuin jokin väärään paikkaan osunut vieras lapsi. Se
oli alun perin niin tuiki toisenlainen kuin oli ollut Anna-vainaa.
Sillä oli tuskastunut ilme; valveilla ollessaan se tavallisesti itki
ja oli äreä. Kiltti, hentoinen Anna oli usein mennyt sen kehdon ääreen
sitä hyväilemään. Nyt poika itkunsa lomassa katseli ympärilleen,
vihaiset silmät omituisen suurina. Ei tullut enää Annaa. Vaikka ilta
pimeni, tuli yhä myöhempi ja myöhempi, tuli jo täysi yö -- niin ei
vaan kuulunut Annaa sisälle. Ovi pysyi kiinni. Lopulta Kalle nukahti,
jolloin sängyssä makaavan äidin käsi irtaantui kehdon laidasta. Äiti
ei kumminkaan vielä nukkunut eikä nukkunut isäkään seinän puolella
sänkyä. Poissa olevan Annan ja ulkona vallitsevan tyynen yön välillä
oli olevinaan niinkuin jokin läheinen yhteys, jota kuolleen lapsen
vanhemmat siinä makuulla kumpikin itsekseen tarkkailivat.
* * * * *
Niin kauan kuin Annan ruumis oli kotona ja maan päällä, vaikutti hänen
poissaolonsa melkein voimakkaammin kuin oli vaikuttanut hänen elonsa.
Riitaista Kallea hoidettiin se viikko sävyisämmin, eivätkä vanhemmat
torailleet, kun köyhyys ilmaisi itsensä hautauksen järjestelyssä. Äidin
oli vallannut tyyni raukeus ja isä toimi tarmokkaasti. Hiljaisissa
sydämissään he jonain hetkenä arvelivat, että tämmöistä varmaankin
pitäisi avioelämän olla; että Anna-paran täytyi poismenollaan sitä
heille neuvoa.
Mutta tämä näinkin pitkälle jatkunut poikkeuksellinen tila lopultakin
vain lisäsi puolisoiden ärtymystä. Toisen pienikin harkkasana tai
tuskastuminen sytytti heti toisenkin mielen. Pienen Annan elämä ja
kuolema unohtui pois, koko lapsen muisto tukahtui elämän tukaluuteen,
joka ei enää ollut sitä entistä tyydyttävää lajia. Tuli vahinkoja:
ensin kuoli hevonen, sitten kuoli lehmä; pieni leikillisyyden vilahdus
oli siinä, että lopulta kuoli kissakin. Halla oli siihen aikaan vielä
jokavuotinen vieras heidän pienellä pellollaan.
Kierokin elämä on tavallisesti hyvin yhtenäistä: oli ilmeistä, että
eloon jääneestä pojasta Kallesta ei tullut kunnon ihmistä. Kahden
vuoden vanhana se suuttuessaan hyppi jaloillaan ja kiroili uhaten lyödä
äitinsä maan sisään. Sitä piiskattiin niin, että veri vuoti, mutta
siitä ei ollut apua: pojan luonto ei lannistunut ennenkuin ruumis
herpaantui. Tämmöisen kohtauksen jälkeen äidin silmät vettyivät; hän
muisti sitä aurinkoista pyhäaamua, kun Anna-vainaa viimeksi vilahti
hänen näkyvistään tuntia ennen kuolemaansa. Anna-vainaa oli annettu
hänelle vain näytteeksi siitä, kuinka hyviä lapsia voi olla niillä,
joille semmoiset sopivat. -- Mutta tuo onneton on semmoinen, joka
minulle sopii. Äiti näki kauhistavana sen mahdollisuuden, että Kalle
jäisi elämään. Hän ei tiennyt mitä hän teki, mutta semmoisella hetkellä
hän toivoi, että Kalle kuolisi ja että hänelle syntyisi vielä yksi
lapsi, joka ei olisi liian hyvä, niinkuin Anna-vainaa, mutta josta
hänellä kuitenkin olisi sellaista iloa, jonka kaipuun Jumala oli
häneen asettanut. Kun hän silmäsi sängyssä menehtyneenä nyyhkivää
Kallea, niin hän kauhistui toiveensa alkupuolta ja muutti sen niin,
että Jumala tekisi Kallelle parhaan mukaan. Jumala kuuli tämän toiveen
kokonaisuudessaan. Minun on kyllä arkaa sanoa, että toiveen loppupuoli
olisi täysin toteutunut, mutta en luule juuri toisinkaan olevan. Minä
olin pienenä ruumiillisesti hyvin kehittynyt ja luonteeltani kiltti ja
taipuvainen, ja näytti siltä kuin olisi minun mukanani tullut mökkiin
tavallista, helposti kestettävää onnea. Ja mitä minun tähteni on
myöhemmin surua ollut, niin luulen, että se yleensä on ollut rakasta
surua.
Kalle-vainaa jaksoi taistella kohtalonsa kanssa vielä toista vuotta
minun syntymäni jälkeen. Minä en tiedä enkä uskalla sanoa sitä
varmasti, mutta minulla on se kauhea aavistus, että hän oli niitä
onnettomia lapsia, joita ei ole kunnollisesti rakastettu. Että hänen
lyhyt ja vaikea maallinen matkansa oli harharetki.
Pieni myötätunnon vilahdus on sentään kertomuksissa, joita
Kalle-vainaasta kerrotaan: Kalle piti kovasti kaikkien kotoisten
esineiden, erikoisesti isän työkalujen puolta. Hän huusi ja
raivosi, kun joku sivullinen niihin kajosi. Tämän tieten monet
kyläläiset poikkeilijat kiusasivat häntä huviksensa ja seurustelun
elähyttämiseksi. Isä ja äiti suhtautuivat tähän kiusaamiseen hiukan
erilailla. Isä tahtoi kurittaa pojasta pois tuon tavan, äiti taas
pyrki tiuskaamaan kyläläisille. Niinpä Kalle-vainaan kuolinpäivän
aamuna sattui hyvin kohtalokkaasti siitä asiasta pieni yhteenotto
isän ja äidin välillä. Joku Taavetti siitä lähistöltä oli poikennut
ottamaan isää mukaansa jonnekin huutokauppaan ja odotellessaan alkanut
kiusotella Kallea uhaten ottaa isän kirveen, puraan, sahan ja niin
edespäin. Kalle sai raivokohtauksen ja isä käski hänen olla siivosti.
Mutta kun Taavetti jatkoi peliään, niin jatkoi Kalle huutoaan ja isä
kävi jo kiinni poikaan, kun äiti tuli väliin ja sanoi lujasti, että
poikaa ei pidellä honkkelien ihmisten tähden. -- Älä sinä silloin tule
kun minä tulen, sanoi isä uhkaavasti. Poika huusi täyttä kurkkua. --
He-he-he, mennään nyt jo, sanoi Taavetti ja työntyi ulos ovesta. Isä
lähti sitten kanssa.
Puolen päivän aikaan sai isä huutokauppapaikalle sanan, että Kalle on
kotona kovin huonona. Isä oli juuri ehtinyt huutaa Kallea varten pienet
rikkinäiset saapaskippurat, joista korjailemalla toivoi saavansa vielä
kunnolliset. Ne kädessä isä lähti juoksemaan ja juoksi kotiin asti
melkein yhtä mittaa.
Kun hän tuli pirttiin, taisteli Kalle jo lopputaisteluaan. Hänen
kipunsa oli alkanut siten, että hän oli pyytänyt piimää ja saanut
sitä ja sitten oikaissut kehtoon, kun minä satuin olemaan äidin
sylissä. Siinä oli äidin silmään ensin näyttänyt siltä, kuin olisi
poika yhtäkkiä ruvennut tulemaan keltaiseksi ja siitä se alkoi. Isän
tullessa oli tuska yltynyt rajuksi, niin ettei lapsi enää käsittänyt
mitä sille sanottiin. Sen suuhun ei enää saatu vettäkään. Puolentoista
tuntia isä kulki vaikeroiden edestakaisin lapsi sylissään, ennenkuin
se henkäisi viimeisen tuskallisen henkäyksensä ja jännittyneet pienet
jäsenet hervahtivat ikuiseen lepoon. Lepo, se oli suurin lahja, minkä
Kalle parka tässä maailmassa voi saada. Lähes neljä vuotta hänen täytyi
täällä olla sen saavuttaakseen.
* * * * *
Noiden kahden lapsen katseet ovat minua kuljettaneet omassa
maailmassaan, jossa näin kaukaa katsoen jo paistaa kauniin
sadun aurinko niin hyvän kuin pahankin yli. He ovat sanelleet
mielikuvitukselleni sen mitä tiedostani on puuttunut... Näin kauas olen
kulkenut yksinäni heidän jäätyään. Mutta he eivät koskaan kokonaan
irroitu minusta, nuorimmasta veljestään. Ja suuren väsymyksen hetkinä,
kun tämä mailma näyttää silmiini oudolta ja vieraalta, tulevat he
erikoisen lähelle. Silloin minusta melkein tuntuu, kuin olisin minäkin
vain jostakin erehdyksestä unohtunut elämään näin kauan, ja vaikka
minulle karttuukin vuosia, niin en kumminkaan koskaan pääse irti
lapsuudesta.