Lestyak silmäili kirjettä hajamielisenä, sekavin ajatuksin, ojensi sen
sitten toisille tuomareille, jotta näkisivät, kuinka säädyttömästi tuo
vallananastaja kohtelee Kecskemetin ylltuomaria.
Kesken kaiken hän kohtasi Olaj begin tutkivan katseen, joka yhä
tähysteli häntä, ja hän punehtui korviaan myöten. Hän istui
vastenmielisine tunteineen kuin neuloilla; lisätkäämme tähän tunteja
kestänyt kuulustelu ja salin tukahduttava ilma. Häntä pyörrytti;
hän aikoikin jo luovuttaa puheenjohtajan toimen Porossnokille,
mutta silloin kuului ulkoa kauhunhuuto, joka katuja vyöryen läheni
lähenemistään ja pani ikkunat helisemään.
Tuomarit hypähtivät akkunaan ja ponnahtivat kalmankalpeina takaisin.
Raro juoksi hurjana raatihuoneelle päin, sen selässä istui lujasti
sidottuna vanha Lestyak, viitta yllä — mutta päättömänä. Typistetystä
ruumiista virtasi verta. Hevonen ja viitta olivat yltyleensä veressä.
9.
Porossnokin hiukset nousivat pystyyn.
"Hirveätä!"
Ylituomari vaipui pöydän ääreen pää käsiin uponneena ja nyyhkytti.
"Käsittämätöntä!" huomautti Olaj beg, kun hänelle selitettiin, että
vanhus oli viittoineen lähtenyt suurvisiirin joukkueen luo.
Herra Agoston tarttui ylituomariin.
"Tulkaa, jalo herra. Keskeyttäkäämme istunto. Velvollisuudenkin rajan
yli kohoo se suuri suru, joka teitä on kohdannut."
Maks vavahti ja pyyhki kyyneleet silmistään.
"Olen vahva. En askeltakaan hievahda paikaltani, ennenkuin olen
kostanut rakkaan isäni puolesta. Tätä ei ole turkkilaisleirissä tehty."
Hän antoi heti määräyksen, että ruumis vietäisiin kotiin ja pestäisiin.
Kahden ratsumiehen piti lähteä seuraamaan verijälkiä, kunnes he
löytäisivät pään ja selityksen tähän arvoitukseen.
"Riisukaa viitta hänen yltään ja tuokaa se tänne", lisäsi Porossnoki
määräykseen.
Hetken perästä toi nyyhkyttävä Pintyö verisen viitan. Olaj beg ja
Mollah Cselebit ponnahtivat pystyyn ja syöksyivät sitten suutelemaan
viitan liepeitä, mutta päästyään lähemmäksi väänsi Olaj beg kasvonsa
rumaan irvistykseen.
"Allahin nimessä, tuo ei ole oikea viitta! Siitä puuttuu
shek-ul-lslamin merkki."
Mollah Cselebit nosti kädet rinnoilleen ja virkkoi hänkin mietteissään:
"Tuo ei ole pyhä puku."
Kecskemetin kansalaiset, jotka istuivat kuulijoiden mukana, katselivat
mykkinä ylituomaria.
"Petosta!" huudahti vihdoin Kristoffer Agoston.
Frans Kriston nousi todistajien penkiltä ja astui ylituomarin eteen.
"Te olette vastuussa tästä! Avain oli uskottu teille."
"En tiedä mitään", virkkoi ylituomari ärtyneenä. (Hän oli kuin rauta;
sitä sitkeämpää, mitä kauemmin sitä taotaan.)
"Mikä ankara isku, mikä isku Kecskemetille!" huudahti Porossnoki
käsiään väännellen.
Niinkuin singotun kiven suhina sävähti ilmassa ääniä: "Kuolema
syylliselle!"
"Niin olkoon! Minäkin lausun saman tuomion."
Sivuhuomautuksiakin kuului:
"Hän ei ole paikallaan presidentin tuolilla, hän kuuluu syytettyjen
penkkiin."
"Hiljaa!" huusi ylituomari ja helisti sapeliansa, joka siitä lähtien,
kun hänestä tuli aatelismies, oli alati hänen edessään pöydällä. "Tällä
istun presidentintuolilla ja tänne jään. Tahdon nähdä, kuka rohkenee
liikahtaa, kun Kecskemetin ylituomari vaatii hiljaisuutta."
Vain hautuumaalla vallitsee sellainen kammottava hiljaisuus mikä nyt
salissa.
"Ken on se lurjus, joka on näin ojentanut pistimensä minua vastaan?
Jos olisin tiennyt, ettei viitta ollut oikea, olisinko lähettänyt
oman isäni siihen puettuna matkalle? Asia on käsittämätön. Jumala
on tahtonut lähettää koettelemuksia Kecskemetille, mutta älkäämme
napisko, sillä mitä tapahtuneekin, vielä hallitsee täällä voimakas
käsi. Senvuoksi, hyvä herra senaattori Kriston, lähtekää heti viemään
turkkilaisille Taitajaan vaadittu veromäärä, jottei meille kahdesta
pahasta kasvaisi kolmea."
Kriston teki heti lähtöä, mutta tuskin hän oli ehtinyt ovelle, kun se
aukesi kovalla melulla ja sisään syöksyi Czinna. Hän oli kalpea kuin
lilja, hänen käyntinsä oli horjuvaa, hänen kauneista silmistään herui
kyyneliä.
"Mitä sinä haet täältä?" kysyi häneltä ylituomari kulmiansa rypistäen.
"Mene kotiin itkemään!"
"Täällä on minun paikkani."
Ja hän lankesi polvillensa. Hänen punaisen, pitsein koristetun hameensa
lieve kohosi hieman ja paljasti hänen ihastuttavan sievät nilkkansa.
Olaj beg ponnahti istuimeltaan.
"Hän se on, hän se on! Herra Maks Lestyak, katsokaa tuota. Tämä tyttö
kävi luonani leirissä. En ikinä, näe Mekkaa, ellei se ole totta."
Porossnoki ja Agoston tähtäsivät tuijottavat katseensa ylituomariin,
joka kävi pahasti hämilleen ja punehtui korviansa myöten. Hänen
heikkoon kohtaansa satutettiin. Nyt hän oli kadottaa lujuutensa. Czinna
taivutti murheellisena päätänsä.
"En ole koskaan nähnyt sinua, hyvä mies."
Ylituomari loi häneen kiitollisen katseen, ikäänkuin sanoakseen: "Et
ole minua paljastanut", sitten hän pusersi hampaittensa raosta: "Kaikki
sortuu, murskaantuu, kaikki on hukassa."
"Mikä on asia, lapseni?" kysyi nyt Szentesin Frans Balogh. "Mikset
nouse?"
Tytön rinnasta pusertui nytkähtelevä nyyhkytys.
"Minä olen kaikkeen vikapää. Olen antanut isä Lestyakille rauta-arkun
avaimen, hänen luoksensa saapui eräästä vieraasta kaupungista miehiä
pyytämään häntä valmistamaan aivan samanlaisen viitan kuin meidän,
viidestätuhannesta kultarahasta."
Uhkaava murina seurasi näitä sanoja. Ylituomari suuntasi kalpeat
kasvonsa seinään. Tällaiseen iskuun hän ei ollut valmistunut.
"Kuinka voit niin tehdä!" huusi Porossnoki; "ole rehellinen, vain suora
tunnustus voi rikostasi lieventää".
Czinna painoi kädellänsä sydänalaansa, silmäluomet sulkeutuivat. Hän
luuli menehtyvänsä häpeäänsä, ja silti täytyi hänen sanoa kaikki tällä
murheen hetkellä.
"Koska minä rakastan, rakastan Maks Lestyakia enemmän kuin tätä
kaupunkia. Vanhus on määrännyt neljä tuhatta kultarahaa minun osalleni,
jotta hänen poikansa, joka on ollut puolen kolmatta vuotta sulhasenani,
ottaisi minut vaimokseen. Hän ei ole sitä tähän asti tehnyt, koska olen
köyhä. Uskoin hänen sanoihinsa ja luovutin hänelle avaimen."
Hänen kalpeat kasvonsa punehtuivat, valkeasta liljasta tuli ruusu,
mutta vain harvoiksi hetkiksi.
"Mikä häpeä!" raivosi herra Agoston. "Olisinpa vain jäänyt lopuksi
elämääni Waitzeniin!"
"Entä sitten?" kysyi Porossnoki rauhattomana.
Ylituomari tarttui kouristuksenomaisasti tuolinsa selkämystään, maailma
alkoi pyöriä hänen silmissänsä, ne pienet kirjaimet, joita kirjuri pani
paperille, alkoivat hyppiä hänen edessään. Hän puri huulensa verille.
"Täytyy kestää, vain puoli tuntia, vielä en saa olla heikko."
"Ja sitten?" aloitti Czinna kuolevan äänellä. "Niin sitten. Mitä
tapahtuikaan?" (Hän hieroi marmorinsileää otsaansa.) "Hän kävi öisin
rauta-arkulla, otti viitan mukaansa ja ompeli aivan samanlaisen. Viime
yönä sen saivat tilaajat."
"Kaikki on selvää", mutisi Porossnoki. "Hän oli ylpeä taidostansa
ja arveli voivansa näyttää, että molemmat ovat aivan samanlaiset.
Ja tänään hän otti sen yllensä, saadakseen nauttia loistoteoksensa
tehosta."
"Keitä olivat tilaajat?" tutkaisi Szegedinin Börcsök. Hän ajatteli:
"Olisivatko kenties meikäläisiä?"
"En tiedä", vastasi Czinna. "Vainajakaan ei tiennyt. Kaikki tapahtui
salaa. 'Joku etäinen kaupunki', enempää hän ei minulle sanonut."
"Se kaupunki täytyy meidän löytää", arveli herra Agoston surumielisenä.
"Me löydämme sen", virkkoi ylituomari käheästi. Ne olivat hänen
ensimäiset sanansa koko tunnustuksen aikana.
"Se on tiettyä, jos niin pitkälle pääsemme", huomautti herra Permete
katkeruutta äänessään, "mutta teidän pitää langettaa tuomio, jos siihen
kykenette".
Permeten huomautus valoi uutta verta hänen suoniinsa. Häntä, Maks
Lestyakia, vaadittiin esiintymään miehenä! Hänen silmänsä iskivät tulta.
"Sen teen", hän sanoi karkeasti ja otti taskustansa sinetein merkityn
asiakirjan. Hän nousi ja alkoi juhlallisesti lukea: "Me Leopold I,
Jumalan armosta Itävallan keisari..."
Ääni petti, se muuttui soperrukseksi, kädet vapisivat, ilmaa haukkoen
hän ojensi asiapaperin herra Agostonille.
"Lukekaa te!" Väsyneenä hän painui tuolille. "Ihminenhän olen minäkin."
Ja kun nämäkin sanat tuntuivat tuottaneen hänelle tuskia huudahti hän
Pintyölle:
"Ikkuna täytyy avata. En voi hyvin... Tukahduttava ilma!"
Agoston luki sillaikaa kuninkaallisen käskykirjeen, jossa julkaistiin
Kecskemetin kaupunkialueella noudatettava, varkauksia ja petoksia
koskeva sotaoikeus-päätös ja jonka mukaan Kecskemetin raatimiehillä oli
oikeus tuomita hengestä ja elämästä.
Seuraa äänestys.
Herra Porossnokilla on ensimäinen puheenvuoro.
"Tämä tyttö on kavaltanut kaupungin. Tuomitsen hänet miekalla
mestattavaksi."
Sitten oli herra Börcsökin vuoro.
"Kuolema", hän sanoi lyhyesti.
Mollah Cselebit virkkoi:
"Hän on näin menetellyt rakastavana. Hän on syytön."
Frans Balogh puuttui nyt puheeseen:
"Hän ei tiennyt, että hänen teostaan koituisi kaupungille näin hirveä
onnettomuus. Katukoon hän tekoaan!"
Oli niin syvän hiljaista, että kuuli sydänten sykinnän ja
ikkunaruudulle lehahtaneen perhosen siivenpärinän. Kaksi tuomitsi
kuolemaan, kaksi muuta vaati armahdusta. Szegledin viestinkuljettajan
oli nyt äänestettävä, hän tuumi kauan, hänen otsalleen kihoili
hikihelmiä.
"Riittää vankila", virkkoi hän.
Ne, jotka tunsivat syvää sääliä tyttöä kohtaan, hengähtivät
keventyneinä, he eivät tahtoneet, että pyövelinkirves katkaisisi tuon
ihanan kaulan. Jälellä oli enää vain herra Agoston.
"Kuolema!" huudahti hän tylysti.
Jälleen olivat äänet tasan. Puheenjohtajan ääni ratkaisi. Hirveä
tilanne! Ylituomari nousi ihmeteltävän tyynenä; joustavana taipui hänen
ruumiinsa, hän tarttui säilänsä vieressä olevaan sauvaan ja taivutti
sitä. — Sauva katkesi; se oli murtunut poikki.
"Kuolema!" sanoi hän kuuluvasti ja levollisena.
Tyttö silmäsi häntä kauhuissaan, sydäntäsärkevästi kiljahtaen hän
lysähti permannolle. Kuulijaparvesta kuului sekaisin murinaa ja
"eljen"-huutoja.
"Hän on sentään suuri mies!" kuiskailivat kecskemetiläiset toisilleen.
"Huono ihminen!" mutisi Mollah Cselebit.
Ylituomari ei ollut mitään tietääkseen, hän lähti tuomaripöydän
äärestä, hänellä ei enää ollut minkäänlaisia velvollisuuksia. Hän
kumartui rakkaansa yli, kohotti hänet ylös, suuteli häntä ja kuiskasi
hänen korvaansa:
"Älä pelkää mitään, minä pelastan sinut."
"Hänessä on kaksi sydäntä", tuumi herra Permete tovereilleen.
Ja tuo kaksisydäminen mies lähti salista varmoin, miehekkäin askelin,
ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut; sitten hän meni kotiin, sulkeutui
huoneeseensa ruumiin viereen ja puheli siellä tälle kauan.
"Miksi tämän teit, miksi tämän teit? Katso nyt, minkä onnettomuuden
olet tuottanut itsellesi, minulle ja hänelle. Et ollut huono luonne,
tiedän sen hyvin... Sinun kunniahimosi oli pyövelisi. Sinussa on
herätetty henkiin tämä unkarilainen pahe. Kunnianhimoisena olet tehnyt
viitan, kunnianhimoisena olet meidän viittamme antanut toisille. Olet
sekoittanut tytön samaan vyyhteen, jospa et vain olisi tätä tehnyt,
hänen sydämensä tunteet kannustivat häntä. Olet ne keksinyt. Kaikki
sortui. Tässä seison murtuneena... En osannut arvioida sen aarteen
suuruutta, joka minulla siinä tytössä oli..."
Sitten hän siirtyi viereiseen huoneeseen ja otti vuoteen alta sen
suuren kultakolikoiden täyttämän korin...
"Ota tuo, Erczi! Mene puutarhaan ja hajoita sen sisältö kansan sekaan!"
Nyyhkyttävä tyttö tuijotti häneen jäykkänä kummastuksesta, mutta
totteli sitten kaupungin ylituomarin käskyä ja siroitteli kiiltäviä
rahoja kadun hiekalle, uuranteihin, risukkoihin. Ylituomari katseli
ikkunasta hetken aikaa joukkoa, joka tungeskellen kumartui kahmaisemaan
rahoja.
Mutta kun Erczi palasi, ei hän ollut enää huoneessa. Milloin hän lähti,
minne meni, ei kukaan ollut nähnyt. Kecskemetissä ei kukaan ole häntä
sen koommin puhutellut.
* * * * *
Neljäntenä päivänä piti Czinnan mestauksen tapahtua.
Kolme päivää hän vietti teloitettavien kopissa. Hän rukoili
rlstiinnaulitun-kuvan edessä, jonka yläpuolella päivät yöt paloi kaksi
vahakynttilää.
Tämä aika käytettiin kaikenlaisiin valmistuksiin. Kirvesmiehet
pystyttivät mestauslavaa raatihuoneen vihreän oven edustalle, Paul
Fekete oli saanut luottamustoimekseen noutaa Fülekistä mestaajan.
(Senaattoreilla oli muuta puuhaa, he etsiskelivät Kecskemetin
lammikoista kadonnutta ylituomaria.)
Vihdoin neljäntenä päivänä, kun p. Nikolauksen tömistä helähti yhdeksäs
tunti, alkoi torille kokoontunut väkijoukko liikehtiä. Teloitettavan
kellot soivat.
Czinnaa tuodaan paraikaa mestauspaikalle. Hänen yllään on
yksinkertainen valkea puku, jonka miltei kokonaan peittävät hänen
pitkät valtoinaan valuvat hiuksensa.
Niihin tarttuu heti Gaspar Szekeres, parturi. Sulavasti hän saksineen
jouduttausi tuomitun luo ja yhdellä ainoalla leikkauksella hän katkaisi
tuon kauniin kassan... jottei se olisi pyövelin tiellä. Sitten nousi
Frans Kriston tuolille ja luki kuolemantuomion kansalle.
Nyt tarttui isä Bruno tyttöä kädestä taluttaakseen hänet lavalle, missä
mestaaja jo odotti, toisessa kädessä teräväksihiottu pyövelinmiekka,
toisessa valkea side. Sillä peitettäisiin hänen silmänsä.
"Kauheata on tätä kaikkea katsella", puheli rouva Paul Nagy ja sulki
silmänsä.
"Niin kaunis ja kuolla pitää —", huoahti Gerson Zeke.
"Vielä hetki", selitti rouva Fabian, "ja jälleen on maailmassa yksi
naimakuntoinen tyttö vähemmän".
"Niitä ei olekaan kovin taajaan kylvetty", arveli Johann Szomor.
"En ole vielä koskaan ollut mukana näin ikävässä teloituksessa", sanoi
Istvan Toth kovin tärkeän näköisenä, "ja yhtä ja toista olen sentään
minäkin kokenut. Ensinnäkin: ei ainoatakaan kosteata silmää. Vanha
Burükään ei ole kokonaiseen viikkoon käyräänsä koskenut. Toiseksi:
mistäänpäin ei ole odotettavissa armonliinan lehahdusta; kolmanneksi..."
Hänellä ei ollut aikaa lopettaa aloittamaansa lausetta, sillä paksu
pölypilvi pullahti Szegled-kadulta, uhkeita kurutsiratsureita syöksyi
säilät sojossa, hurjin sotahuudoin mestauspaikalle. Etunenässä muuan
lasketuin silmikoin kauniin ratsun selässä.
"Vihollinen, vihollinen!" huusi joukko ja hajosi kaikkiin
tuulensuuntiin.
Syntyi ankara hämminki. Isä Bruno loikkasi lavalta maahan ja hampaat
kauhusta kalisten syöksyi raatihuoneelle päin.
"Tapahtuu ihme. Minua tullaan noutamaan, minut viedään taas pois!"
Senaattoritkin hakivat turvaa paosta. Pyöveli pudotti miekkansa, hänkin
pakeni.
Kaikki tapahtui kädenkäänteessä, etumainen rautapukuinen ratsuniekka
nelisti mestauslavan luo ja tempasi tytön kuin höyhenen satulaansa. Ei
kukaan yrittänyt hänen tiellensä, ei kukaan kysynyt mitä hän aikoi.
Ei hänkään keltään kysynyt, kenenkä luvalla hän näin teki. Tuo pieni
joukko katosi kuten oli tullutkin jollekin sivukadulle.
Vähitellen uskalsivat paenneet piiloistaan. Senaattorit iloitsivat,
että oli viety vain Czinna, ei muuta. Ei ollut väliä tytöstä.
Pyöveli oli nyrpeillään; hänelle täytyisi toimittaa työtä, koska hän on
niin kaukaa vaivautunut tänne asti.
Monet niistä, jotka taampana olivat seuranneet kohtausta, vannoivat
taivaan ja maan nimessä, että se sankari, jolla oli laskettu silmikko
ja joka karautti mestauslavan kupeelle, oli Maks Lestyak. Hänet muka
tunnettiin ryhdistä, liikkeistä, välkkyvistä, pähkinänruskeista
silmistä. Älköön häntä enää etsittäkö hiljaisen lammen vesistä.
Rouva Johanna Deak, varsin luotettava henkilö, kuuli Czinnan kuiskaavan
ohimennen sankarilleen:
"Aijotko vieläkin odottaa, kunnes hiukseni ovat kasvaneet entiselleen?"
Sankari vastasi kuuluvasti:
"En, Czinna, en odota enää."
* * * * *
Oliko näin, vai ei, taivas sen tiennee. Siitä päivästä lähtien, ei Maks
Lestyakia ainakaan enää etsitty kuolleitten parista, vaan odotettiin
hänen palaavan minä päivänä tahansa.
Hänellä oli tietenkin omat syynsä kadota. Hän lähti hakemaan viittaa ja
otti morsiamensa mukaan. Mitä outoa siinä on? (Hän on tehnyt niinkuin
pitikin.)
Joskus, — te sen näette hän palaa kotikaupunkiinsa kultasuitsisella
hiirakollaan, viitta hartioilla. Kun Kecskemetiä joskus uhkaa suuri
vaara, saapuu hän kotiin, istuu ylituomarintuolille ja iskee kuin
salama vihollisiin.
He odottivat kauan, kauan. Ovat jo hautaan menneet nekin, jotka
lapsina juoksentelivat viitan perässä, mutta lastenlasten lastenlapset
odottavat yhä hänen paluutaan.