Uskollinen ja kovaosainen rakkaus. -- Rakkaus, jonka korvaa
kunnianpyynti.
Siitä hirveästä hetkestä, jolloin Adrian Colonna oli katsellut armaan
Irenensä elotonta ruumista, noitten melskeisten aikojen tavallinen
levoton, vaiheikas elämä oli ollut tuon nuoren roomalaisen osana.
Hänen isänmaansa ei tuntunut hänestä enää rakkaalta. Hänen arvonsakin
sulki hänet paikasta, jonka hän kerran oli toivonut saavuttavansa
Rooman vapauttajien joukossa; ja hän tunsi, että jos milloinkaan
sellainen mullistus koituisi, se oli suotu sen miehen tehtäväksi,
jonka synnyntään ja tapoihin kansa saattaisi tuntea myötätuntoisuutta
ja heimolaisuutta, ja joka saattaisi nostaa kätensä heidän hyväkseen
tulematta oman säätynsä luopioksi ja oman huoneensa tuomariksi. Hän
oli matkustellut monissa hoveissa ja saavuttanut mainetta monilla
tappotantereilla. Vaikka hän oli saanut osakseen rakkautta ja
kunnioitusta joka paikassa, minkä hän oli valinnut satunnaiseksi
kodikseen, ei mikään muutos ollut karkottanut hänen synkkämielisyyttään
-- ei mikään uusi side kadotetun muistoa. Tuona intohimoisena ja
runollisena romantisuuden aikakautena, jonka edustaja Petrarca pikemmin
on kuin luoja, Lempi jo alkoi saada hellemmän ja pyhemmän luonteen,
kuin mitä siihen asti oli tunnettu; se vähitellen oli ruvennut
huokumaan jumalallista henkeä, jota sille suo kristinoppi ja joka
sulattaa toisiinsa maalliset murheet ja taivaalliset näyt ja toiveet.
Sen, joka luottaa kuolemattomuuteen, on helppo pysyä uskollisena
vainajalle, kuolo kun ei voi sammuttaa toivoa, ja surevan henki on
jo puolittain tulevassa maailmassa. On aika, joka tekee tulevaisen
elämän epäilyttäväksi, -- esittäen kuoleman ikuisena erona -- jolloin,
joskin ihmiset vainajata hetken surevat, he pian mukaantuvat elossa
oleviin. Totta on tuo vanha lauselma, toivotonta rakkautta ei ole.
Koko tuolla haaveksivalla jumaloimisella, jonka Vauclusen erakko
tunsi, tai oli tuntevinaan, Lauraansa, oli temppelinsä Adrian Colonnan
autiossa sydämessä. Hän todella oli aikansa mukainen rakastava! Usein
kun hän, kiertäessään maita, mantereita, kulki jonkin yksinäisen
rauhallisen luostarin muurien ohitse, hän vakavasti mietiskeli noita
pyhiä lupauksia sekä itsekseen päätti viettää lopun ikäänsä munkkina.
Vuosikausien poissaolo oli kuitenkin jossakin määrin virkistänyt hänen
himmentynyttä isänmaanrakkauttaan, ja häntä halutti vielä päästä
kaupunkiin, missä hän ensi kerran oli nähnyt Irenen. "Kenties", hän
ajatteli, "on aikain kuluessa tapahtunut jokin odottamaton käänne, ja
vielä voinen olla maalleni hyödyksi."
Mutta tuohon kytevään isänmaanrakkauteen ei liittynyt kunnianhimo.
Tuolla tulisen toiminnan näyttämöllä, jossa vallanhimo näytti
jokaista sydäntä elähyttävän ja Italia oli tuhansille juonitteleville
uskalikoille käynyt rikkauden El Doradoksi ja mahtavuuden Utopiaksi,
oli ainakin yksi povi, joka sykki erakon tosi filosofiaa. Adrianin
uljaassa ja miehekkäässä luonnossa löytyi erinomaisessa määrässä
tuota mielenlaadun hienoutta, joka sävähtää karkeasta kosketuksesta
ja josta kirjallisuutta viljelevä joutilaisuus on äärimmäisin hekuma.
Hänen kasvatuksensa, kokemuksensa ja tietonsa asettivat hänet kauas
aikansa edelle, ja hän tunsi syvää halveksimista katsellessaan törkeitä
ilkitöitä ja alhaisia konnankoukkuja, joilla italialainen kunnianhimo
raivasi vallan tietä. Olkoon Rienzin viat olleet mitkä tahansa, hän
ainakin oli aikansa itsekohonneista ruhtinaista puhtain ja rehellisin,
ja hänen nousunsa ja kukistumisensa saivat Adrianin samoin epäilemään
jalojen rientojen menestystä, kuin hän kammoi itsekkäisiä. Ja hänen
poloisen lempensä synnyttämä kolkko alakuloisuus vielä enemmän
vierotti hänet maailman joutavista arkiopyrinnöistä. Hänen luonteensa
oli täynnä kauneutta ja runollisuutta, ehk'ei hän runoilijan tavoin
purkanutkaan tunteitaan ilmoille tosi toimessa! Sisään suljettuina
ne tulvivat yli kaikkien hänen ajatustensa ja värittivät koko hänen
henkensä. Usein aatostensa autuaassa hajamielisyydessä hän kuvaili
itselleen tuon osansa, jonka hän olisi valinnut, jos Irene olisi jäänyt
eloon ja sallimus yhdistänyt heidät -- etäälle Rooman levottomasta
hälinästä -- mutta jonkin ihanan Italian vielä tahrattomaksi jääneen
seudun yksinäisyyteen. Hänen silmäinsä eteen levisi armas maisema --
aallottoman järven partailta kohoova palatsi -- laakson viinitarhat --
kukkulain humisevat metsiköt -- sekä tuo koti, Italian kaiken runouden
ja lemmen turva ja pakopaikka, jota tuo "Lampeggiar dell' angelico
riso" kirkastaisi. Useasti noissa unelmissaan kokonaan unhottaen
kadottamuksensa, nuori matkamies havahtui ihanteellisesta autuudestaan,
nähdäkseen tien aukean erämaan -- tahi sodan kuutamoiset teltit --
tahi, sen pahempi, ulkomaisten hovien tunkeilevat mässääjät.
Kenties nuot haaveilut liikkuivat hänen mielessään, herättyään
ehkä Irenen veljen nimestä, joka ei milloinkaan soinut hänen
korvissaan nostamatta tuhansittain aatoksia, Colonnan miettiessä
hajamielisenä, kunnes häntä häiritsi oma aseenkantajansa, joka
Montrealen palvelijain mukana toi sisään hänen yksinäisen mutta
uhkean ateriansa. Oivallisimmat Florensin viinit -- ruoat valmistetut
taidolla, jota valitettavasti ei Italiassa enää tavata! -- karkeilla
jalokivillä tuhlaavasti sirotellut maljat ja lautaset -- todistivat
Suuren Komppanian leirissä vallitsevaa ruhtinaallista ylöllisyyttä.
Mutta Adrian kaikessa näki vaan alennetusta maastaan riistettyä
saalista, ja tuo loisto tuntui hänestä miltei solvaukselta. Yksinäisen
ateriansa pian päätettyään, hänestä teltin yksitoikkoisuus alkoi käydä
sietämättömäksi, ja illan viileä ilma houkutteli hänet ulos. Hän läksi
astumaan pitkin Montrealen teltin ohitse luikertelevan puron äyrästä,
ja keksittyään jotakuinkin rauhallisen ja sotaisista vehkeistä erillään
olevan paikan, hän sijoittui puron varrelle levähtämään.
Auringon viimeiset säteet päilyivät lainosiin, jotka sointuisina
karkelivat kivisessä altaassaan; ja vastakkaisen partaan vähäisessä
viidakossa kajahutti lauluaan jokin purppuraisen ilman asukas, jota
leirin melu ei ollut karkottanut sen viheriäisestä asuinpaikasta.
Lännen pilvet lonkailivat liikkumatta tuolla tumman ja heleän sinisellä
taivaalla, joka vaan nähdään Clauden ja Rosan kuvaamien maisemien yli
kaareutuvan, ja himmeä, vieno ruusunkarva verhosi etäisten Apenniinien
harmaat kukkulat. Kuului etäistä leirin humua, jonka palajavien
ratsujen hirnunta rikkoi, torventoitotusta ja jonkun lähellä olevan
aseellisen vahtimiehen säännöllistä astuntaa. Ja vastapäätä, vasemmalla
puolen pensaikkoa -- saroja ja sammalta kasvavalla rinteellä --
näkyivät jonkun muinaisen etruskilaisen rakennuksen rauniot, jonka nimi
oli hävinnyt, jonka tarkotuskin oli tuntematon.
Tuo näkymö oli niin armas ja rauhallinen Adrianin sitä katsellessa,
että tuskin saattoi ajatella sen samana hetkenä olevan noitten julmien
rosvojen pesäpaikkana, joista useampien ihmissielukin oli tunnottomaksi
paatunut, joilla tavallisena elämäntoimena oli murha ja ryöstö.
Yhä aatoksiinsa vaipuneena ja huolettomasti viskellen kiviä lorisevaan
puroon, Adrian havahtui astunnan kahinaan.
"Ihana paikka kuunnella soitikon kieltä ja Provencen ballaadeja", sanoi
Montrealen ääni ja P. Johanneksen ritari heittäytyi nurmikolle nuoren
Colonnan viereen.
"Vielä teissä siis on säilynyt entinen rakkautenne kansallisiin
säveliinne", sanoi Adriaan.
"Kyllä, koko nuoruuttani en vielä ole elänyt", vastasi Montreal
huoahtaen. "Mutta kuinka lieneekään, sävelet, jotka kerran hyväilivät
mielenkuvitustani, käyvät nyt liian oikopäätä sydämeeni. Niin, vaikka
vieläkin minusta soittajat ja runolaulajat ovat tervetulleita, pyydän
heitä laulamaan _uusimpia_ laulujaan. En koskaan enää voi kuulla
runoutta, jota kuuntelin _nuorena_ ollessani!"
"Antakaa minulle anteeksi", sanoi Adrian myötätuntoisesti, "mutta
mielelläni olisin rohjennut, vaikka salainen arvelus on minua tähän
saakka pidättänyt -- mielelläni olisin rohjennut tiedustella teiltä
tuota suloista naista, jonka seurassa seitsemän vuotta sitten
kuutamossa ihailimme Terracinan oranjilehtoja ja ruusunkarvaisia
ulapoita."
Montreal käänsi kasvonsa poispäin; hän laski kätensä Adrianin
käsivarrelle ja jupisi syvällä, käheällä äänellä. "Nyt olen yksin!"
Adrian puristi ääneti hänen kättänsä. Häneen syvästi koski tieto tuon
lempeän, armaan poloisen kuolemasta.
"Ritarilupaukseni", jatkoi Montreal, "joka sulki Adelinen avioliiton
oikeuksista -- hänen sukunsa häpeä -- äitinsä suuttunut murhe --
vaaranalaisen elämäni hurjat vaiheet -- poikansa kadottaminen -- kaikki
jäytivät hiljalleen hänen runkoansa. Hän ei kuollut -- kuolo on liian
karkea sana! -- hän lakastui ja kohosi taivaasen. Niinkuin kesäaamun
unelma hiipii luotamme, käyden yhä vähemmän ja vähemmän selväksi,
kunnes se haihtuu kuin valoksi, ja me heräämme -- niin lakastui
Adelinen eroava henki, kunnes Jumalan päivä siihen koitti."
Montreal vaikeni hetkiseksi ja jatkoi sitten: "Nuot ajatukset saavat
joskus rohkeimmatkin meistä heikoiksi, ja provencelaiset ovat noissa
asioissa hupsuja! -- Jumala tietäköön, hän oli kallis minulle!"
Ritari kumartui ja teki hartaasti ristinmerkin, huulet mutisten
rukousta.
Kummalliselta näyttänee meidän valistuneemmasta ajastamme, mutta niin
sotaisen verhon peitossa oli silloin moraalisuus, että tuo mies, jonka
sanasta kaupunkeja oli poltettu ja verivirtoja vuotanut, ei pitänyt
itseään, eikä hänen aikakautensa enemmistö häntä, rikoksellisena.
Hänen puoleksi munkki- puoleksi sotilassäätynsä kuvaantui hänessä. Hän
sorti ihmisiä, mutta nöyrtyi Jumalan edessä; eikä ollut koko hänen
tutustumisensa Italian hienostuneeseen skeptisismiin järkyttänyt
uljaan provencelaisen lujaa yksinkertaista uskoa. Kaukana siitä että
hän olisi myöntänyt mitään sopusoinnun puutetta olevan ammattinsa ja
uskontunnustuksensa välillä, hän ei pitänyt tosi ritarina sitä miestä,
joka ei ollut yhtä harras ristille, kuin miekka kädessä armoton.
"Eikö teillä ole muuta lasta paitsi tuota kadonnutta?" kysyi Adrian
huomatessaan Montrealen tavallisen levollisuuden palajavan.
"Ei ainoatakaan!" sanoi Montreal, otsa jälleen synkistyen. "Ei ainoakaan
lemmen luoma perillinen ole omistava onnenlahjoja, joita vielä toivon
osakseni. En milloinkaan ole näkevä Adelinen näköä hänen lapsensa
kasvoissa! Avignonissa näin pojan, jonka olisin tahtonut omakseni,
sillä minusta tuntui kuin hän olisi katsonut sielunsa pojan silmiin,
niin ne olivat hänen näköisensä! Onpa sentään Provencen puussa muitakin
oksia; joku syntymätön veljenpoika tulkoon -- miksi? Tähdet eivät
ole vielä sitä päättäneet! Kunnianpyynti on enää ainoa lemmittyni
maailmassa."
"Niin eri lailla vaikuttaa sama kovaonni eri luonteisin", ajatteli
Colonna. "Minusta kruunut tulivat arvottomiksi, kun ei enää käynyt
uneksiminen että saisin laskea ne Irenen kiireelle."
Mutta heidän samallaiset kohtalonsa vetivät Adriania lujasti
hänen isäntänsä puoleen, ja noitten kahden ritarin keskustelu oli
tuttavallisempi ja vapaampi kuin koskaan ennen. Vihdoin Montreal sanoi
"enhän muuten vielä ole kysynyt, mihin olette menossa".
"Roomaan", sanoi Adrian, "ja teiltä saamani tiedot kiirehtivät minua
sinne yhä enemmän. Jos Rienzi palajaa, saatan ehkä menestyen välittää
tribuuni-senaattoria ja ylimyksiä; ja jos serkkuni, nuori Stefanello,
nykyinen sukumme päämies, on isiänsä myöntyvämpi, luulen helposti
voivani sovittaa vähemmän mahtavat ylimykset. Rooma on levon tarpeessa,
ja kuka hyvänsä sitä hallitseekin, joka oikeudenmukaisesti sitä
hallitsee, hänen tulee saada sekä ruhtinaan että plebeijin kannatusta."
Montreal kuunteli sangen tarkasti ja mutisi itsekseen. "Ei, siitä
ei lähde mitään!" Hän mietiskeli hetken aikaa, varjostaen otsaansa
kädellään, ennenkuin hän sanoi ääneensä, "Roomaan olette menossa. Hyvä,
pian tapaamme toisemme sen rauniolla. Tietäkää muuten että tarkotukseni
on saavutettu: nuot Florensin kauppiaat ovat suostuneet ehtoihini, ovat
ostaneet kahden vuoden rauhan; huomenna leiri lähtee liikkeelle ja
Suuri Komppania marssii Lombardiaan. Siellä, jos tuumani luonnistuvat,
ja venetsialaiset maksavat mitä vaadin, minä Viscontin uhmalla luovutan
nuot lurjukset Merikaupungin liittoon (alipäällikköni Landaun johdolla)
ja vietän Rooman komeudessa syksyni rauhallisesti."
"Herra Walter de Montreal", sanoi Adrian, "avomielisyytenne ehkä tekee
minut röyhkeäksi: mutta kuullessani teidän kuin nylkyrisaksan kertovan
myyskentelevänne ystävyyttänne ja suosiotanne, kysyn itseltäni, onko
tuo suuri P. Johanneksen ritari, ja ovatko ihmiset puhuneet totta,
vakuuttaessaan hänen laakeriensa ainoan tahran olevan ahneuden?"
Montreal purasi huultansa; vastasi sentään tyynesti, "suoruuteni sai
ansaitun palkkansa, jalo Adrian. Enpä kuitenkaan saata jättää teidän
arvoiseenne vieraaseen vaikutusta, jonka tunnen todenmukaiseksi,
mutt'en oikeaksi. Ei urhea Colonna; huhu on minulle kohtuuton. Pidän
kultaa arvossa, sillä kulta on vallan rakennusmestari. Se leirit
täyttää -- voittaa linnat -- ostaa kauppapaikat -- pystyttää palatsit
-- perustaa valtaistuimet. Pidän kultaa arvossa -- se on keino, jonka
välttämättä tarvitsen päästäkseni päämääräni perille!"
"Ja tuo päämäärä --?"
"On -- mikä hyvänsä", sanoi ritari kylmästi. "Lähtekäämme teltteihin,
kaste lankee raskaana ja _malaria_ hiiviskelee näillä asumattomilla
tienoilla."
He nousivat; -- mutta hetken ihanuuden hurmaamina he viivähtivät puron
partaalla. Varhaisimmat tähdet loivat valonsa väreilevään kalvoon, ja
lempeä tuulonen suhaili vienosti yrttien tutkaimilla.
"Näin katsellessamme", sanoi Montreal hellästi, "me käännämme tuon
runoilijain vanhan Medusan-tarun toisapäin, ja katsomme ja ajattelemme
itsemme _ulos_ kivestä. Äsken _auringonvalo_ kultasi lainosen harjan
-- nyt se välkkyy yhtä kirkkaana ja soluu yhtä iloisena _tähtien_
tuikkeessa; samoin vyöryy ajan virta: toinen valolähde seuran toista,
yhtä tervetulleena -- yhtä valaisevana -- yhtä sammuvana! -- Näette
että Provencen runollisuus vielä elää sotisopani alla!"
Adrian läksi varhain vuoteesensa; mutta hänen omat ajatuksensa ja
vallattoman hilpeyden äänet, jotka kuuluivat Montrealen teltistä, missä
hän kestitsi joukkonsa päällystöä, pidot, joista hän hienotunteisesti
soi roomalaisen ylimyksen jäädä pois, pitivät Colonnaa kauan
hereillä; ja hän oli tuskin vaipunut rauhattomaan uinahdukseen, kun
vielä äänekkäämpi melu häiritsi hänen lepoansa. Aikaisemman päivän
sarastaessa koko laaja varuskunta oli pystyssä -- köysien natina --
miesten astunta -- äänekkäät käskyt ja äänekkäimmät kiroukset --
tavaravankkurien jyrinä -- aseseppien kalkutus ilmaisivat leirin
muuttoa ja Suuren Komppanian lähestyvää matkaa.
Ennenkuin Adrian oli vaatteissaan, Montreal astui telttiin.
"Olen määrännyt satakunnan peistä luotettavan päällikön johdolla
saattamaan teitä Romagnan rajoille, jalo Adrian; ne ovat valmiina
tottelemaan käskyjänne. Tuokion kuluttua minä lähden, etujoukot ovat jo
liikkeellä."
Adrian olisi mielellään kieltäytynyt saattojoukosta, mutta hän oivalsi
siten vaan loukkaavansa ylpeätä päällikköä, joka pian poistui.
Sukkelaan hän puki ylleen asunsa -- vilvas aamuilma ja kukkulain takaa
iloisena nouseva aimo päivä virkistivät hänen väsynyttä mieltänsä. Hän
läksi tapaamaan Montrealea, joka istui teltissään kirjoituskapineitten
ääressä, voittoriemuinen hymy huulilla.
"Onnetar yhä suosii minua!" sanoi hän iloisesti. "Eilen florensilaiset
säästivät minulta piiritysvaivat, tänäpäivä (sen jälkeen kun viimeksi
tapasin teidät - joku minuutti sitten) on antanut haltuuni Rooman uuden
senaattorin!"
"Mitä! ovatko joukkonne saaneet Rienzin vangiksi?"
"Eipä niin -- vaan paremmin! Tribuuni muutti tuumansa ja läksi
Perugiaan, jossa veljeni nykyään oleskelevat -- kävi heidän luonansa --
sai heiltä rahaa ja sotamiehiä tien vaaroja torjuakseen ja ylimysten
miekkoja uhmatakseen. Niin kirjoittaa rakas veljeni Arimbaldo,
kirjanoppinut, jonka tribuuni luulee oikein pöllöttäneensä vanhoilla
Rooman suuruuden jaarituksilla, ja lupaa vahvasti menestystä. Ilmoitan
tässä kiiruimmiten olevani noihin toimenpiteisin tyytyväinen. Veljeni
saattavat senaattori-tribuunin Capitolin muurien edustalle."
"Mutta enpä sittenkään huomaa, kuinka Rienzi tuosta joutuu valtaanne."
"Vai ette! Hänen sotilaansa ovat kätyreitäni -- hänen toverinsa
veljiäni -- hänen velkojansa itse minä! Hallitkoon hän sitten Roomaa --
tuleepa aika, jolloin nimihallitsijan on väistyminen --"
"Suuren Komppanian päällikön tieltä", keskeytti Adrian kauhistuen,
mikä omien ajatustensa peittelemättömästä kiihotuksesta pöyhistyneeltä
Montrealelta jäi huomaamatta. "Ei, Provencen ritari, kurjasti olemme
taipuneet kotoisten tyrannien alle, mutta koskaan, toivoakseni,
eivät roomalaiset tule niin kataliksi, jotta kantaisivat ulkomaisen
vallanryöstäjän iestä."
Montreal silmäili kiinteästi Adriania ja hymyili kolkosti.
"Te väärinkäsitätte minut", sanoi hän; "ja teillä on kyllin aikaa
ruveta Brutukseksi, kun minä ryhdyn Caesarin osaan. Mutta olemmehan
isäntä ja vieras. Vaihtakaamme puheen-ainetta."
Kuitenkin heidän viimeinen keskustelunsa teki kylmäksi ritarien välin
tuoksi lyhyeksi ajaksi, jonka he vielä olivat toistensa seurassa, eikä
heidän erohetkensä kursasteleminen ollut lainkaan edellisen illan
ystävällisen seurustelun mukaista. Montreal tunsi varomattomasti
paljastaneensa itsensä, mutta varovaisuus ei ollut hänen luonteensa
ominaisuuksia, kun hän oli armeijan etupäässä ja onnensa kukkuloilla;
ja tuona hetkenä niin varma oli hän hurjimpien tuumainsa menestyksestä,
että hän vähän välitti, ketä loukkasi, ketä säikähytti.
Verkalleen, omituisine saattojoukkoineen alkoi Adrian matkansa.
Noustuaan jyrkkää rinnettä tasangolta, hän saapui harjanteelle,
josta sopi nähdä koko marssivan sotajoukon, -- liehuvat liput --
auringon paisteessa säteilevät haarniskat, jono jonon perässä kuin
teräsvirrat, ja koko alanko täynnä liikkuvaa sotavehjettä, --
sotaisten ja ylevien säveleitten silloin tällöin tukahuttaessa noitten
asestettujen tuhansien mahtavan astunnan töminän. Vihdoin Adrianin
silmä tapasi mustan hevosen seljässä ratsastavan, uljasvartaloisen
Montrealen, joka tuon matkan päässäkin erosi muista, vähemmän komean
asunsa kuin mittavan ruumiinsa puolesta. Siinä hän retkeili, toiveet
kukkeimmillaan, tuo joukkonsa ylpeys -- valtavan sotavoiman pää --
Italian hirmu -- sankari, joka hän oli -- valtijas, joksi hän saattoi
tulla!
Kolme lyhyttä kuukautta kului, ja kuusi jalkaa maata riitti koko hänen
suuruudelleen.