Siltala, 14 p:nä toukok.
_Rakas veli!_
Ompa hauskaa nähdä, mitä töistäni täällä tulee. Antaa itseään ilkeän
akan kohdella kuin koiraa, nousukkaan, joka luulee jokin olevansa ja
käy kenossa kauloin saatuaan hiukan enemmän pyöreää taskuunsa kuin
muut -- sitä en suvaitse, sen kylläkin arvaat. Ajattelehan -- täällä
sydänmaalla ei pehtori sellainen kuin minä kuulu "seurapiiriin" -- se
on minulle selvästi osotettu!
Odotappas, niin kerron sulle!
Saavuin tänne niin huonolla kelillä, että koko ruumistani särki.
Saattajanani oli tuomari, joka toimitti minut tänne, ja perillä hän
esitti minut uutena pehtorina väelle. Senjälkeen hän läksi tiehensä
ja minulle neuvottiin asuntoni, pari huonetta, joiden lattioita
ei vielä kertaakaan oltu talon rakentamisen jälkeen, sataan tai
pariinsataan vuoteen, pesty -- näytti siltä kuin ne joku aika
sitten olisi maalattu mustiksi -- ja joiden hirsiseinistä, jotka
olivat paikkapaikoin peitetyt vanhoilla sanomalehdenliuskoilla ja
kuvapapereilla, ja savustuneista kattoparruista levisi ryssänlehtien
tukauttava haju. Huonekaluina oli puupenkkejä ja pöytä, muutamia
vaarnatuoleja, kurja telttasänky vaatteineen, jommoisia en ole nähnyt
edes torppareillammekaan. Kaikki niin tavatonta, että aloin nauraa --
kuuleppas, en ollut varmaankaan nauranut pitkiin aikoihin, koska se
tuntui niin oudolta. Tahtoisinpa tietää, mitä Lagström ajattelisi, jos
hänen täytyisi muuttaa asunnostaan tällaisiin huoneisiin! Ja täällä on
entinen vouti asunut vaimon ja viiden lapsen kera! Mitään keittiötä ei
ollut, mutta toisessa huoneessa oli avoin tulisija -- sillä he olivat
keittäneet.
Mutta yön mittaan yhä vaan parani. Silloin sai kaikki hengen --
lattiat, seinät, katot, huonekalut -- kaikilla oli lukemattomat
asukkaansa, jotka kävivät kimppuuni sängyssä. Sorruin pian ylivoiman
alle ja pakenin.
Käveltyäni pari tuntia hangella tähtien verkkaan himmenevässä
tuikkeessa alkoi sarastaa, ja minä kävin päärakennukselle, missä
kummastuneelle palvelusväelle selitin, etteivät huoneeni olleet
asuttavissa ja määräsin heidän antamaan itselleni vastaiseksi jonkun
suojan herrasväen huoneustossa -- määräsin, sanon, sillä ensialuksi he
yksimielisesti panivat vastaan. Minun täytyi selittää, että otin asian
vastuulleni ja kirjottaisin siitä kapteeninrouvalle.
Tiistaina sain vastauksen. Hän kummasteli suuresti, että pyysin asuntoa
hänen huoneistossaan ja yritin siellä käydä isännästä ja komennella
hänen palkollisiaan. Pitihän minun käsittää, ettei pehtori voinut asua
huoneissa, jotka olivat ainoastaan herrasväen ja heidän vieraittensa
käytettävinä, samoin ei myös valtani ulottunut itse taloon. Hän uskoi
kyllä, että kuka tahansa hänen alaisistaan viihtyisi hyvin, viihtyisi
paremminkin päärakennuksessa kuin omissa huoneissaan, mutta toinen
juttu oli, jos hän ja hänen vieraansa sitten pitäisivät myös huoneita
yhtä hyvinä ja hauskoina kuin ennenkin. Eikä hän myöskään voinut
käsittää, että reipas, kelpo pehtori olisi liian hieno asumaan --
ainakin tätä lyhyttä aikaa kesään, jolloin tarpeen vaatima siistiminen
saattoi tapahtua -- huoneissa, joissa väki tähänasti oli vähääkään
valittamatta hyvin viihtynyt. Kuitenkin, koska minulla todella saattoi
olla syytä tyytymättömyyteen, oli hän kirjottanut tuomarilleen ja
pyytänyt häntä viipymättä ryhtymään välttämättömiin toimenpiteisiin,
jos hän katsoi ne tarpeen vaatimiksi. Mutta päärakennuksesta minun tuli
poistua, sen hän tahtoi ja määräsi.
Ei se eukko päästä nenälleen, kuten näet. Sen huomaa niin hyvin
sanoista kuin kirjotuksestakin -- miltei miehen käsiala. Mutt'en ole
minäkään hellempiä -- jonkatähden saattaa tapahtua, etten vallan kauan
täällä ole.
Seurauksena tästä kirjeestä ja tuomarin tulosta oli kuitenkin se, että
vastaiseksi sain huoneen erään iäkkäämmän naisen luona, joka hoitaa
maitokammaria ja pitää taloutta väelle -- minulle tietysti myöskin,
koska olen perheetön. Tuolla iäkkäällä naisella on kaksi hiukan yli
viidenkolmatta vuotiasta tytärtä, jotka -- ainakin itse mielestään
-- ovat suloisia enkeleitä, ja tahtoisivat selvästi molemmat minun,
sekä Miina että Liina. Et voi aavistaa, miten lempeitä silmäyksiä he
heittävät minulle.
Ja miten uskovat salaisuuksiaan!
Oikeutta myöten he olisivat nyt Siltalan omistajia tai perillisiä,
sillä vaikka heidän äitinsä nimi yhä edelleenkin oli Strömmer, olivat
he kuitenkin ukko Lind-vainaan tyttäriä. Mutta vanhuudenpäivinään --
ukko oli seitsemänkymmenenvuotias kuollessaan -- oli hän joutunut
tuon juonittelevan akan pariin, joka sai narratuksi hänet naimisiin
kanssaan. No niin, mutta kylläpä pinteisiinkin joutui. Niin oli ollut
akkavallan alla, että tuskin henkiä uskalsi omissa huoneissaan.
"Ja luuleekos pehtori hänen edes seurustelevan kanssamme? Ei, vaikk' on
kuulemma ollut rutiköyhä -- köyhempi kuin me koskaan. Suurena kunniana
saamme pitää, jos hän kartanolla tai puistossa armollisesti alentuu
ystävällisesti kyselemään terveydentilaamme. Mokoma natu!"
Mutta -- kiirehtivät he selittämään -- vaikka hän sai puijatuksi ukon
testamentintekoon -- emme jääneet ihan osattomiksi kuitenkaan mekään.
Meillä ei ole paljaaltaan oikeus asua täällä vapaasti miten kauan
miellyttää, vaan ompa vielä rahaakin pankissa.
Heillä on selvillä koko seudun asiat, noilla kahdella -- luulen kohta
tuntevani kaikki ihmiset peninkulmain päässä ympäristöllä, tunnen
koko heidän elämänsä aina syntymästä saakka. Säästän sinua juoruilta.
Se minua yksin huvittaa, että sain tietää Hjalmar af Silfverskiöldin
maatilan olevan täältä ainoastaan viiden peninkulman päässä.
Muistatko miten ihmettelimme hänen kertomuksiaan ja luulimme että
hän vaan tahtoi peijata meitä? Mutta eipäs niinkään, täällä nyt näen
todellisuudessa, mitä silloin emme voineet käsittää. Ajatteleppas,
täällä Siltalassa ei ole puimakonetta, ei niittokonetta, ei
heinäharavaa, ei edes kunnollista auraa -- ja kuitenkin viisisataa
kuusikymmentä tynnyrinalaa aukeata maata. Kaikki sanovat, että
paitsi apilamaata on kaikki muu luonnonniittynä. Ja kuitenkin täällä
ruokitaan kaksisataakahdeksankymmentä lypsylehmää, kaksikymmentä
kahdeksan hevosta, kuusi härkää, juottovasikoita kautta vuoden --
puhumattakaan yhdeksästäkymmenestä lampaasta, parista tusinasta sikoja
ja äärettömästä kanapaljoudesta. Täten ei luonnollisesti jää mitään
tähteelle, kun elintarpeet ovat otetut. Tämä on ihan mieletöntä
tuhlaamista -- maailma ei ole Siltalaa varten eikä Siltala maailmaa
varten -- omilla tullaan toimeen, mutta kaikki myös menee. Täällä
korjataan eloa vaan puolet -- ja tuskinpa puoliakaan -- siitä mitä
olisi korjattavissa, ja kuitenkin on kaikkea liikenemään, sillä
nykyisissä olosuhteissa on matkojen pituuden tähden ihan mahdotonta
mitään myödä, eläimille mätetään kaikki, mitä ihmiset eivät jaksa
syödä. Ja kaikkea mitä täällä ei kasva, kuten esim. rahaa -- sitä ei
myös ole. Siksi ei ukko Lindillä ollut milloinkaan "varoja" hankkia
itselleen koneita, hän ylläpiti mieluummin lukemattoman suurta
laiskottelevaa väkijoukkoa. Se on pöyristyttävää, mutta vallan totta.
Paraimmat pellot ovat paljaana kivenä -- toisin sanoen saroilla on
valkosia, kauniita, kovia mukulakiviä, muutamat perunan, toiset
aina ihmisen pään kokoisia, ja niin tiheässä kuin Turun katukivet.
Ja kun kummastuneena kysyin, miksi niitä ei noukittu pois, niin
minulle selitettiin, että maa ja vilja kuivuisi, elleivät kivet olisi
säilyttämässä kosteutta. Oletko milloinkaan kuullut hullumpaa?
Entäs sitten metsä! Ajatteleppas, että yhtenä päivänä olin ihan
menehtyä eräässä metsässä, kun en vielä koskaan ole voinut aavistaa,
millainen oikeastaan aarniometsä Suomessa on. Olin tiluskartan
mukaan ratsastanut ja kulkenut useimpia päiviä tutustuakseni
tilaan -- osapuilleen -- sillä se on niin laaja, ettei sitä voi
kuukausissakaan kulkea läpikotasin. Täällä on muun muassa kaksi
ulkotilaa ja kaksikymmentäviisi metsätorppaa. Huomasin etten kertaakaan
taivaltaissani sattunut seutuun, jonka piti kartan mukaan olla pelkkää
saloa, mihin ei yksikään polku johtanut. Kaikki tutkimattomaksi jäänyt
on minua aina houkutellut -- ja siksi tuokin erämaa houkutteli minua.
Kartan mukaan siellä oli metsää, ja metsää vakuutti kansakin siellä
olevan. Sillä miesmuistiin ei sieltä ole mitään kaadettu.
Sentähden heitin pyssyn olalleni yhtenä päivänä viime viikolla ja
ratsastin erääseen torppaan, joka oli sielläpäin. Jätin hevosen sinne
ja lähdin kulkemaan jalan kohti tuota tuntematonta aluetta.
Metsät täällä ovat kovin huonosti hoidettuja ja perkaamattomia. Missä
palsta on hakattu, siellä on kyynärän korkuiselta oksia ja risuja
maassa. Kaatuneita puita ei kukaan ole viitsinyt korjata. Tämä kaikki
osottaa sellaista sekasortoa ja tuhlausta, joka uusmaalaiselle on
vallan käsittämätöntä. Voit sentähden arvata ihmetykseni, kun noin
tunnin taivallettuani näin edessäni ikivanhan, jylhän, äärettömän
hirsikkometsän -- samallaisen kuin jo kerran ennenkin Linderin
Mustiossa, mutta siinä ne kuitenkin erosivat, ettei maa ollut täällä
ruskeaa ja kovaa, vaan pehmosta ja heleänvihreää. Oikea luonnon
temppeli! Silmänkantamattomiin mahtavia, pystysuoria, korkeita runkoja,
ja niiden juurella vihreä sammalmatto, niin puhdas ja hieno kuin
Frankfurt am Mainin Palmengartenin etummaisin kukkapenger. Olenhan jo
vanha ja raihnainen, enkä luullut enää milloinkaan saavani tällaista
iloa. Mutta kun näin tuon näköalan, näin silkosen, hohtavan vihreän
sammaleen kasteessa kimmeltävän, kaiken muun ollessa vielä harmaana
lumen jäleltä -- silloin tunsin jonkunlaista nuoruuden riemastusta,
tunsin kevättunnetta, minä, vanha, haudanpartaalla hoippuva mies, ja
aloin korkeaan ääneen laulaa:
Wer hat dich, du schöner Wald,
aufgebaut, so hoch da droben?
Sammalmatto oli tasainen kuin lattia -- ei katajapensasta, ei puunvesaa
ei kiveä missään. Tasainen vihreä matto vaan ja jylhät pilarit, jotka
kannattivat hiljaa humisevaa holvia yllään. Kuulin metsoja lähtevän
lentoon, kuulin kotkan kimeän houkutushuudon ja haukan vihellyksen
korkealla puidenlatvain yläpuolella. Tuolla, kaukana runkojen lomissa
häämötti jotain punasta -- pakoonluikkivan ketun tuuhea häntä. Oh,
sellaisen pitäisi metsän olla, oikean metsän, joka sen nimen ansaitsee!
Useimmat rungoista oli vielä neljän sylen korkeudelta kaksi jalkaa
läpimitaten, mutta jotkut olivat varmaan kolme, kolme ja puoli,
jopa neljäkin jalkaa. Voi, kunpa jotenkin voisi siirtää tuon metsän
lähemmäksi sivistysalueita tai sivistysalueet lähemmäksi tuota metsää,
niin siitä tulisi miljoonia -- niin, varmaankin metsä silloin häviäisi.
Ja jos nuo miljoonat nyt eivät olisi tarpeen, niin saattaisihan pikku
oikusta pitää tuollaista koristusta -- vaikka tuskinpa ukko Lind siitä
nautti.
Äkkiä huomasin, että voimani olivat kokonaan lopussa. Sillä olin
yhä useammin, kulkiessani eteenpäin metsässä, ruvennut vajoamaan
sammaleeseen, milloin polviin, milloin haaroihin saakka, väliin
toinen, väliin molemmat jalkani. Koko tuo kaunis, silkonen sammal oli
kaatuneiden jättiläisten kääriliina, jättiläisten, vielä suurempain
kuin tämän uudelleen nousseen polveksen. Olin ajattelemattomasti tai
oikeammin vain metsää ajatellen, kulkenut eteenpäin, ajattelematta
paluumatkaa ja heikkeneviä voimiani. Ja nyt vajosin taas yhteen aukkoon
seisoen siinä huohottaen, jalkani syvällä puunoksain tai runkojen
välissä.
Olin kulkenut ainakin kolme kilometriä metsään -- oli siis ainakin
kolme kilometriä takaisin. Ja voimani pettivät äkkiä. Täällä ei ollut
ihmisiä käynyt kymmeneen, kahteenkymmeneen, ehkei kolmeenkymmeneenkään
vuoteen. Saattoipa vielä kulua kymmenkunta vuotta, ennenkuin kukaan
löysi tänne. Jos nyt kurja sydämeni sattuisi pakahtumaan tai joku suoni
heikoissa aivoissani katkeisi -- niin ei kukaan milloinkaan saisi
tietää, miten ja missä Polle Biörenstam päätti päivänsä!
Mutta sydän ei pakahtunut vielä tällä kertaa ja aivotkin kestivät.
Temmastuani sitten jalkani irti ja hetkisen levähdettyäni, ryömin
ylös ja iskien pyssynperällä edessäni sammaleen, ryhdyin tekemään
paluumatkaa. Kauan se kesti -- mutta hoiperoiden ja levähtäen,
huipuillen ja eteeni koetellen, pääsin sieltä kuitenkin vihdoin pois.
Ja nyt olen miltei yhtä väsynyt kirjottamisesta. Ensikerralla enemmän.
_Polle_.