MARIANA. Perkeleitä ei ole tässä.
TIMOTEUS. Ei krouvitoikalla?
MARIANA. Tämä on saarnastuoli, täältä puhalletaan he huokauksilla pois.
MAURA. Katso etten puhalla sinua helvettiin, sinä nenäkäs penikka.
MARIANA. No hyvä frouva, miksi haukkuu hän huonettamme?
TIMOTEUS. Todistanpa tehneeni pahoin. Olkaat kipenöitsemättä hänen
päällensä, muorinen, hän antoi minulle vähän nuuskakammarin katolle, ja
ansiosta.
TITUS. Ole sinä vait, Timo, minä rukoilen. Elä sekau muiden asioisiin,
minä rukoilen.
MAURA. Minä tunnen hänen, minä: koreaksi värjätty kärme myrkyllisellä
kielellä, yksi vekama syntiä täys, ja suurin jumalansanan pilkkaaja.
Mutta ah, sinä lunttu! kylläs kuultelisit vielä lukua ja sanaa.
MARIANA. (Erikseen) Marrittele marrittele; se ohitse virtaa
samentamatta nuoren immen raikasta mieltä. Kohta olen sinusta vapaa,
jaa kohta.
MAURA. Kuultelisitpa vielä hartaastikin vaihka seinän takana
paukahtelevassa talvipakkasessa. Mutta ota siitä, koska tanssii
ympärilläs perkeleitten lauma kuin laulava sääksiparvi.
TIMOTEUS. Tässä tulee heitä kuin sääkseä vaan.
TITUS. Tässä tulee Max ja Fuchs.
TIMOTEUS. Ja heidän seurassansa koko joukko pieniä ukkoja, niinkuin he
kutsuvat ne muilta näkymättömät herrat.--Missä ovat pojat olleet, koska
en ole nähnyt heitä kahtena vuorokautena?
TITUS. Lasareetissä. Sinä tiedät, he ovat juoneet yhdessä kolme
kuukautta näkemättä yhtä ainoaa selvyyden päivää.
MAURA. Voi hirmut, voi hirmut!
TIMOTEUS. Välskärimme on aprikoinnut, että olvi, jonka ukot tällä
ajalla ovat ryypiskelleet partaansa, tekis pienen järven, jonka
pinnalla he molemmat vähäisellä venosella taitaisit itseänsä huvitella
tointumiseksensa, rekolligerata itseänsä, näetkös.
TITUS. Ei siis ihme, että he nyt pitävät itsensä kenraaleina ja
killistelevät ympärillensä, löylytellen pikku-tonttuja ja peikkoja.
TIMOTEUS. Myös pitävät he itsensä veljinä vaihka eri äiteistä mutta
samasta isästä, ja toki, yksi heistä hautasi isänsä vuosi sitten ja
toinen jätti pappansa vetelemään pikilankaa.--Kas kuinka rakkaasti he
taluttavat toinentoistansa, ja tännenpä pyrkivät.
MAURA. Oltta kohden. Oltta heille! En pisaratakaan anna.
TITUS. Vähän täytyy heidän saada; sillä jyrkkä lopetus on vaarallinen,
niin on välskärimme sanonut.
MAURA. Uskaltaisinko heille antaa?
TITUS. Ilman pelkoa; mutta saakoot kohtuudella.
MAURA. Siis vastakaat jos pahempata seuraa.--Voi heidän muotojansa!
TIMOTEUS. Kuin frouva Mauran simpulat tuolla torilla honkasella
toikalla, niin hiivaa ja ilmaa täys.
MARIANA. Ja pieni nenä kuin punertaa kuin poltettu manteli
sokerileipojan pöydällä.
TIMOTEUS. Hm!
TITUS. No no, ei nenästä puhuta mitään.--Mutta tuossa kumppanimme.
(Max ja Fuchs, paljain päin, taluttaen toinen toistansa ja tuijotellen
eteensä, tulevat)
FUCHS. Hänellä oli vaan yksi silmä.
MAX. Ja senkin olisin häneltä ampunut pois ilman sinun hätäilemistäs.
FUCHS. Parasta hänestä päästä niin kiireesti kuin taisimme; ja pois hän
kiiti kuin tuulispää, jättäen jälkeensä kovan tulikivi-sauvun.
MAX. Haa! vieläpä karvastelee kurkkuni. Tuoppi oltta, eukko.
FUCHS. Tuoppi oltta, arvoisa mummo.
MAURA. Hoh hoo, kurjaa ihmislasta sentään! Kaada heille vähän. Juokaat
nyt lääkitykseksenne, mutta kohtuullisesti.
MAX. Tietty asia. Kenraalein tulee aina käyskellä hyvillä esimerkeillä
väkensä edellä, liionki mitä kuuluu juomiseen.
MAURA. So so soo! Niinkö on laitanne, kurjat lapset? Voi raukkoja
teitä! Ja teitäkin on kerran hellä äiti huiskutellut käsivarrellansa ja
paljastanut teille povensa.
MARIANA. Ja sanonut: tule, pieni enkelini, tule, kultapalloni, saamaan
mammalta »eijaa».
TIMOTEUS. (Eriks.) Ah, sinä lunttu! Teethän mun hulluksi päästäni.
MAX. Meillä on itsellä lapsia. Minulla on yksi kohta. Kuinka monta
taasen sinulla, veli kenraali?
FUCHS. Kyllä minulla on, Jumalan kiitos, kolme.
MAX. Poikia vai tyttöjä?
FUCHS. Kolme poikaa.
Max. Kolme kenraalin-poikaa.--Tule istumaan tänne viereeni, sinulta
kysyn jotain syvimmässä salaisuudessa. (Istuvat laattialle
olvituoppinensa) Nyt kieles totta sanelkoon. Miten tuomitset sen asian,
että saatoit he meidät kenraalein arvoon ja rankiin?
FUCHS. Paha merkki.
MAX. Kas niin; mitä olen minä aatellut?
FUCHS. Paha merkki. Jotain on heillä nahaassa, jotain hirveätä
sepitellään meitä kohtaan, siitä olen varmaa; ja ukko itse, se
kaviojalkanen ruhtinas, on heidän kanssansa samassa juonessa.--Ah
kuinka kuiskutteli hän mua korvaan menneenä yönä! Arvaas mitä sanoi
saakeli? »Nyt ei ole sulla muuta tietä tästä puristimesta kuin
päistikkaan syöstä itses Werran laineisiin», niin sanoi hän.
MAX. Ahaa!
FUCHS. Niin, toverini. Eikä ilman, ettei hän mua saata vähän kamaliin
luuloin. En miestä ole murhannut, en ryövännyt, enkä höyhentänyt
pataljoonin kassa-arkkua, mutta tuntonipa huutaa toki toisin, mua
tehden murheenlaakson suurimmaksi syntiseksi, jaa, suuremmaksi
Kukkaro-Juutasta ja Paapelin porttoa, ehkei frouvani tarvitse minua
moittia yhdestä ainoasta luvattomasta suudelmastakaan. Mutta mitä olen
minä tehnyt, suulla tai käsillä tai jaloilla? Miksi halaa kaikki mailma
meitä kynsiä, niellä kitaansa kuin nälkänen haukka?
MAX. He tahtovat kurjaa henkeämme, mutta sitä ei heille pistetä juuri
ilmatteeksi; vaan kilpi käsivarrella, miekka kädessä seiskäämme
kannallamme yksimielisesti, selkä vasten selkää.
FUCHS. Niin seiskäämme. Yksimielisyys antaa voimaa.--Juodaan nyt.
(Juovat. Sotamiehet tulevat takaisin)
TOMMI. Bir!
ANTON. Bir!
ARISTARKUS. Bir! (Jokainen ottaa tuoppinsa) Haa! hiki virtaa joka
huokuimesta.
ANTON. Sepä taakka oli. Jumala siunakkoon! Taakka verraton.
ARISTARKUS. Mies painoi kuin seittemän viikkoa syötetty
seittemänvuotinen karju.
TOMMI. Ja niin hän sylissämme röhisi.
ANTON. Jumala siunakkoon käsivarsiani! (Max ja Fuchs kuiskuttelevat
vilkkaasti keskenänsä, sillon tällön ryypiskellen)
ARISTARKUS. Ukko nukkui kohta makeaan uneen kuin saunasta tullut lapsi.
TOMMI. Kuin hautaan kannettu vanhus makeasti nukkuu hienon santapeiton
alle, ja me, hänen kantajansa, nukumme pian yhtä makeasti. Kas nytpä on
tuoppi oltta niinkuin »terve, rabbi»!
FUCHS. Hi hi hi! Olisko asia niin? Nyt ehkä erehdyt, veli kenraali.
MAX. (Purten hammasta) Hm, hm!
ARISTARKUS. Kuka siellä marisee?
ANTON. Ne uskolliset toverit Max ja Fuchs, luulen minä.
ARISTARKUS. Se onneton härkäpari. Katsos noita kahta tuossa, Tommi.
Mitä sanot heistä?
TOMMI. Kaksi Jumalan kuvaa, jaa totisesti, jos he Atamista ovat
kotoisin.
FUCHS. Jaa, me olemme kaksi yhdenkuvaista veljeä; kuin kaksi kaakkua,
niin yksimuotoset veljekset, vaihka eri äitien kohduista mutta samasta
isästä; juuri kuin kaksi kaakkua.
TOMMI. Kaksi kaakkua samasta viljasta mutta eri uuneissa paistetut.
Mutta kuinka ovat he pääsneet ulos?
ANTON. Käykäät nyt koreasti hospitaaliin takaisin, muuton annamme
teille luudasta, te viimeiset vaivaset, te ryysyt.
TOMMI. Mutta antaa toki ryysyen tuultua.
ANTON. Tuultua, pinnaen oltta naamaansa?
TOMMI. Raikas ilma ja raikas olvi on paras lääkäri.
ANTON. Tämä ei käy päisin, mummo, teillä ei ole lupa heille antaa
houreensa kannatteeksi. Me kiellämme.
MAURA. Pidä kitas, sinä roisto. Heille annan välskärin luvalla.
ANTON. Välskärin luvalla?
TITUS. Vähän täytyy heidän saada; sillä jyrkkä lopetus on vaarallinen,
niin on välskärimme sanonut.
TOMMI. Samoin lausun minä, lausun lakkaamatta. Lopetus tapahtukoon
ankaran pitkällisesti, jos siitä pikaista hyötyä varromme.
Ensimmäisellä parannuksen päivällä kymmenen tuoppia, sitten päivä
päivältä yksi luvusta pois kunnes on jäljellä viisi, johon määrään
pysäyt ja jossa seisot aina haudan partahalle. Toki olkoon laki toinen
päivinä koska vieraas kunnioittaa sun huonettas tahi koska kiivaasti
teet työtä tahi koska musta murhe tahi liekehtivä ilo sua kohtavat tahi
jos muuton päiväs tuntuu ikäväksi, sillon, senkaltaisilla päivillä,
olkoon laki toinen, sillon taasen virtakoon kihisevä neste.--Ja nuo
veljekset tuossa eivät joisi oltta koska tohtoori on käskenyt! Haa!
koska taidamme paremmalla omatunnolla oltta kitaamme kulauttaa?
ANTON. Juokaat sitten mutta nätisti ja määrällä ja koettakaas käydä
kaakertelemaan ulos kaupunkiin. Saatattepa pian pataljoonimme pahaan
huutoon, (Max ja Fuchs juovat)
TOMMI. Oikein! Istukaat siinä ja ryypiskelkäät koreasti, olkaat iloiset
ja karkoittakaat murhe meren syvyyteen. Iloinen mieli elää kauvan, jaa,
kauvan elää iloinen mieli. Se on Tommin päästin täällä. Eläköön ilo ja
eläköön vahtova olvi! Kosk ystäväs sä kadotat, juo oltta, kosk tyttös
sun pettää, juo oltta, kosk sodan jumala sun taistelotanterelta pieksee
verisellä päällä, juo oltta kuin ennen Olvi-Göran se suuri, ukko
Herrassa lepäävä nyt. Yhdestä suusta, toverit, laulakaamme olven
kunniaa. Heleijaa! yhdestä suusta. (Sotamiehet, paitsi Max ja Fuchs,
laulavat)
Terve, ruskee ohranneste,
Terve, jumal' kultasuu!
Sua ain tahdon kunnioittaa
Kumartuen tomuhuun,
Sulle annan
Sydämmeni,
Sulle kannan
Kiitosuhrit
Mä temppelissäs kontien.
Oi olvi ijankaikkinen!
Valvoissani, maatessani
Muistan voimaas kuohuvaa.
Terve, ruskee ohranneste,
Terve, voima kuohuva!
Kaikki menköön suren suuhun,
Kuin vaan olvi olla saa.
Mitä huolin
Vaihka iskis
Taivaan nuoli
Mailman halki
Ja polttais palleroisen maan,
Kuin mä ja olvi ollaan vaan?
Terve, ruskee ohranneste,
Terve, voima kuohuva!
FUCHS. (Katselee olvituoppiinsa ja huutaa kovalla äänellä) Kivääriin!
Tuolla on koko komppani Preussiläisiä! Karauul! Koko komppani! (Kova
meno. Sotamiehet tuijottelee vastoin toinentoistansa)
TIMOTEUS. Kivääriin! Pataljooni Preussiläisiä karkaa päälle!
ARISTARKUS. Missä ovat he?
TITUS. Kivääriin! Preussiläinen tulee, viidessä pataljoonissa!
3:S VAHTIMIES. (Ulkona) Kivääriin! Preussiläinen tulee! Kymmenen
pataljoonia!
FUCHS. Koko komppani tanssivia Preussiläisiä.
MAX. Missä, mun rakas veljeni, missä?
FUCHS. Tuolla olvituopissa. Kas kas! Hii! Taivas varjelkoon!
MAX. Pane kansi kiin. Pian pian! (Ottaa Fuchsilta tuopin ja painaa
kannen lujasti kiinni) Kas noin, nyt ei enään yhtään hätää. Pitää aina
kohta lyömän kannen kiin niin pian kuin jotain senlaista huomaa. Tässä
on suuri valtakunnan petos tekeillä.
TOMMI. Missä?
ANTON. Olkaat meitä peläättämättä turhaan.
ARISTARKUS. Missä hiiessä on teidän Preussiläisenne?
FUCHS. Täällä olvituopissa.
MAX. Tosi, mutta kansi on lujasti kiinni, ja he ovat kovin pieniä.
FUCHS. Ja niin konstillisia.
ARISTARKUS. Halkasenko pääkollos, mies?
TOMMI. Tunke hän olvituoppiin pää edellä pienten pirujen ruuaksi.
ARISTARKUS. Kuul, alarmi käy. Te kirotut kappaleet!
ANTON. Elä elä koske häneen, hän on sairas.
ARISTARKUS. Sairas, joka kuolee paikalla. (Nostaa nyrkkinsä, Anton
pidättää häntä)
ANTON. Hiljaa! Kapteeni tulee.
ARISTARKUS. Exelent!
TOMMI. Kontraraportti, kontraraportti! Kaikki hyvin. Anna käydä, mies.
TIMOTEUS. Kaikki hyvin!
TITUS. Kaikki hyvin!
3:S VAHTIMIES. (Ulkona) Kaikki hyvin!
ARISTARKUS. Hän tulee, äkeä ja unenpöyreä kuin keväänen karhu.
TOMMI. Minä näen ainoastaan lähenevän pilvipatsaan. Vihansa ukkospilvi,
joka niin olentonsa on vuorittanut.
ANTON. Makeimmasta unestansa olemme nyt herättäneet kapteenimme.
(Patrik tulee, vahtimiehet kyldrää, ja hän vastaa heille pikaisesti)
PATRIK. Surma ja kuolema! Mikä saattoi tämän hälinän? (Vetää miekkansa)
Haa, totuus esiin, jos hengenne on teille rakas! (Antonille) Sano
paikalla, sinä onneton!
ANTON. Herra, viaton olen minä.
FUCHS. Kapakkamuori on keittänyt tämän sopan. Jos hän vielä voi pitää
arvossa muutaman hetken armonajasta, niin ei suinkaan hän kiellä
vetämästä samaa nuottaa Preussiläisten kanssa.
MAURA. Oih hoih hoih!
PATRIK. Todista sun päätökses, onneton.
ANTON. Herrani, he ovat kovin...
PATRIK. Kitas kiin kitas kiin! Yksi väläys ja mailma pyörii mustana
teidän ympär. Nyt olen kuin kruutitynnöri; hiisku vielä sananen ja
tästä pilkusta te kohta kimmahdatte sata syltää pois. (Huutaa kovin)
Kimmahdatte tosin ja suutelette povea syntisen maan, meidän kaikkein,
ijankaikkisuudesta ijankaikkisuuteen kukoistavan äitimme povea. Haa,
mun sieluni silmä mustenee, aatukseni harhailee ja pyörtyy! Kitas
kiinni vaan. (Huutaa)
TOMMI. (Eriks.) Suutella kukoistavaa povea; eipä juuri huonoin
_affair_.
PATRIK. Te kaksi siinä, nouskaat ylös. (Nousevat) Ja sinä, Fuchs,
todista sanas.
FUCHS. Tietkäät, että olvituoppini tuossa on täys, ihan pisipinneillään
pieniä Preussin katettia. Tässä on valtapetos kysymyksenä.
MAX. Tosi, mutta minä, tietkäät se, kämäytin kannen kiin. Iloitkaamme!
sillä surman suu on tukettu, suljettu on sen kiukkuisen traakin kita.
Iloitkaamme!
PATRIK. Te viheliäiset.
MAX. Mitä sanotaan?
PATRIK. Te viheliäiset te viheliäiset, sanon minä; sillä nytpä näen
kuinka laitanne on.
ANTON. Korkea herra, he ovat vähän niinkuin sairaita ja erinomaisessa
houreessa näkevät he alati ympärillänsä jotain pientä kansaa,
lintukotolaisia.
FUCHS. He ovat semmosia pikkuruhtinoita, jotka tahtovat meitä nyljetä
ja sitten viskata nahaan saunanorrelle kuivaamaan.
PATRIK. Vai niin, vai saunanorrelle kuivaamaan. Voi viheliäiset
itseänne! Ja te, te toiset heidät sallitte tässä istua ja niellä
kuohuvaa oltta, edistäen taudin juonia ja laskein kiveä kiven niskaan
syntitaakkahansa, ja heitä kenties vielä yllytätte kiirehtimään
olentonsa perikatoon. Haa, te onnettomat! kuinka uskallatte?
ANTON. Herra, tehkäät hyvin ja kuulkaat mitä sanoo vahtimies tuolla.
PATRIK. Tahdonpa kuulla. Sano pian.
TITUS. Vähän täytyy heidän saada; sillä jyrkkä lopetus on vaarallinen;
niin on välskärimme sanonut.
PATRIK. Ryypiskelkööt sitten paranteeksensa hospitaalissa ja
olkoot käyskelemättä ulkona kaduilla ja toreilla saattaen alarmia
pääkortteeriin.--Menkät nyt siivosti kotia.
FUCHS. Se kenties on parasta, ehkä velvollisuutemme toki sanoo toista.
PATRIK. Mikä velvollisuutenne, te lurifaksit, mikä velvollisuutenne?
MAX. Te ette siis tiedä, että me olemme ylennetyt kenraaleiksi?
PATRIK. No voi minun päiviäni! Hi hi hi hi! »Että me olemme ylennetyt
kenraaleiksi»! Hi hi hi!
MAX. Lakkaamatta tulee kenraalin ympärkiertoilla kuin kotka, vakoen
joukkonsa tilaa ja käytöstä.
FUCHS. Lakkaamatta lakkaamatta.
PATRIK. Te kurjat!
FUCHS. Totisesti; sillä vaikea on virkamme harjoitus.
MAX. Tulkoon virka-ero. Tästä korkeasta arvosta me tahdomme astua alas,
pyhkäisten jalkaamme; sillä tässä alla lepää joku musta koira
haudattuna. Haa! jos tietäisin kenen konsti tämä, että meitä,
mielessänsä kavaluus ja surmamme, nostettiin tähän korkuuteen, niin
Jumal' avita! hänen lähettäisin heti sinnen missä pippuri kasvaa.
TOMMI. Lähetä sitten pippurimaahan tuo ministeri von Birheim.
PATRIK. He heh!
MAX. Onko se hän?
TOMMI. Totisesti.
MAX. Sinä tiedät sen?
TOMMI. Varmaasta lähteestä.
MAX. Häntä en tunnekkaan.
FUCHS. En tunne minä häntä.
MAX. Mitä hyvää vartoo hän meiltä?
TOMMI. Että kätkette hänen sydämmihinne, ylistätte hänen kunniaansa
»kurkuill', trumpuill', symbaleill'», mutta mitä hän viimein teitä
kohtaan tarkoittaa, se olkoon nyt minulta sanomatta.
FUCHS. Pahinta peljätkäämme.
MAX. Kuinka tulee meidän nyt itseämme käyttää häntä kohtaan?
TOMMI. Jyrkästi katsoa hän ylön, ei olla hänestä tietävänään, unohtaa
hän perin, ja hän pian tekee teistä taasen simppelit sotamiehet.
PATRIK. (Tommille) Ah sinä kanalja! Oletpa minun pussikkani, koira
vieköön, sinä olet minun pussikkani!--Olvipa miehen tekee aika
hanheksi, mutta monelta taasen, sen olen huomannut, ei voi se sielun
silmää himmentää, ei, vaan kuni päinvastoin kirkastaisi sen. Ja niin on
laita Tommi-pussikkani kanssa. Totisesti!
TOMMI. Mutta mitä tuumailet niin hartaasti, Max?
MAX. Seuraisimmeko sun neuvoas tuota herra Birheimiä kohtaan?
TOMMI. Tehkäät niin.
PATRIK. Juuri niin, ja käykäät nyt koreasti kotia.
MAX. Yksi rongi vielä, yksi ympärkäynti jokaiseen kortteeriin.
PATRIK. Höh!
FUCHS. Se tehkäämme. Astukaamme hevosen rattaisiin.
Max. Vaunuisiin, vaunuisiin. Hei! Vaunut esiin jyryllä ja tärinällä!
FUCHS. Ja vinkukoon Pikku-Hermannin piiska; sillä aika on tärkeä ja
ankara.
PATRIK. Kotia! sanon minä. Mars!
MAX. Silentium, kapteeni Aakusti Patrik, silentium, sanon minä!
PATRIK. Sinä kirottu mies, kopeiletko?
ANTON. Tule nyt siivosti kanssani. So soo!
MAX. Elä ryhdy minuun; sillä nytpä olen voimakas, jaa kaksinkerroin.
TOMMI. Voimakas kuin kaksinkertainen olvi. Mutta mene nyt ja kiitä
ettes saanut saparalles.