Heinola, 22 p:nä maalisk.
Kiitos, veli rakas, paperit saapuivat kaikella kunnialla ja mikä
vieläkin on suurempiarvoista -- minua luonnisti. Olen asianomaisesti
otettu pehtoriksi eräälle sydänmaan tilalle Keski-Suomessa: kolme
peninkulmaa lähimpään kaupunkiin ja pari lähimmälle rautatienasemalle.
Miten monta lähimpään naapuriin, sitä en vielä voi sanoa.
Niin -- mitä ei tekisi terveytensä takia! Mutta miksi sen tekee?
Luulen, että vain pelkästä arvonannosta itseään kohtaan -- sillä
elämisen arvoinen ei tämä elämä jumaliste ole! Pidin että Bröijer oli
oikeassa tahtoessaan minua työhön, mutten voinut mitenkään erottaa
enkä syrjäyttää vanhaa, kunnon Lagström'iäni, hänessä kun ei ollut
pienintäkään virhettä eikä hän koskaan olisi käsittänyt muuta kuin
että hän oli käynyt liikanaiseksi, ja kun silmäilin Turussa yhtenä
päivänä haukotellen jotain sanomalehteä ja luin ilmotuksen avonaisesta
pehtorinpaikasta eräällä suurella maatilalla -- tein äkkiä päätökseni.
Jos sinua ruoskimalla pakotetaan elämään tämä kirottu elämä, niin tee
se sitten toki loistolla, minä ajattelin. Ja missä sitten paremmin,
jos ei toisen palveluksessa, tuntisi tulevansa ruoskituksi? Ilmotuksen
mukaan tuli kääntyä tuomiokunnan tuomarin puoleen. Matkustin sinne
papereineni, jotka sain Heinolaan, ja ajattelehan -- mies puhui minulle
suomea! Näytin kyllä hyvin pörhöiseltä, parrottunut kun olin ja ylläni
kotokutoiset vaatteet -- mutta olisihan hänen toki pitänyt nähdä, etten
ollut talonpoika. Otaksuin senvuoksi, että hän oli kiihkosuomalainen
-- hän oli miltei sen näköinen -- ja keksin jutun, jonka olisi
pitänyt saada hänet hyvälle tuulelle. Olin niin kauan työskennellyt
Uudellamaalla, sanoin, että huomasin suomentaitoni jääneen miltei
unohduksiin, kun jouduin työväen pariin, jota sinne yhä enemmän alkoi
virrata sisämaasta -- kieleni oli siihen kangistumistaan kangistunut.
Päätin sentähden etsiä paikkaa sisämaassa. Se tepsi. Sain paikan.
Tila on erään leskirouva Lindin -- ukko taisi kuolla joulun aikoihin
ja rouva oleskelee nykyään poissa kotoa unhottaakseen surunsa. Ja kun
vouti ei kyennyt ominneuvoin hoitamaan tilaa, täytyi heidän erottaa
hänet ja ottaa pehtori sijaan, sillä eukko ei taida suurin ymmärtää
maanviljelyksestä ja taloudenhoidosta.
Matkustan Enköpingiin, kuten puhuimme ja päätimme, ja viivyn siellä
vappuun, jolloin astun toimeeni. Hullua on, että vanhat, järkevät
ihmiset vielä näin rupeavat matkustelemaan! Päämäärää emme oivalla --
ja elää kituuttaa tahdomme kuitenkin.
Tein tuon kokeen tänään -- olen useasti tehnyt sen -- ja aivan
varmaa on, että aivoni tai selkäytimeni alkavat liueta. En ole edes
ajatellutkaan valvoa enkä maistaa konjakkia tai muuta alkoholia --
mutta korvain huminaa ja pyörrytystä jatkuu yhä, enkä voi sulkea
hoiperoimatta silmiäni, kun jalkani ovat rinnan. Ei siis kärsimys
kestäne missään tapauksessa kauaa. "Tapahtukoon Herran tahto", sanon,
kuten ennenmuinoin opimme lausumaan, mutta ainoastaan sentakia etten
löydä oikeita sanoja -- tarkotan jotain sentapaista, joka merkitsisi:
viis' mistään!