Carsten ja Aada olivat ennen kyllä panneet merkille Balduin Ornen
ja hänen vaimonsa ja olivat yhdessä puhuneet heistä. Sitten he
kohtasivat heidät juhlassa, jonka konsuli Lyders toimeenpani muutamien
englantilaisen rekatin upseerien kunniaksi (Lyders oli brittiläinen
konsuli); tämä sota-alus oli satamassa muonaa hankkimassa. Juhla
pidettiin eräässä konsuli Lydersin laivassa, ja juuri kun ilo oli
ylimmillään, kohtasivat Stahlit ja Ornet toisensa ja jäivät toistensa
seuraan. Juhla, hauskuus ja viini oli saattanut heidät rakastettaviksi
ja herkkäpuheisiksi, ja rouva Orne vei heti Aadan syrjään ja jutteli
koko joukon asioita hieman avuttomalla kielitaidollaan, huomautti
hänelle, että tämä seura oli miellyttävä, ja että rouva Lyders oli
hyväsydäminen nainen. Hetken kuluttua hän sanoi tahtovansa lähteä
pois kaupungista, että hän aina Ornen kanssa kävi niillä laivoilla,
jotka tulivat hänen kotiseuduiltaan ja että silloin istui syöden
laivakorppuja ja tarinoiden merimiesten kanssa, ja ettei tahtonut jäädä
tänne kauemmaksi. Mainitessaan nämä viime sanat, hän rypisti otsaansa
ja katsoi Orneen, joka ei kuullut mitään, tai joka ei ollut mitään
kuulevinaan.
Aada ei ymmärtänyt häntä täydellisesti. Tänä hetkenä hän luuli, että
rouva Orne todella oli onneton, hän kun näytti niin synkkämieliseltä,
mutta seuraavassa tuokiossa nauroi niin sydämensä pohjasta, että Aada
uskoi, ettei tuolla kauniilla rouvalla elämässään ollut ainoatakaan
surun hetkeä. Ja istuttuansa pitemmän aikaa hänen seurassaan ja
puheltuaan hänen kanssaan, Aadasta tuntui, kuin ei olisi koskaan
tavannut ketään suurempaa lörpöttelijää kuin hänet. Ehkä juhlan viini
osaksi oli aiheuttanut tämän sanatulvan, mutta... joka tapauksessa se
oli hyvin runsas. Lopulta tuo rouva rupesi puhumaan Ornen rakkaudesta,
ja kun Aada tahtoi lausua sanan väliin, ettei se oikeastaan
miellyttänyt häntä, sanoi rouva Orne:
— Te olette nainen, ja minä olen nainen, ja me saatamme hyvin puhua
samoista asioista. Älkääpä luulko, että minä olin hölmö, joka tulin
tänne turhan vuoksi... jos silloin olisin tietänyt, minkä nyt tiedän,
en olisi antanut vetää itseäni nenästä.
Aadan täytyi melkein nauraa ja mukautui oloihin; eihän siinä ollut muu
neuvona.
Rouva, Orne jatkoi juotuaan lasin keltaista makeaa samppanjaa, jonka
palvelija toi, ja kilisti Aadan kanssa:
— Niin, Orne oli häntä ahdistanut, hän ei puolestaan koskaan ollut
välittänyt tuosta miehestä, mutta tämä oli antanut suuria lupauksia:
heillä muka tuli olemaan iso talo, hevonen ja vaunut ja oma huvipursi;
mutta sitten oli Orne tuonut hänet tänne, missä hän ei viihtynyt...
ei, ei hän häntä tuonut, sitä hän ei koskaan olisi voinut tehdä, vaan
hän houkutteli hänet tänne; täällä kun muka oli pantava paljon rahoja
liikkeelle ja kun hienot nuoret miehet muka tulivat häntä ihailemaan.
Oh, olihan hän nuori, vaikka olikin naimisissa... Mutta olihan heillä
kuitenkin huvipursi... eikö rouva Stahl tahtonut tulla heidän kanssaan
purjehtimaan?
Aada lupasi paljon; mutta pian hän ei tästä kaikesta muistanut mitään.
Hän istui kuunnellen rouva Ornea, ja tietämättään hänen taas täytyi
nauraa: hilpeys, jota rouva ei näyttänyt panevan pahakseen, vaan
johon itse äkkiä otti osaa. Kuinka viehättävä hän oikeastaan oli.
Musta, kiiltävä silkkihame oli niin hänen ruumiinsa mukainen, että
tämä vivahti käärmeen kiemurtelevaan notkeuteen, viuhkaan oli kudottu
sinisiä linnunkuvia ja pehmeästi alas valuvassa tukassa oli kolme
tummanpunaista ruusua, jotka loistivat tumman, lämpimän hipiän rinnalla
ja ikäänkuin olivat vuorovaikutuksessa mustiin silmiin, punaiseen
suuhun ja valkoisiin hampaisiin.
Tanssi oli siirtämistään siirretty illan kuuman ilman vuoksi. Nyt, kun
aurinko jo kaksi tuntia sitten oli mennyt mailleen ja kun mereltä päin
tuli viileämpi tuulahdus, käytiin siihen käsiksi. Silmänräpäyksessä
pyydettiin Aadaa ja rouva Ornea tanssimaan, eikä heillä siitä hetkestä
ollut rauhaa; he olivat lakkaamatta täydessä tanssin touhussa. Rouva
Lydersinkin vaaleantukkainen pää ja hyväntahtoinen hymy nähtiin koko
aika. Kaikki tämä oli hauskaa, mutta ajan pitkään se kävi rasittavaksi.
Rouva Orne näytti kuitenkin hyvin viihtyvän — hän tanssi paljon
Carstenin kanssa — mutta kun Aada ja rouva Lyders tuntia myöhemmin
kohtasivat toisensa, he melkein vaipuivat toisiansa vastaan väsymyksen
ja kuumuuden rasittamina. Rouva Lyders huudahti:
— Tule, istuutukaamme tänne näiden lippujen taakse... onhan tässä
oikein pieni huoneentapainen. Olen tosin emäntä, mutta en enää jaksa.
Että ihmiset sentään saattavat itseänsä näin kovasti vaivata tässä
kuumuudessa. — Tässähän on mukavaa... ja tästä on soma näköala... kas,
meri on tyyni... oi nyt olisi herkullista uida.
Se pieni huoneentapainen, jonka rouva Lyders löysi, oli laivan soppi,
jota ympäröivät liput ja koristeet. Täällä he hetkeksi saivat rauhaa.
Rouva Lyders kutsui ohi kiitävän palvelijan ja käski hänen tuoda
virvokkeita, jäätä, soodavettä ja kevyttä hedelmäviiniä, ja molemmat
ystävättäret istuivat nyt ja juttelivat rauhallisesti yhdessä, antaen
iltailman jäähdyttää heitä.
Rouva Lydersin mielestä koko juhla oli sangen yksitoikkoinen.... eikä
hän ollut niin perehtynyt englanninkieleen, että olisi voinut sitä
puhua sokertelematta: olihan oikeastaan häpeä Englannin konsulin
rouvalle, ettei osannut sitä paremmin, ja tahtoihan hän oppia sitä
täydelleen; mutta... oh, uudelleen alkaa ottaa tunteja... se olisi
ollut niin kovin ikävää. Mutta, kuten sanottu, olisi todella ollut
vaikeata keskustella englantilaisten upseerien kanssa. Kerran — se
oli ennen hänen naimisiansa — hän kyllä oli puhunut ymmärtämättä
ainoatakaan kielen sanaa; mutta olipa hän puhunut vähän silmillään
ja käsillään... kuten kuuromykät... Mutta jos niiksi tuli, täytyi
kanssapuhujien silmien olla kauniit... hm, paljoa kauniimmat kuin
noiden upseerien... niin olipa merkillistä, miten vähän kaunista oli
noissa upseereissa... ne olivat niin jänteviä ja luisevia... ja melkein
kaikilla punainen poskiparta... Muutamat kadeteista olivat muuten
kauniit... varsinkin yksi, jolla oli hieno suu ja rauhalliset ylpeät
silmät, niin kuin miehellä pitää olla — katsohan tuota, Aada!... Olipa
ihmeellistä, kuinka kauniita englantilaiset olivat, kun kerran olivat.
— Voi sinua, Margrethe! virkkoi Aada hymyillen ja suuteli häntä. — Sinä
olet aivan samanlainen kuin ennen... haaveilet vallan kuin silloin
ennen kauniista, kauniista, kauniista.
— Totta kai sen teen, vastasi rouva Lyders ja kietoi käsivartensa Aadan
vyötäisten ympäri, sentähden olen aina ollut mieltynyt sinuunkin!
Kuinka sinä olet viehättävä, sievä, Aadani!... Olisinhan sanonut sen
heti sinä päivänä kun tapasimme toisemme, mutta emmehän vielä silloin
olleet niin hyviä ystäviä... Saatpa nähdä, kuinka hyvät ystävät meistä
vielä tulee! No, mutta tuo seitsemäntoista tai kahdeksantoista-vuotias
kadetti oli sukkela. Hän ei rohjennut jäädä minun luokseni muutamien
upseerien vuoksi... Niin, minä aavistan sellaista... minä luulen, että
siinä oli arka paikka. Hän näet äkkiä katosi... Ehkä pieni viittaus
pitkällä etusormella... Niin, heti kun hän oli kadonnut, eräs noista
luisevista pyysi minua tanssimaan.
— Ei, suoraan puhuen, jatkoi rouva Lyders, on luutnantti Carsten Stahl
hienoin kavaljeeri täällä... kas tuossa hän on... katso, kuinka hyvin
hän sen tietääkin, tuo itsetietoinen mies.
Aada katsoi Carsteniin päin. Niin, hän sen ehkä tiesi. Hän astui
levollisena, vaikkakin kohteliaana ja auliina, mutta samalla jotain
melkein uhmailevaa ilmeessään, minkä tietämys että on ensimäinen
joukossa helposti luo siihen, joka jonakin iltana on varma asiastaan,
mutta joka ei jokapäiväisessä elämässä tarpeeksi tunne saavansa
osakseen arvonpanoa.
Nyt tapahtui seuraava seikka: Rouva Lyders istui siinä yhä katsoen
Carsteniin päin, vielä sittenkin, kun Aadan huomio oli kääntynyt
toisaanne... Silloin Carsten taas meni rouva Ornen luo.
Rouva Lyders katseli Carstenia, mutta äkkiä hän jälleen katsoi Aadaan
ja huomasi hänen olevan kaatamaisillaan itselleen lasiin hedelmäviiniä
ja että hänen katseensa kenties oli kohtaava Carstenin silloin, kun
nosti lasin huulilleen juodakseen. Tuon vaaleatukkaisen rouvan silmät
kävivät levottomiksi, ja äkkiä hän katsoi merelle ja osoitti samalla
sormellaan sinnepäin.
— Katso, Aada, katso, tuolla merellä salamoi!
Aada katsoi sinne, mihin ystävätär osoitti.
— Odota, hän sanoi, odota vähän, se uusiintuu taas.
— Mutta, rakas Margrethe, onhan taivas kirkas.
— Saattaa silti salamoida, ohrasalama kenties, eikö se välkähtänyt
taas?...
— Ei suinkaan, sinä olet erehtynyt.
— No, ehkä se oli tähdenlento.
Hetken kuluttua sanoi rouva Lyders:
— Katso, tuolla tanssii Stahl, nyt tahdomme saada hänet tänne, en ole
puhunut melkein ainoata sanaa hänen kanssaan koko tänä iltana, odotapas
vähän, niin tuon hänet tänne.
Rouva Lyders kohtasi luutnantti Stahlin, juuri kun hän oli saattanut
rouva Ornen hänen paikalleen. Hän kuiskasi hänen korvaansa:
— No, pidättekö niin paljon rouva Ornesta? Tietysti hän on kaunis, ja
kun hänelle huomauttaa sitä, niin kuin te sitä hänelle huomautitte
hetki sitten, niin hän ei suinkaan ole tyhmä... silloin hänelle
varmaankin on paljo älyä... jokainen on kykenevä, kun vaan pääsee
omalle alalleen. Mutta te olette varomaton, luutnantti Stahl...
muistakaa, ettei teidän pidä paljastaa sellaisia pieniä mielettömyyksiä
koko maailmalle. Tiedättekö, että minä hädin tuskin sain Aadan
estetyksi sitä näkemästä... minun täytyi noutaa salama selkeältä
taivaalta saadakseni hänet katsomaan toisaalle.
Hän nauroi:
— Olisittepa vaan nähnyt, kuinka minä näyttelin. Herra tietää, mitä
Aada olisi tehnyt, jos olisi nähnyt tuon hakkailun, jota harjoititte...
niin tiedättekö, sellaiset silmät, sellainen hymy ja sellaiset
kädenpuristukset saattavat merkitä ainoastaan yhtä seikkaa. Nyt ei
siitä sen enempää...
— Tässä hän nyt on, Aada, nyt hän on luvannut koko tunnin ajan pitää
meille seuraa.