KASPER. Riennä!
ALMA. Toki viipykäätte!
KASPER. Miksi viipyisi hän enään poikinensa,
Miksi, likkaseni? (Ottaa häntä kädestä)
ALMA. (Laskien toisen kätensä Elinan olalle) Oi mun äitini,
Anna mulle jalo tyyneytes, anna!
KASPER. Ole rauhas, tyttö, näiden kahden tynkön
Nojalla kuin kahden vuoren.
ALMA. Ei! He tulkoot.
Minä jalona ja uneksuen seison.
(1869-70)