GERSON ZEKE: "Kruunu on kullasta, mutta ylituomarinsauva on
korneliapuusta."
Tämän pienen välikohtauksen lopetti herra Johann Deak, Czegled-kadun
asukas, joka oli hyvin ymmärtävän miehen huudossa.
"Veli Zeke on aivan oikeassa, sillä kruunu välkkyy kirkkaana
heikonkin miehen päässä, mutta tuomarinsauva on aina hauras heikoissa
käsissä. Ei käy laatuun tätä sauvaa sokeasti panna syntymättömien
perillisten käsiin. Sitäpaitsi ei ole sopivaa juhlia tätä suurta
päivää tuontapaisilla kinasteluilla. Pysykäämme kunnioittavan
vakavuuden poluilla, älkäämme hätäilkö, sillä eihän kukaan meille lausu
kiitosta siitä, jos annamme hänelle arvon, jonka aikanaan toinen saa.
Kokous päättäköön siis, että muutenkin vain väliaikaiseksi valittu
triumviraatti hajoitetaan."
"Sehän on jo vapaaehtoisesti luopunut! Ei kukaan niistä uskalla
näyttäytyä", kuului joka suunnalta.
"Senjälkeen te valinnette vanhat senaattorit jälleen virkoihinsa
ja sitten vasta voi tapahtua pöytäkirjaan merkintä Lestyakin
elinkautisesta tuomaritoimesta."
Tarpeetonta sanoa, että kaikki hyväksyttiin. Uusi ylituomari istui
niin arvokkaana kuin oikea hallitsija ja nyökäytti kylmän kiitoksen
päällänsä. Hänen tähän asti kalpeat kasvonsa sävähtivät sentään
tulipunaisiksi, kun kuului huuto:
"Tahdomme kuulla viittahistorian! Hän itse kertokoon sen meille tässä
paikalla!"
Hermostuneesti hän liikahti tuolillaan, oli kuin rautainen koura
olisi kuristanut häntä kurkusta. Kertoa sadoille kohtauksesta Olaj
begin kanssa... Kohtauksesta, jossa hän ei ollut mukana, jota ei
ollut nähnyt. Valehdella koko kaupungille vasten kasvoja! Ah, minkä
korvaamattoman virheen hän tekikään, kun ei itse ollut mennyt leiriin.
Lempoko sen tytön hänen tielleen lennätti. Ja kun hän nyt ei kerta
kaikkiaan ollut siellä käynyt, olisi ollut parasta tunnustaa kaikki.
Nyt on jo myöhäistä, mahdotonta.
Mitä ihanampi hänen asemansa nyt oli, sitä syvemmälle kalvoi hänen
sieluaan tietoisuus, että odottamaton tuulenpuuska voi hetkellä millä
hyvänsä musertaa hänet; Midaksenkin aasinkorvat paljastuivat. Häntä
vaivasi tunne, että hän oli maineensa varastanut, hän ei voinut siitä
iloita, ja silti, olihan se hänen omaansa, sillä hänhän oli viitan
hankkinut.
Ylituomarin tuolin takana liikkui vastenmielinen varjo.
"Kuulkaa! Kuulkaa!" huudettiin yhä vilkkaammin ja innostuneemmin.
Ei ollut mihin pujahtaa. Hämillään hän riisui viitan yltään ja pani
sen vihreälle pöydälle. Siinä se nyt oli Kecskemetin kallis aarre.
Sitten hän kertoi vielä kerran sokeltaen viitan ihmeellisen tarinan.
Hänen esityksensä palkittiin hurjin ilohuudoin: jokainen riemuitsi,
vain yksi murtunut vartalo itkeä nyyhkytti perimmäisellä rahilla.
Mahtava ylituomari, nyttemmin Kecskemetin diktaattori, nousi, meni tuon
hytkähtelevän miehen luokse, otti häntä kädestä ja virkkoi:
"Ja nyt me lähdemme, isä rakas. Tahdon kotona hieman levähtää."
Pikkuportilla odottivat jo pieni Erczi ja Laczi. Hedelmäleivokset
olivat jo sieviksi leivotut ja pörkölt'kin [unkarilainen
kansallisruoka] oli jo kypsää, porsaspaisti kohtuullisen jäähtynyttä,
kun he saapuivat.
"En ole sinulle vielä kertonutkaan, poikani, niin, koskapa siitä olisin
voinut sinulle puhuakaan, että minulla nykyisin on työssä apulainenkin,
me aherramme nyt kaksin miehin."
Ylituomari oli välinpitämättömän näköinen.
"Tuoko nuori mies tuolla?"
"Minun täytyi hänet ottaa silloin kun lähdin Budan pashan luo
neuvottelemaan. Sillä minä olen sinusta tehnyt ylituomarin, ettäs
sen nyt tiedät. (Vanhuksen silmiin tuli vihertävä hohde.) Vanha
Lestyak on mies kerrassaan, eikö?... Kisälli, sanon, haki työtä,
vaikka huomaankin, ettei hän rahtuakaan saa valmista. Minulla ei ole
ollut tilaisuutta tutkia, mihin hän pystyy. Tähän asti olen hosunut
politiikassa. Älä naura, nuori mies, taikka minä närkästyn. Nyt saat
sinä hoitaa politiikan. Suurta rotua, Lestyakien suku. Mutta kas, nyt
olemme kotona."
Kuinka ihanalta tuntuu koti, jota ei ole pitkiin aikoihin nähnyt.
Tutusti rököttää savupiippu, iloisina nyökkäävät vanhan päärynäpuun
oksat, pihalla juoksee Bodri-rakki meitä vastaan, tuvassa mirri
Czirmos, — kiviruukut, seinäkaapin astiat nauravat, huonekalut alkavat
haastella, suuressa takassa räiskyy tuli ja luo loimujuovan ruskeaan
oveen.
Vanhus huoahti:
"Voisipa nyt herättää henkiin vanhan äitirukkasi!"
Ruoka tuodaan pöytään, sen tuoksu täyttää huoneen, Erczi häärää
edestakaisin, samoin kisälli Laczi.
"Mene, Laczi-kulta, holviin, juokse ja riennä! Mutta sinä, poikani,
istu pöytään, sillä tiedän, että olet nälissäsi, vankilan ruoka on
laihduttanut sinut. Kauhunpäivien jälkeen en minäkään ole syönyt. Ensin
haittoi suuri suru, ja nyt suuri ilo. Budassa elelin kuin Nikolaus
Toldyn hevonen. Mutta sinut olen sittenkin vapauttanut."
"Ibrahim pasha on kunnon mies", kuiskasi ylituomari hajamielisenä
(vastapäätä istuvan Czinnan omituinen asema hermostutti häntä).
"Varjelkoon! Vihainen koira on se ukko, ensin hän kiivaili minulle, ei
paljoa puuttunut, etten joutunut minäkin tyrmään."
"Minkävuoksi?"
"Sen mustalaisletukan vuoksi, jos häntä vielä muistat. Eikö keitto
olekaan hyväksi suolattu? Tuopas suolasalkkari tänne, Laczi."
Laczi vapisi kuin haavanlehti.
"Mikä sinua oikein vaivaa? Pelkäätkö poikaani? Ei se pure, vaikka siitä
onkin tullut suuri herra."
"Kiitos, en tarvitse suolaa. Tytön vuoksi siis Ibrahim oli kiukuissaan?"
"Hän väitti, että tyttö oli livistänyt teidän kanssanne, ja kunnes hän
oli palannut tai ilmoitti missä hän oli, pidättäisi hän minut vankina.
Sanoin, etten ollut sen koommin nähnyt hänen varjoaankaan."
"Siinä ette tehnyt oikein —", mutisi ylituomari. "Edelleen?"
"Onneksi saapui samaan aikaan virallinen tieto, että tytön vaatteet oli
löydetty Tiszan rannalta ja ruumiskin naarattu joesta."
"Ah", keskeytti ylituomari iloisena. "Onko tyttö kuollut?"
"Mitä?" huudahti kisälli ja pudotti paistinvadin, jonka hän oli ottanut
uunista tuodakseen sen pöydälle.
Mestari säntäsi raivoissaan hänen kimppuunsa.
"Sinua nahjusta! Nosta se ylös ja häviä sitten!" Pian hän taasen
sentään nauroi. "Paljon ihmeitä tapahtuu tänään, kuolleet porsaatkin jo
liikkuvat." (Kauniin ruskeaksi paistunut porsas oli vierinyt vuoteen
alle.)
Laczi hiipi kravunpunaisena ovelle.
"Pysähdy!" komensi ylituomari, viittasi hänet luokseen ja kuiskasi
jotakin hänen korvaansa. "Nyt voit mennä."
"Tahdotko jotakin? Annan määräykseni mieluummin Erczille. Tuo toinen
on taitamaton", virkkoi isä pojan lähtöä tarkaten, "en luule hänen
paljoakaan ymmärtävän räätälinammatista. Se on, poikani, suurenmoinen
ammatti, ihanaa tiedettä. Jumalan luomien korjailua, minä paikkaan
ruman vartalon, luon miehevyyttä vinoihin olkapäihin. Se on jo
jotakin, poika-kulta." (Vanhus siveli haltioituneena takkuista
pellavatukkaansa.) "On sääli tuota nuorukaista, hänellä on niin
lempeät, miellyttävät kasvot, että hän aivan hyvin voisi olla tyttö."
"Tänään ei mikään ole mahdotonta, rakas isä."
"Se on totta, mutta maistapa paistia. Meillä on myöskin
hedelmäleivoksia. Etkö syö mielelläsi päätä?"
"Syönhän jo; mutta isä, ette ole vielä kertonut loppuun Budan
seikkailua."
"Kun virallinen todiste saapui, tuli Ibrahim pasha hyvälle tuulelle;
voithan käsittää, kuinka sulttaani häntä ahdisteli. Hän lähetti heti
kuolintodistuksen padishahille, kutsui minut luoksensa, taputti
olkapäille ja sanoi: 'Huomaan että olette rehellistä väkeä' (me
Lestyakit olemme aina olleet rehellisiä). 'Tässä on käsky vapauttaa
poikasi, mutta älä sano, koira, että olet saanut sen ilmaiseksi, sillä
siten sinä voisit syöstä minut turmioon.' Ja näin pääsin minä käsiksi
käskykirjeeseen."
"Hän on hätäillyt."
"Kuka? Minäkö?"
"Et sinä, vaan pasha."
"En ymmärrä sinua."
"Katsokaapa siis tuonne!"
Avoimesta ovesta leijui sisään iloisesti hymyilevä Czinna,
mustalaistyttö; hänellä oli näpsä röyhelöpusero yllänsä ja musta huivi
kaulassa: Ercziken juhlapuku.
Vanha Lestyak peräytyi askeleen.
"Jumala ompi linnamme!" huusi vanhus kauhuissaan, ja kylmiä hikihelmiä
kihosi hänen otsalleen. "Mustalaistyttö! Väisty, varjo!"
"Ei hän ole varjo, isä, vaan hän on itse Czinna."
"Lempo minut periköön, jos sitä uskon."
Ovelta kuului koputus, lempoko lienee kutsua noudattanut. Eihän toki
sentään. Senaattori Matteus Puszta sieltä tuli Paul Feketen ja Kaspar
Permeten kanssa.
"Jumalan terveeksi! Painakaa puuta. Mitä herroilla asiaa?"
"Kokous lähettää meidät teidän ylhäisyytenne luo."
"Mielellämme kuuntelemme teidän sanojanne", sanoi ylituomari
arvokkaasti.
He kertoivat lyhyesti, että kokous oli hänen lähdettyään päättänyt:
Herra Agostonin luo Waitzeniin toimitetaan lähetystö, se oli ensimäinen
(varsin järkevä) päätös, toiseksi, viitta pannaan kolmeksikymmeneksi
päiväksi julkisesti nähtäväksi; jokainen saa sitä maksutta ihailla,
köyhä niinkuin rikas, paikallinen asukas niinkuin vieraskin;
suurkörösiläiset vain maksavat kymmenen denaria. (Sekin on varsin
järkevää.)
"Mutta tärkein päätös on", jatkoi Matteus Puszta, "että me noudatimme
p. Nikolauksen kirkosta pyhäinjäännöslippaan; sinne pannaan viitta
päiviksi ja öiksi. Avaimen lähettää kokous teille, ylituomari; te
vartioitte sitä kuin silmäteräänne ja säilytätte sitä paikassa minne
vieras käsi ei voi päästä."
Näin sanoen hän ojensi vihreässä nauhassa kelluvan avaimen
ylituomarille.
"Noudatan kokouksen päätöstä."
Hän otti avaimen, nousi, astui Czinnan luo ja ripusti avaimen tämän
kaulaan.
"Säilytä sinä sitä povessasi, Czinna."
Czinna punastui korviansa myöten; hän veti vaistomaisesti punaisen
liinan kasvojensa katteeksi; silloin tosin pistivät takaa esiin hänen
pojanomaisesti lyhyet kiharansa.
Herra Matteus Puszta keikautti ikkunaan päin kääntyen suurta päätänsä;
siinä siis paikka, minne vieras ei pääse. Kauniin naisen lumenvalkeat
parmaat.
Räätäli kiljahti:
"_Canis mater!_ Kisälli Laczi!" (Hän tunsi hänet tukasta.) Ylituomari
hymyili.
"Niin käy, isä-kulta, kun on ihmeiden aika. Aikakirjoihin kerran
kirjoitetaan, kuinka räätälinsällistä tuli ylituomarin vaimo."
Kirkastuksen sädekehä hohti tytön otsalla, Maksin katseen tenhovoimaa
hän ei jaksanut kauempaa sietää. Hän luuli onnesta kuolevansa. Painaen
kädellä sydäntänsä hän syöksyi huoneesta. Räätäli ponnahti kuin
metsähiiri pystyyn myrkyllisenä.
"Mitä kujeita sinulla on tuon pojan kanssa? Ellet olisi Kecskemetin
kaupungin ylituomari, sanoisin sinulle jotakin. Onneksesi, onneksesi
olet. Ja mitä merkitsevät sinun naurettavat sanasi? Mitä aijot?"
"Otan hänet vaimokseni."
"Sinä, Kecskemetin kaupungin elinkautinen ylituomari?" Vanhus antoi
surullisena päänsä vaipua.
"Budan pasha surmauttaa meidät molemmat, jos hän saa asiasta vihiä."
"Pashaakin vastaan suojaa vitta. Eikä Czinnaa sitäpaitsi enää
etsitäkään, koska ovat saaneet päähänsä, että hän on hukkunut Tiszaan."
"On kyllä joku, joka kuiskaa hänelle totuuden. Mutta puhukaa toki
jotakin, herrat, neuvokaa häntä, älkää toki seiskö siinä kuin puutukit."
Tästä kehoituksesta puuttui Gaspar Permete puheeseen ja selitti
Maksille, että hän saisi valita itselleen puolison kaupungin
rikkaimmista tytöistä; viisitoista joka sormelle. Czinnan alhainen
syntyperä ei mitenkään sopisi hänen korkealle arvolleen.
"Ei ole sanottu vaikka sopisi", arveli Maks nauraen. "Jospa Czinna
polveutuukin Egyptin faraoista?"
"Herra ylituomari, sitä olisi vaikea todistaa!"
"Yhtä vaikeata vain kuin teidän todistaa päinvastainen, ettei hän ole
faraoiden jälkeläinen."
Permete nauroi, Matteus Pusztakin nauroi; sillä Matteus Pusztan käsitys
asiasta oli: "Ylituomari tietää kyllä mitä tekee. Häntä ei tarvitse
kenenkään mennä neuvomaan."
Paul Fekete puolestaan otti tarkastaakseen kysymyksen siveellistä
puolta.
"Ei kuka tahansa kelpaa ylituomarin rouvaksi, hänen tulee edes olla
henkilö, joka osaa lukea ja kirjoittaa, pystyy kaikenlaisiin tehtäviin
ja sen ohessa on älykäs."
"Kuulkaas", virkahti Maks harmistuneena, "arvon herra Seneca väittää,
että naiselle riittää, jos hän tietää niin paljon, että sateen
tuhuttaessa ymmärtää mennä hakemaan katonsuojaa".
"Täällä puhumme turhaan", huudahti herra Permete olkapäitään
kohauttaen, ja hyvää ehtoota toivottaen hän poistui muiden keralla
huoneesta.
Matkalla he siroittivat kolmeen suuntaan Czinnan romaanin.
Siihen aikaan oli jo kaikkialla juorukelloja.
"Tyttö on käyttänyt taikaa, on sekoittanut jotakin hänen juomaansa,
muuten on asia käsittämätön. On kauheata, kuinka pahasti niin älykäs
mies voi kompastua."
Vielä enemmän kuin juorukelloja miellytti tämä tarina Blasius Putnokia.
Samana iltana hän jo oli matkalla Budan pashan puheille ilmoittamaan
tälle, että mustalaistyttö vielä eli. Maks Lestyak piti häntä
kätkössä ja aikoi naida hänet. Mutta hänelle kävi Budan pashan luona
merkillisesti, kuten myöhemmin tuli selville. Pasha kuunteli hänen
juttuaan ja kysyi sitten otsa rypyissä:
"Väität siis hänen elävän?" — "Kyllä hän on hengissä." Pasha kutsui
henkivartioston paikalle. "Viekää tuo mies ulos — antakaa hänelle
viisikymmentä kepiniskua jalkapohjille ja tuokaa hänet jälleen tänne."
Kun he olivat hänet tuoneet, kysyi hän uudelleen ystävällisesti: "No,
elääkö tyttö vieläkin?" — "Varjelkoon, ei hän enää elä, armollinen
pasha." Ibrahim hieroi tyytyväisenä käsiänsä. "Opi tästä, mies, että
henkilö, jonka minä kerran olen sulttaanille ilmoittanut kuolleeksi,
makaa haudassa vähintäin kuusi jalkaa multaa päällänsä."
Näin kävi kavalan Putnokin, mutta Maks Lestyakin onni onkin
harvinaisuuksia. Ihanan sädehtivästi paistoi aurinko häneen. Hänen
valtansa kasvoi päivä päivältä, hänen asemansa lujittui sekä
sisään- että ulospäin.
Kecskemet esitti nyt suurta osaa. Viitta oli kokonaisen sotajoukon
veroinen, se piti viholliset aisoissa. Se oli armeija, joka ei
tarvinnut univormuja, ei muonitusta, jota voivat vahingoittaa
korkeintaan vain koit.
Kecskemetiläiset eivät peljänneet enää vihollisia. Päinvastoin, he
odottivat perin tyytyväisinä sitä hetkeä, jolloin tienoilla harhaileva
turkkilaislauma iskisi heihinkin. Siitä koitui aina kansalle suuri
nautinto. Ylituomari ratsasti tällöin kaupungista mustalla orhilla,
neljä heitukkaa ratsasti hänen edellään, neljä hänen jälessään, miehet,
naiset, lapset, usein koko kaupunki seurasi mukana, nauttiakseen
siltä huumaavasta hetkestä, jolloin turkkilaiset päälliköt kumarsivat
viittalippaalle ja jolloin he nöyrinä kysyivät ylituomarilta:
"Herra, mitä suvaitsette käskeä?"
Pitkiä tarinoita oli liikkeellä ihmeviitasta, niitä koristivat
kaikenmoiset kirjavat lisäilyt. — Milloin väitettiin sen vaaranhetkinä
puhuvan ja antavan tuomarille neuvoja, milloin kerrottiin että viittaa
hypistellyt sairas parani, leski tai neito jotka sitä suutelivat
saivat miehen. Viisaammat väittivät, ettei viitta suinkaan ollut
erikoinen jumalanihme, vaan että sen koko voima oli siinä, että siihen
oli ommeltu sulttaanin allekirjoittama lause: "Totelkaa tämän viitan
omistajaa." Herra Mikael Lestyak itse, joka tarkasteli tuota maankuulua
vaatekappaletta ammattimiehen silmin, sanoi halveksien:
"Eipä tuossa ole erin kummallista. Tuollaisen voisin minäkin tehdä, jos
vain tahtoisin."
Viitan taikavoima loi tenhoa myöskin sen kantajaan. Maks joutui
tarinan värihehkuiseen pukuun. Kauniina iltoina hänestä juteltiin
majoissa satojen penikulmien päässä. Kaukana Szegedinin alapuolella
kalastajaveneen lipuessa hiljaa soljuvilla aalloilla mietti
veneessä-istuja itse: "Mitä tehnee nyt Kecskemetin ylituomari?"
Hän syö kultaista silavaa rubiinihelaisella veitsellä. Puhuva viitta
ei vain sanonut viholliselle: "Pysy loitolla Kecskemetistä!" vaan se
virkkoi myöskin ystävälle; "Tule Kecskemetiin." Äveriäitä ihmisiä,
jalosukuisia herroja saapui sinne aarteineen asuakseen maailman
turvatuimmassa kaupungissa; vanhemmat lähettivät lapsensa mieluimmin
sinne; niihin aikoihin ilmestyivät Kecskemetin kaduille ensikertaa
ne erilaiset ylioppilasmuodot, joita siellä sitten on ollut meidän
päiviimme saakka; koulu kukoisti, asukkaat rikastuivat aivan satumaisen
nopeasti.
Kaikella on toki pahatkin puolensa. Viitta siitti paljot rahat,
paljot rahat siittivät kaikenlaisia hirtehisiä ja rosvoja, jotka yhä
uskalsivat poiketa Kecskemetinkin alueelle. Mutta kaikella pahallakin
on hyvät puolensa. Hirtehisiä varten perustettiin sotaoikeus, ja koska
maakunnassa ei voitu enää vapaasti liikkua, annettiin Kecskemetin
maistraatille väliaikaisesti ylin tuomiovalta hengenrikoksiin. Vielä
askel ja Kecskemetistä tulee kuninkaallinen vapaakaupunki.
8.
Maks Lestyak oli elämän ja kuoleman valtias, ja jotta hänen arvonsa
yhä kasvaisi, antoi kuningas hänelle aatelisarvon, joka oikeutti
hänet käyttämään lisäkettä "Kecskemetistä". Vaakunassa oli kuvattuna
hopeisella kentällä seisova viittaniekka ritari. Kilven toisessa
puoliskossa seisoi takajaloillaan kolmella kullatulla tyynyllä kettu.
(Hänen majesteettinsa oli tässä osannut varsin oikeaan.) Vain yhtä
puuttui enää täydellisestä onniautuudesta: Czinnan vihkiminen.
Eikä sitäkään ollut enää tarvis kauaa odottaa. Lestyak ukko oli
jo aikoja sitten leppynyt, tuo pikku olento osasi häntä kaikessa
miellyttää, ja kun tyttö kutkutteli häntä poskesta, luuli hän tulleensa
taivaaseen. Czinnasta hersyikin päivä päivältä yhä kauniimpi, muodot
pyöristyivät ja kasvot olivat kuin kirsikka, jonka verenväri hennon
ihon aitakin hohti. Ei kukaan koko Kumaniassa vetänyt hänelle
vertoja. Hänestä tuli vanhuksen lemmikki, uskottu, hän kutsui tätä
"tyttärekseen", "miniäkseen", ja hoputti poikaansa kiirehtimään häitä,
koska hän muuten, jumala auttakoon, naisi tytön itse.
Maks raivosi kärsimättömyydestä, jos pieninkin este ilmaantui; mutta
ellei estettä ollut, nauroi hän koko asialle.
Ensimäinen määräaika oli sovittu päiväksi, jolloin hän saa Budan pashan
lupakirjan, ilman sitä ei toki voi mitään tehdä, lintu vain rakentaa
pesänsä, vaikka se pelkääkin, että julmat kädet sen hävittävät. Lupa
tuli itsellään: se oli kirjoitettu Putnokin jalkapohjiin. On varmaa,
ettei pasha enää koskaan ahdista tyttöä.
"Nyt voitte viettää häänne", sanoi heille vanhus.
"Odottakaamme vielä, kunnes Czinnan tukka on kasvanut entiselleen",
vastasi Maks. "Lyhyellä tukalla näyttäisi kruunu rumalta."
Vuoden kuluessa kasvoivat hänen hiuksensa, ja kuinka ihaniksi! Eräänä
iltana hän hajoitti ne vienon kuiskailun aikana; hän piti niitä
nyttemmin suurten naisten tavoin kierrettyinä päänsä ympäri ja sitoi
kahdella paksulla palmikolla Maksinsa molemmat kädet yhteen, kuten on
tapana sitoa vangittujen kädet.
"Yiituomari kahleissa", nauroi hän ilkamoiden.
Maks ymmärsi, viittauksen.
"Todellakin, hääaikahan olisi jo käsillä, olen sitä jo niin kauan
odottanutkin, mutta jos asiaa oikein tuumii, ei haittaa, vaikka vielä
oppisit hieman enemmän; minä puolestani tahdon sitä ennen ansaita niin
paljon, että voin ylituomarinrouvan elättää."
Ylituomari oli näet ottanut hyvin oppineen herra Molitoriszin Czinnan
kotiopettajaksi; kun puolisen vuotta oli kulunut, arveli tuo arvon
herra:
"Hän tietää jo sen minkä minäkin."
Maks oli haalinut kokoon hieman rahoja, mutta juuri siihen aikaan
saapui aateliskirja. Tuo onnenpoika alkoi nyt elää suurellisesti;
ympäristön aateliset pyrkivät hänen tovereikseen, he tulivat häntä
tervehtimään, ja hän vastasi vieraskäynteihin. Czinnan hän jätti
yksikseen. Aatelismieshän ei voi aina kuherrella, sehän olisi
naurettavaa. Tuo kurja pergamenttipaperi oli muuttanut hänet kokonaan
toiseksi, hänen verensä oli kuin käynyt sinisemmäksi, ja hänestä tuli
nyt kaiken lisäksi oikullinen.
Kaikkialla jo juoruttiin, että hän naisi Beniczkyn perheestä, silloin
hänestä tehtäisiin varamaaherra johonkin Emerik Tökölyn maakuntaan,
joka vielä oli keisarin hallussa. Tällainen huhupuhe oli kuitenkin vain
juorua. Kecskemetiläiset sellaisen sorvasivat senjälkeen kuin heidän
ylituomaristaan oli paisunut niin suuri mies, että Kecskemet näytti
hänen rinnallaan pieneltä.
Ah, Czinnan sydän vuoti verta! Sillä pienellä, päärynäpuun
varjostamalla penkillä, jolla he olivat suvi-illoin niin usein
toisilleen kuiskailleet, jolla Czinna oli tuntenut itsensä niin
onnelliseksi, istui Maks nyt tuiki harvoin; usein hän viipyi
viikkokaupalla linnoissa ja kun hän sitten joskus tuli kotiin ja lausui
hänelle jonkun kauniin sanan, oli hänen puheensa loppuna aina:
"Mutta varokin liikoja sanoja, Czinna, kyyhkyseni, älä koskaan puhu
kenellekään tuosta päivästä; tiedäthän mitä päivää minä tarkoitan, älä
sano kenellekään, että sinä olit silloin siellä — Olaj begin luona,
sillä se olisi minun turmioni."
Oli kuin veitsi olisi työnnetty Czinnan sydämeen. Hän alkoi epäillä,
että Maks pelkäsi häntä, mutta ei rakastanut; hän kahlehtii
hänet kihlasormuksin vain sentähden, että saisi olla varma hänen
vaitiolostaan. Päivä päivältä hän kävi surullisemmaksi, punaiset ruusut
kuihtuivat hänen kasvoiltaan, silmissä ei ollut enää entistä tenhoavaa
kiiltoa, lempeä alakuloisuus oli nyt hänen ominaisuuksiaan.
Mutta kaunis hän oli sellaisenakin. Vanha Lestyak pelästyi; hän luuli
hänen sairastuneen, hän oli myöskin keksinyt sairauden syyn.
"Älä loukkaudu, älä ole surullinen, pikku resedakukkani. Hän rakastaa
sinua, ja usko minua, kun sanon, että hän veisi sinut jo huomispäivänä
vihkialttarin eteen, jos hänellä vain olisi rahaa. Mitä hänellä on,
sen hän tuhlaa Fayn ja Beniczkyn perheissä. Tunnen hänet, tuon Maksin,
hän on täynnä tyhmyyksiä, mutta hänen sydämensä on hyvä. Voittehan te
tosin elää minunkin talossani, vaikka hieman köyhästi, mutta tiedäthän
kuinka hassu hän on, kun hän tahtoo elää oikein herroiksi; eipä hän syö
mansikoitakaan, ellei hänelle tarjota niitä hopeiselta lautaselta. Ja
juuri nykyisin potee hän tuota sairautta. Jättäkäämme hänet rauhaan,
kunnes hän on saanut kyllänsä vaakunaketustansa. Joko syö kettu hänet
tai hän ketun. Yleensähän tuollaiset vaakunaeläimet syövät hyvin
paljon, Czinna kulta."
Sellaisen puheen aikana Czinna vain huokaili, kauniit sanat eivät
lääkinneet hänen haavaansa.
"Älä huokaile, hymyile toki kuten ennenkin. Jos saisin puhua, sanoisin
sinulle jotakin, mikä panisi sinut ilosta hypähtelemään."
Salaperäisenä hän vilkutti silmiänsä ja mutisi itsekseen: "Vait', pidä
suusi kiinni, vanha mies!"
Mitä tuo salaperäisyys tarkoitti, ei Czinna voinut aavistaa. Vain yksi
seikka oli herättänyt hänen huomiotaan. Jo muutamia päiviä oli kaksi
herraa käynyt Lestyakin puheilla; myöhään illalla he tulivat, kauan
siinä kuiskailtiin ja takahuoneeseen tällöin sulkeuduttiin, mutta
vanhus ei koskaan maininnut, mitä he asioivat, vaan vaiteliaana ja pää
painuksissa hän liikkui omaistensa parissa.
Eräänä iltana vihdoin hän otti Czinnan pään käsiinsä ja siveli hänen
tuuheaa mustaa tukkaansa. Se oli hänen lempihyväilyjään.
"Iloitse, Czinna-pikku, iloitse! — Sinun päiväsi on tullut ja häät
pidetään, minä laitatan sinulle sellaisen morsiuspuvun, että Fayn
neidit ovat kateudesta aivan viheriäisiä. Naura toki, Czinna, sillä
sinulla on niin paljon rahaa, että sinun pienokaisesi, kun sellaisia
saat (ei sinun senvuoksi ole tarvis punastua, miksi häpeät minun
lapsenlapsiani?) voivat leikitellä kultakolikoilla."
Vanhus otti taskustaan kouran täyden kultarahoja ja antoi niiden
välkkyä Czinnan katseitten edessä.
"Mistä saitte noin suuren aarteen?" kysyi tyttö kummastuneena.
"Mitä on tämä muuhun verraten? Kuule, lapseni, kerron sinulle kaiken.
Sinun hyväksesi sen teen minkä teen, koska tiedän, ettei Maks voi sinua
naida ilman rahaa. Toisaalta on siinä mukana hieman turhamaisuuttakin
minun puoleltani. Minä tahdon tehdä asun sellaisen, että räätälit vielä
vuosituhannenkin kuluttua tarinoivat siitä: 'Eli kerran mies, Matteus
Lestyak nimeltä, joka valmisti tämän vaatekappaleen'".
"En aavista, mistä on kysymys."
Vanhus jatkoi kuiskaten:
"Kaksi herraa tuli luokseni, tunnethan ne, pieni lihava toinen ja
toinen oikea Goljatti. He saapuivat erään kaupungin asioissa, mutta
sen nimeä eivät ilmaisseet edes minulle. En kysynytkään, sillä onhan
yhdentekevää, mikä se on. He tulivat kuten sanottu ja virkkoivat:
'Mestari, räätälien räätäli, kaikkien räätälien suurin! Saavuimme
luoksesi tehdäksemme sinut upporikkaaksi.' 'Mitä tahdotte?' 'Ompele
meille viitta, joka on aivan samanlainen kuin Kecskemetin kaupungin,
mutta sen täytyy olla alkuperäisen kaltainen kuten kaksi kananmunaa tai
kaksi vehnänjyvää toistensa rinnalla; pystytkö siihen?'
"'Neulani pystyy kaikkeen', vastasin, 'mitä silmäni näkee.'"
Czinnan ruumista karmivat kylmät väreet.
"Entä mitä te päätitte?"
"Teimme kaupat. Puoleen ja toiseen haasteltuamme sovimme, että he
maksavat viisituhatta guldenia; viisisataa he suorittivat etumaksua,
kaikki on sinun, lapseni."
"Osaatteko sellaisen myöskin neuloa?"
"Minäkö?" Ja hänen silmänsä välähtivät. "Ole nyt, tyhmyri! Minä minua
pidät? Siitä tulee loistoteos, sen sinulle sanon."
"Mutta jos siitä koituu onnettomuutta?" kysyi tyttö pelokkaana.
Vanhus nauroi.
"Mitäpä voisi tapahtua? Toinen kaupunki saa niinikään viitan,
siinä koko asia. Niin, ja turkkilainen, joka nykyisin ryöstelee
noin kahtasataa kaupunkia, on tällöin pakoitettu tyytymään sataan
yhdeksäänkymmeneen yhdeksään. Eikä se silti nälkään kuole."
"Onhan se niin", myönteli Czinna hajamielisenä.
"Sinä, lapseni, annat minulle avaimen, ei siitä kenenkään tarvitse
tietää: minä tarkastan viittaa, tutkin ja koettelen sitä tarkoin;
sitten teen kädenkäänteessä sen tarkan jäljennöksen, ja sitten
vietetään häät jommoisia ei vielä kuunaan ole ollut. Hei vaan, kuinka
sinun hennot jalkasi hypähtelevät morsiuskarkelossa!"
Sitten suunniteltiin kaikki yksityiskohdittain: mimmoinen morsiuspuku
tehtäisiin, millainen kruunu ja minkälaiset jalkineet hankittaisiin,
kuinka hän tarjoisi viidestätuhannesta dukaatista neljätuhatta
Maksille: "Tuossa, ota äläkä soimaa vaimoasi siitä, ettei hän ole
tuonut mitään pesään." Siihen hän tietysti vastaisi: "Mistä olette
tämän summan saaneet?" Czinna puolestaan vastaisi: "Olemme sen
löytäneet lahonneelta sillalta." Ja lopuksi he keksisivät jonkun
perintöjutun ja kaikille koittaisi ikuinen onnen aika.
Czinna tuli iloiseksi, nauroi, taputtipa käsiäänkin; niin rajattomasti
miellytti häntä tällainen tulevaisuuskuva, jonka Lestyak maalasi hänen
eteensä. Seuraavana päivänä aukeni vanhalle räätälille raatihuoneen
rauta-arkku Czinnan luovuttaman avaimen avulla; hän tutki kerran
myöhemminkin hyvin perinpohjaisesti viittaa ja meni sitten Czegediniin
siellä asuvilta ylhäisiltä turkkilaisilta kauppiailta ostamaan
välttämättömät tarvikkeet, hienoa tummanvihreää samettia, nauhoja ja
karhuntaljaa vuoriksi. Ja kun kaikki oli hankittu, kävi hän luomisinnon
kuumeisena työhön käsiksi.
Se ei ollutkaan vähäpätöinen tehtävä. Joka ilta nouti hän salaa
päällysnuttunsa alla viitan kotiinsa ja aamuisin hän vei sen samalla
tavalla takaisin paikoilleen. Ylituomarin huoneeseen hänellä oli vapaa
pääsy; senvuoksi ei kukaan kysellytkään, miksi hän siellä tämän tästä
kävi. Ehkä oli ylituomari lähettänyt hänet sieltä jotakin noutamaan?
Illasta myöhäiseen aamuun hän ahersi, perimmäiseen huoneeseensa
sulkeutuneena, taiteilijanomaisen innoittuneena ja kiihtyneenä. Joskus
hän herätti Czinnan yöpuulta, näyttääkseen hänelle yksityisiä osia,
jotka vähitellen alkoivat saada ihanan alkumuotonsa hahmoa. Hänen
silmänsä välkkyivät, otsa hohti, sieraimet värähtelivät ja ääni vapisi
iloista ylpeyttä:
"Katso näitä hihoja, tätä kaulusta, katso!"
Ja kun sitten kahden viikon kuluttua viittajäljennös oli viimeistä
neulanpistoa myöten valmis, täyttyi hänen sydämensä suloisilla
tunteilla:
"Voiko avarasta maailmasta löytää ihanampaa taideteosta!?"
Oli jo yö. Kukot kiekuivat. Räätäli katseli ikkunasta ulos. Sydänyöksi
hän oli kutsunut miehensä ja jossakin lähistöllä he vuottivat hetkeä,
jolloin hän saisi viitan valmiiksi näytettäväksi. Pihakoira Bodri alkoi
jo haukkua luskuttaa. Ahaa, se vainuu ihmisiä. Ja he saapuivatkin.
"Katselkaapa!"
Ihmettelyn huudahdus kirposi heidän huuliltaan. Vuoteelle oli levitetty
kaksi kullankimmeltävää viittaa ja ne olivat niin toistensa kaltaiset
kuin kaksi kananmunaa tai kaksi vehnänjyvää.
"No mitä arvelette?" kysyi mestari.
Toinen miehistä vastasi:
"Sinä olet tosiaankin räätälien räätäli, kaikkien aikojen suurin
mestari."
Toinen ei hiiskunut mitään, ottihan vain suuren vyön uumiltaan ja
kaatoi kasan kultarahoja keskelle pöytää.
"Tuossa on säntilleen neljätuhatta viisisataa kappaletta. Laske ne,
mestari, ellet muuten usko."
"Lempo ne laskekoon! En rahojen, vaan maineen vuoksi olen ahertanut."
"Kumman saamme mukaamme?" kysyi nyt Goljatti, viittoihin viitaten.
"Kumpi on meidän?"
Lestyak seisoi epäröivänä vuoteen ääressä. Hän tuumi itsekseen:
"Annanko heille _oman_ työni? Enkä enää koskaan, en koskaan sitä saa
nähdä? He vievät sen, Jumala tiesi minne, enkä tämän koommin saa kuulla
sen vaiheista. Ja sitten alan tuskaillen surra, mitä siitä on tullut.
En näe sitä turkkilaista, joka kumartuu maahan asti minun teokseni
edessä, — joka suutelee sitä, minun teostani! Ei, ei. Tulos ei saa
mennä sen mukana. Työni on täydellinen. Tahdon sen pitää alati silmieni
edessä, huumaantua sen ihanuudesta!"
"No, miksette lopultakin näytä, kumpi on uusi?" tiukkasi Goljatti
kärsimättömänä.
"Entä miksi te vaaditte nimenomaan uutta?"
"Koska tiedän, että olette meille määrännyt juuri uuden." Lestyak
hypähti loukkaantuneena.
"En, en", sammalsi hän käheästi: "Juuri vanhan saatte mukaanne, vanhan,
oikean. Uusi... jää Kecskemetiin."
Jättiläinen otti viitan ja pani sen nopsasti vaippansa alle. Ovi kävi
ja painui jälleen pian lukkoon. Molemmat vieraat häipyivät öiseen
pimeään.
Vanhus meni levolle, mutta virkistävä uni ei vain ollut tullakseen.
Pahat painajaiset häntä ahdistivat. Dukaatit, jotka hän oli latonut
koriin ja pannut vuoteen alle, alkoivat ohuilla hämähäkinjaloilla
kiipeillä ylös seiniä. "Mars, hämähäkit, alas seiniltä!" Muuan kolikko
hypähti hänen rinnalleen ja alkoi siinä hulluna karkelon. "Odotapas,
lurjus, jahka saan sinut näppeihini." Hän haroi rahaa, mutta mahdotonta
oli saada sitä kiinni, vaikka sen kylmät jalat pistelivät häntä ja
saivat hänet värisemään, niin että hampaat alkoivat kalista; oli kuin
jääkärkisillä neuloilla olisi häntä pistelty.
Sitten hän uneksi, että kikatteleva Saatana otti tuon lemmon kullan,
sulatti sen padassa ja valutti sen sitten hänen korvaansa, — tuo
polttava neste virtaa hänen suoniinsa ja puhkaisee ohimon, ja hänen
verensä kuumana kiehuessa huutavat hänelle hirvittävät äänet; "Lestyak,
mitä olet tehnyt, ah, mitä olet tehnyt?"
Hän nousi, pukeutui, painoi päänsä ikkunanpieleen ja vuotti aamua. Hän
tunsi ankaraa ahdistusta, mutta ei tunnustanut sitä itselleenkään.
Ah! Kaikkihan on kunnossa. Asia on varma, aivan varma. Hän vei
viitan raatihuoneen suureen rauta-arkkuun, sitten hän meni Czinnan
makuusuojaan jättämään tälle avaimen ja kuiskasi tällöin hänen
korvaansa:
"Kaikki hyvin, sydänkäpyni. Tuolla vuoteen alla haukahtelevat jo
kultaketut. Meillä on jotakin mitä valjastaa häävaunujen eteen."
Turhaan hän ponnistelihe tyyneksi. Hänen vääntyneet kasvonsa eivät
ilmaisseet rauhaa. Hän ei voinut hetkeäkään pysyä alallaan.
Kuin hullu kärpänen liehui hän sinne tänne, kunnes hän vihdoin lähti
tapaamaan poikaansa; tämä oli paraikaa saamassa kirjettä heitukka
Pintyöltä.
Ylituomari näytti hyvinvoivalta, hänen kasvonsa loistivat. Hän oli
juurikään pukeutunut.
Hänen pukunsa olikin tavallista erilaisempi, sellainen joka
aatelismiehelle sopiikin. Tavallisen viitan asemasta oli hänen yllään
oikea attila uurretuin hihoin; uurrereunoissa oli koreanpunaisia
silkkiompeleita.
"Hyvää huomenta, isä! Mitä uutta kuuluu?"
"Tahtoisin pyytää sinulta jotakin."
"Kecskemetin ylituomaria käskee vain yksi mies koko Kecskemetissä."
"Tarkoitatko minua?"
"Tepä sen sanoitte. Entä mitä te käskette?"
"Se koskee pikkuseikkaa, oikkua. Kun tämän jälkeen vihollisjoukko
saapuu Kecskemetin edustalle, tahtoisin minä viitta yllä mennä sitä
vastaan."
"Lempo soikoon, ei hullumpaa! Sopiikin mainiosti, sillä minun olisikin
tänään täytynyt panna joku toinen tilalleni."
"Onko jotakin hullusti?" tutkaisi räätäli.
"Suurvisiiri Kara Mustatan joukko majoittui sydänyöllä jokseenkin
lähelle kaupunkia. Se on menossa Belgradista Kekköhön ja lähettää
noutamaan täältä elintarpeita. Pintyö toi vastikään heidän kirjeensä."
"Mainiota!" päästi räätäli haltioissaan. "Minä menen heille vastaamaan."
"Hyvä on. Pintyö, satuloikaa isälleni hevonen."
"Mikä niistä? Büszke?"
"Raro lienee parempi, se on lauhkeampi. Tänään en voi itse mennä,
oikeus istuu tänään. Aatelkaas, isä, syyttäjä ei ole sen pienempi
kuin Kalgan tatarisulttaani. Jotkut Kecskemetin pojat ovat ryöstäneet
lammaskatraan ja mukiloineet neljää vahdissa ollutta tataria. Yksi
näistä kuolikin."
"Maailma on ylösalaisin."
"Suurenmoisinta asiassa on", jatkoi ylituomari, "että Kecskemetin maine
pakottaa Kalgan sulttaanin vaatimaan oikeutta meidän lakiemme mukaan,
eikä hän hae korvausta omalla tavallaan. Kaikki tämäkin on viitan
ansiota. Mutta maltas, olin aivan unohtaa erään asian, odottakaa,
Pintyö. Ennen kaikkea menkää torille ja tuokaa sieltä neljä tuomariksi
kelpaavaa miestä; joukossa voi olla turkkilaisiakin jos hyvin sattuu."
Oli ensimäinen markkinapäivä (sillä siitä asti, jolloin viitta tuli
esille, alettiin Kecskemetissä pitää markkinoita), vanha Pintyö
kurkisteli kojuihin, juoksi hyvinpuettujen miesten jälkeen, ja saatuaan
pyydystetyksi jonkun arvokkaan henkilön, lausui hän tälle juhlallisesti:
"Kecskemetin kaupungin ylituomarin, hänen jalosukuisuutensa, herra
Maks Lestyakin nimessä. Teille, hyvä herra, on suotu kunnia ja älköön
olko teille taakaksi saapua vaatimattomaan kokoushuoneeseemme jakamaan
viisasta ja tasapuolista oikeutta kansalaisillemme. Järkevää ei ole
olla tottelematta tätä käskyä."
Pian hän oli saanut toimeen suostumaan oppineen Paul Börcsökin
Szegedinistä, nerokkaan Frans Baloghin Szentesistä; jälkimäisen
hän löysi kansankeittiöstä kuudennen lasinsa äärestä. (Mutta onhan
sekin hyvin.) Sitten hän haastoi czeglediläisen viestinviejän Stefan
Tordan, ja koska ylituomari puhui jotakin myöskin turkkilaisesta,
otti hän mukaan pitkäpartaisen budalaisen Mollah Cselebitin, joka
myyskenteli astrakan-nahkoja ja joka sellaiset kaupungit, joissa kadi
(tuomari) pyydystetään ansoilla, manasi hornan tuuttiin. Näin asiansa
toimitettuaan meni Pintyö raatihuoneen talliin, puhdisti ja harjasi
Raron, antoi sille kauroja, satuloi sen ja lähetti sanan Lestyakille,
että vanha herra saisi nyt tulla.
Joustavin askelin riensi vanha Lestyak raatihuoneelle, jonne oikeus jo
oli kokoontunut; ylituomari oli lisännyt sen jäsenlukua vielä kahdella
senaattorilla, Gabriel Porossnokilla ja Agoston Kristonilla, hän itse
seitsemäntenä oli puheenjohtaja. Kun hän huomasi isänsä, lähetti hän
Pintyön kaupungin sinetti mukanaan Czinnalta hakemaan avaimen, sitten
hän otti rauta-arkusta viitan ja senaattorit panivat sen vanhan herran
ylle. Se oli virallinen toimitus:
"Menkää, isä, Jumalan nimeen."
Ulkona isä Lestyak nousi jalustimeen, heittäytyi satulaan pää
taaksepäin kenossa, kuni oikea ratsumies. Vieraspaikkaiset
markkina-ihmiset kiiruhtivat uteliaina paikalle nähdäkseen ylituomarin
isän, jonka kaidan vartalon yllä maailmankuulu viitta liehui.
Kecskemetiläiset heiluttivat hymyillen lakkejaan, lapset kirkuivat:
"Eläköön, eläköön Lestyak setä!"
Muutamat kuiskailivat kademielin:
"Onnellinen isä, onnellinen ihminen!"
Ja nyt hän oli todella onnellinen. Täysin keuhkoin hän hengitti
raikasta ilmaa. Raro tepasteli ylpeänä hänen allaan. Talojen pikku
tarhoista nauroivat hänelle jasmiinit ja liljat, oman kodin ikkunasta
heilutti Czinna hänelle valkoista liinaa. Hänen levottomuutensa kävisi,
hän ei ollut väsynyt eikä kiihoittunut. Sotilaan ennen taistelua
tuntema pelko katoaa taistelussa. Ja hän oli nyt tulessa, hän oli
kuulevinaan rummun äänen: "Eteenpäin, voittoon!"
Hän hävisi tien pölypilviin; sillaikaa istuivat senaattorit ja
ylituomari rauhallisina istuntosalissa, kuuntelivat lammaskatraan
ryöstöjutun yksityisseikkoja, todistajien ja syyttäjien pitkäpiimäisiä
vakuutteluja. Melko usein sekaantui tuohon autioon keskusteluun jalojen
herrojen äänekäs haukottelu.
Kaupungin ulkopuolella temmeltävä nälkäinen lauma ei näitä herroja
liikuttanut. Joutavaa! Vihollinen on nykyisin vain kuin joku juokseva
asia, melkein samaa kuin antaisi ojennusta jollekin torimuijalle.
Toiseen riittää mies ja keppi, toiseen mies ja viitta.
Vain ylituomari liikahti levotonna tuolillaan, kun saliin astui Kalgan
sulttaanin lähettinä Olaj beg silmäillen haukankatseellaan tuomareita
ja kysyi sitten, kuka heistä oli se kuulu ylituomari Maks Lestyak —
siihen Agoston vastasi viitaten kädellään pöydän päähän.
"Mahdotonta", murahti Olaj beg ravistaen päätänsä.
"Ja kuitenkin olen minä Maks Lestyak", vastasi ylituomari
soinnuttomalla äänellä.
Suuri beg kivahti äkäisenä:
"Joko minun silmissäni hämärsi silloin kun kaksi ja puoli vuotta sitten
tapasimme toisemme leirissäni, tai on tuon jalon herran pää senjälkeen
vaihtunut toiseksi."
"Ihminen vanhenee, eikä aivan muutoksitta."
"Ja sitäpaitsi minulla onkin kirje teille." Kirjeen oli kyhännyt Kalgan
sulttaani hunajanmakealla kynällä.
"Rakas poikani, uljas Maks Lestyak.
Rankaise, minä pyydän sinua, niitä pahoja susia, sillä ellet näytä
maailmalle kammottavaa esimerkkiä, niin luulen että minulta siepataan
vielä turbaanikin päästäni. Näkisin mielelläni, että lähettäisit
minulle korillisen ihmispäitä (rosvot täyttävät kaksikin). Pitkään
aikaan en olekaan nauttinut katkaistuista kecskemetiläisistä päistä.
Kohdelkaa suuresti kunnioittaen lähettiäni, Olaj begiä, joka teille
antaa lähempiä selityksiä.
Olen sinun mahtava herrasi ja ystäväsi,