PATRIK. Jumalan kuolema! Tämä päivä olkoon teille kauhistuksen päivä,
armo poistukoon Uranuksen kaukaisuuteen ja välähtelköön rangaistuksen
miekka! Jumalan kuolema! Kuinka sai asia alkunsa? (1:selle
sotamiehelle) Kerro minulle lapsukaisen vilpittömyydellä.
1:N SOTAMIES. Tuolta kiirittivät olvitynnöriä muutama toisen komppanin
miehistä. »Antakaat se tynnöri meille», sanoit meidän miehet, »emme
anna», vastasit toiset, »jassoo, te ette anna», sanoit taas meidän
miehet, ja sitten nousi tuima tappelus ja käskähmä...
PATRIK. Kuinka kävi tynnörin kanssa?
1:N SOTAMIES. Meidän miehet otit sen heiltä ja kannoit sen tuonne
tupaan. Toisetpa sitten vihoissansa tukkesit sauvutorven ja panit
suuren tynkön ovelle, ja siitäpä vasta rähinä nousi.
ANTON. Mutta mitäs minä tein?
1:N SOTAMIES. Kielsit kumppanias tästä juonesta, pesit kätes ennakolta
ja menit koreasti sisään.
ANTON. Niin.
PATRIK. Kenen neuvosta tapahtui tämä? Kuka oli siinä niinkuin
johdattaja, päämies?
1:N SOTAMIES. Tommi ja Aristarkus, jaa totisesti; jos valehtelen, niin
niskani poikki.
PATRIK. Onko tosi, Tommi?
TOMMI. Tosi, herra kapteeni!
PATRIK. Onko tosi, Aristarkus?
ARISTARKUS. Ei sanaakaan valetta!
PATRIK. Haa!--Ja sinä Tommi, niin nuori vielä, jonka nenä tuskin on
ehtinyt punertumaan, jaa, sinä! Pidinpä sinusta paljon, mutta nyt olet
repinnyt alas kaikki, kaikki.--Oi te pedot! Mutta nytpä tästä jotain
nousee.--Riviin, pojat, koreasti riviin, lapsiset. (Asettaa heitä
seisomaan riviin) Tämä ei ole vielä mitään, vedenpä vielä henkeäni.
Oletteko huomainnut pienen lapsen käytöstä koska se itsensä oikein
todenperään loukkaa, koska se esimerkiksi kiirahtaa portaan
ylimmäiseltä pykälältä alas tanterelle? Ensteen kuulet kolinan, sitten
on äänettömyys kauvan kauvan, mutta paraseepa se viimein, että luulisit
mailman repeevän. Niin minunkin sydämmeni tila nyt, vasta olen
kellahtanut alas, makaan vielä tanterella ja ankara kipu mojoo
äänetönnä povessani, mutta kohta remahtaa. (Käyskelee hetken
äänettä ja vinhasti edestakaisin, lyöden välillä tuimasti jalkaansa)
Kas niin, tässä seiskäät ja hävetkäät kaiken kansan edessä. Käykäät
tänne sekä nuoret että vanhat katsomaan tämänkaltaisia miehiä. Tulkaat,
tulkaat! (Taluttaa esiin erään pojan kansan joukosta sotamiesten eteen)
Tänne, poikaiseni, ja hävetköön sinunkin edessäs. Sano heille jotain
pelkäämättä; sillä seisotpa minun siipieni suojassa. Sano heille pari
sanaa, poika.
POIKA. Tuommoisia miehiä; käykäät te sotaan sammakkoja vastaan.
PATRIK. He heh!
POIKA. Mikä loistava koristus-kivi on tuo yläpuolella teidän naamaanne?
Voi te kiiltomadot, voi sinä heinäsirkka-parvi eteläisiltä mailta, joka
mässäät meidän kedoilla.
PATRIK. No noh!
POIKA. Te sotamiehiä? Heittäkäät nyt kiväärinne nurkkaan ja käykäät
saunaan lapsen-synnyttäjän kanssa; ei, vaan saunan taakse, sillä onpa
muotonne kuin syymäkivi siellä, jonka päälle tuskin iljen sylkeä.
PATRIK. (Katsahtaen tarkasti poikaa kohden) Kyllä vähempäkin sentähden
piisais.
TITUS. Syymäkivi? Minussa ei ole ollut syymää sitten piennä lapsena.
Pidä suus kiin vaan, poika.
POIKA. Tuommoisia miehiä! Mutta tässäkin käy toteen vanha sananlasku:
»Millainen ampuja, sellainen koiransa.» (Juoksee kiivaasti pois, Patrik
muutaman askeleen hänen jälessänsä)
PATRIK. Sinä riivattu! Kyllä sinun opetan vielä. (Kääntyen kansan
puoleen) Kenen poika se oli?
ERÄS ÄÄNI JOUKOSTA. On se raukka erään köyhän lesken ainoa vekama,
tekee tuskin muuta kuin koiranjuonia ja pelailee knappeja kaduilla;
vahinko pojasta, suuri vahinko, ettei jaksa äiti parka häntä kouluttaa;
sillä se on niin viisasta lasta.
PATRIK. Vai »viisasta lasta», vai niin.--Menkäät hiiteen tästä! Mitä on
teillä tässä kurkisteltavaa? Pois, roistokansa! (Ajaa pois heidät)
»Viisasta lasta»! (Mauralle) Tuoppi oltta tänne, ja pian!
MAURA. (Marianalle) Astu vähän pikemmin, sinä laiskiainen. (Mariana
menee sisään)
PATRIK. (Eriks.) Se kirottu nallikka! (Ääneensä) Kiireesti, eukko,
kiireesti! (Huutaen) Sa saa!