May-may-gwán saapui takaisin heidän luokseen yöllä. Sam heräsi koirien
toimeenpanemaan hälyytykseen. Ne haukkuivat ensin vihaisesti, mutta
pian muuttui ääni kellossa. Vanha mies kömpi jaloilleen, hämmästyen
havaitessaan ihmisolennon lähestyvän. Dick poukahti ripeästi pystyyn
hänkin. Liekit olivat sammuneet, mutta hiilloksesta riitti vielä valoa,
ja puiden lomitse pilkistävä ruskotuskin auttoi senverran, että miehet
saattoivat tuntea tulijan.
— No, voi herran pieksut! murisi Dick, mätkähtäen takaisin
huopakasaansa, mutta nousten heti jälleen istualleen. — Johan hän
teki vaalinsa, yritti hän sitten jatkaa. Pysyköön nyt päätöksessään!
Pitäköön kiinni vaalistaan. Ei suinkaan hän voi mieltään muuttaa joka
toinen sekunti — mitä se sellainen on? Emmekä me _tarvitse_ häntä.
Mutta Sam sytytti rovion, ja katsahti tyttöä silmiin.
— Ole vaiti, Dick, tokaisi hän terävästi. — Tässä piilee jotakin.
Nuorukainen tuijotti tuokion toveriaan, ikäänkuin vastausta punniten.
— Oh, hyvä on, virkkoi hän lopulta, erittäin välinpitämättömästi.
— _Minua_ se ei luultavastikaan liikuta. Älähän pidä nuorta neitiä
valveilla liian kauan. Hyvää yötä!
Hän katosi huopiinsa äreänä kuten aina, kun hänen suunnitelmansa eivät
oikein ottaneet luonnistuakseen.
Sam kiehautti teetä, käristi karibunpaistia, ja polvistui sitten tytön
eteen, riisuen hänen märät jalkineensa ja vetäen niiden tilalle kuivat.
Sitten nosti hän kupposen tytön huulille, leikkasi hänelle paistin
valmiiksi, ja syötti häntä kuin pientä lasta. Hän lisäsi enemmän
puita nuotioon, ja kääri jäniksennahalla reunustetun huovan hänen
ympärilleen. Vihdoin, kun ei enää ollut mitään tekemistä, sytytti hän
piippunsa ja kyyristyi tytön viereen, rohkaisten häntä äänettömällä
ystävällisyydellä.
Tyttö joi teensä, sai ruoka-annoksensa syödyksi, ja otti vastaan
vaipan tylsänä, ikäänkuin puoleksi tajuttomana. Hänen huulensa
olivat puristuneet tiukasti yhteen. Jäykät, loistavat silmät
tuijottivat jonnekin nuotion, hyppelehtivien varjojen maailman taakse.
Pitkän äänettömyyden jälkeen alkoi hän puhua, matalalla äänellä,
vaivalloisesti ja katkonaisesti.
— Veljeni etsivät Jingossia, ojibwaa. He tahtovat viedä hänet
turkiskomppanian taloon. Mutta Jingoss tietää, että veljeni tulevat
häntä vangitsemaan. Ah-tek on hänelle kertonut. Hän lähtee seuraavan
auringon noustua. Hän aikoo kulkea länteen, Peace-joelle. Nyt on hänen
leirinsä viiden tunnin matkan päässä täältä Pohjoiseenpäin. Tiedän,
missä se on. Jingossilla on kolme koiraa. Hänellä on paljon lihaa,
mutta ei muuta tuliasetta kuin kauppapyssy. Olen saanut tietää tämän,
ja olen tullut kertomaan tietoni veljilleni.
— Minkätähden, May-may-gwán? kysyi Sam hiljaa.
Tyttö loi häneen ylpeän katseen.
— Luulitteko, että jätin teidät hänen vuokseen? kysyi hän. — Olen
saanut nuo tiedot.
Sam huudahti melkein kauhistuneena.
— Mitä nyt? kysyi tyttö väsyneesti.
— Chippewahan tietää olinpaikkamme, huomautti Sam. — Hän auttaa
Jingossia ja käy häntä varoittamassa uudelleen tänä yönä!
May-may-gwánin ajatukset liitelivät jälleen murheellisina jossakin
etäällä. Hän vastasi vain halveksivalla eleellä.
— Mutta — aloitti Sam.
— Tiedän, ehätti tyttö hillitsemään.
Hämmentyneenä, käsittämättä miksi, kumartui Sam eteenpäin nuotiota
korjatakseen.
— Miten olet kaiken tämän perille päässyt? tiedusteli hän lopulta,
pitkän epäröinnin jälkeen.
Tyttö tyytyi kiusaantuneeseen eleeseen. Sam tunsi taas merkillistä
epävarmuutta.
— Pikku sisar, virkkoi hän vihdoin, minä olen vanha mies. Olen nähnyt
monen vuoden alkavan ja päättyvän. Ne ovat kaikki lahjoittaneet minulle
hituisen viisautta. Ne ovat tehneet sydämeni ystävälliseksi kärsiviä
kohtaan. Miksi menit Ah-tekin mukaan tänä aamuna, ellet aikonut palata
kansasi luokse?
— Jotta saisin hankituksi ne tiedot, joita veljeni tarvitsevat.
— Ja sinä luulit, että hän kertoisi sinulle totuuden? äänsi Sam.
Tyttö katsoi häntä suoraan silmiin.
— Pikku isä, vastasi hän hitaasti, tuo mies on jo kauan toivonut
saavansa minut wigwamiinsa. Sitävarten liittyi hän Haukemahin seuraan
— sitävarten, että minä olin siellä. Hän on minuun mieltynyt. En ole
koskaan osoittanut hänelle suosiota vähimmässäkään määrässä. Mutta nyt
— saatoin suosionosoituksella avata hänen sydämensä.
— Oletko varma, että hän puhui totta? toisti Sam. — Et ole koskaan
suonut hänelle ystävällistä katsetta. Jätit Haukemahin tullaksesi
meidän mukaamme. Miten saattoi hän luottaa sinuun?
Tyttö kesti uljaasti hänen katseensa.
— Pikku isä, vastasi hän, on olemassa hetki, jolloin mies ja nainen
ehdottomasti uskovat toisiaan, jolloin he selvästi voivat nähdä
toistensa sydämiin.
— Hyvä Jumala! huudahti Sam.
— Se oli ainoa tie, vastasi tyttö. — Tiesin entuudestaan hänen
taipumuksensa valheisiin.
— Kuinka saatoit, tyttö? Sinulla ei ollut oikeutta, ei ymmärrystä...
Sinun olisi pitänyt neuvotella kanssamme.
— Pikku isä, virkkoi tyttö, teidän rotunne on kummallista väkeä. En
ymmärrä teitä. Te kuljette pahan ohi, ettekä muista hyvää. Me olemme
erilaisia. Meidän sydämissämme piileksii sekä hyvä että paha. Me
kostamme hyvän ja pahan.
— Mitä hyvää olemme sinulle tehneet? kysyi Sam.
— Jibiwanisi katsoi sydämeeni, huohotti tyttö, käyttäen kiihdyksissään
intiaanien outoa puhetapaa. — Hän katsoi sydämeeni, ja silloin katosi
maailma. Ensin ikävöin kuolemaa siksi, ettei hän katsonut minua
mielisuosiolla, sitten ikävöin sitä, koska käsitin, etten ikinä saisi
häntä omakseni. Nyt riittää minulle hänen läheisyytensä, iloitsen, kun
saan rakentaa hänen nuotionsa, keittää hänen teensä, laittaa hänen
ruokansa, kulkea hänen jäljissään, auttaa, kun hän minua tarvitsee;
nähdä hänen raivaavan tietä. Kun katson häntä, poistuu pilvi päivän
päältä, lumi loistaa, ja valo pilkistää puiden välistä. Ja jos hän,
kun katseeni kohotan, on poissa, vihloo vilu sydäntäni, Pikku isä, ja
ankeus valtaa mielen.
Hän nousi äkkiä, viskasi huovan syrjään, ja kohotti käsivartensa
korkeutta kohti. Sitten hän yhtä äkkiä kumartui, nosti huovan maasta,
levitti sen, ja heittäytyi sille pitkäkseen, jääden makaamaan selittäin
miehiin.
Mutta Sam valvoi aamuun saakka tulen ääressä, tuijottaen murheellisena
liekkeihin.