Hyökkäys. Palaus. Valinta.
Kun Colonna joukkoineen saapui Rooman edustalle, hän huomasi
että portit olivat suljetut ja muurit miehitetyt. Tapani käski
torvensoittajiensa ja yhden päälliköistään jyrkästi vaatimaan
esteetöntä pääsyä.
"Meitä on kielletty", vastasi kaupungin vartiaston päällikkö,
"laskemasta sisään ketään, jolla on mukanaan aseita, lippuja tahi
torvia. Hajottakoot herrat Colonnat seurueensa, niin he ovat
tervetulleet."
"Kenen ovat nuot röyhkeät määräykset?" kysyi johtaja.
"Orvieton herra piispan ja Cola di Rienzin, buono staton kummankin
suojelijan."
Johtaja vei tuon sanoman Colonnalle. Tapanin raivo oli ääretön. "Mene
takasin", hän huusi niin pian kuin hän sai puhutuksi, "ja sano että,
jolleivät portit heti aukene minun ja seurueeni kulkea, niin plebeijien
veri langetkoon heidän omaan päähänsä. Mitä Raimondiin tulee, niin
paavin vikaarin valta on hengellinen, eikä maallinen. Määrätköön
paaston, niin tottelemme; mutta mitä tuohon kirottuun Rienziin tulee,
niin sano, että Tapani Colonna on etsivä hänet huomenna Capitolista,
heittääkseen hänet korkeimmasta ikkunasta mäelle."
Lähetyskunta vei nuot sanat perille.
Roomalaisten päällikön vastaus oli yhtä vakava.
"Sanokaa herrallenne", sanoi hän, "että Rooma pitää häntä ja hänen
seuralaistaan kapinoitsijoina ja pettureina, ja että samana hetkenä kun
olette palanneet joukkoonne, joutsimiehemme saavat käskyn jännittää
joutsensa -- paavin, kaupungin ja vapauttajan nimessä."
Tuo uhkaus täytettiin kirjaimen mukaisesti, ja ennenkuin vanha
ylimys oli ehtinyt saada miehensä kunnolliseen järjestykseen, portit
aukaistiin seljälleen ja hyvin varustettu, vaikka harjaantumaton
joukko purkautui ulos kauheasti kiljuen ja aseitaan kalistellen,
Rooman valtion taivaansiniset liput etupäässä. Niin kiivas oli heidän
rynnäkkönsä ja niin suuri heidän lukunsa, että lyhyen ja melskeisen
kahakan perästä ylimysten oli peräytyminen, ja heidän takaa-ajajansa
ahdistivat heitä penikulmaa kauemmaksi kaupungin muureista.
Niinpian kuin ylimykset olivat tointuneet hämmingistään ja
peljästyksestään pidettiin hätäinen neuvottelu, jossa erilaisia ja
vastakkaisia mielipiteitä pyrki valtaan, Jotkut olivat sitä mieltä,
että heti oli lähdettävä Palestrinaan, joka kuului Colonnalle ja
jonka linnotukset olivat miltei mahdottomat vallottaa. Toiset
tahtoivat joukkoa hajaantumaan, ja että rauhallisesti eri osastoissa
pyrittäisiin kaupunkiin toisista porteista. Tapani Colonna --
kiivastuneena ja kykenemättömänä tavalliseen itsensä hillitsemiseen --
ei voinut säilyttää vaikutusvaltaansa; Luca di Savelli, arka, vaikka
petollinen ja kavala mies, oli jo pyöräyttänyt hevosensa ja kehotti
miehiänsä seuraamaan häntä Romagnassa olevaan linnaansa, kun vanha
Colonna keksi keinon, millä saisi joukkonsa estetyksi hajaantumasta,
josta hän huomasi lähtevän kovaonniset seuraukset heidän yhteiselle
asiallensa. Hän esitti että he heti lähtisivät Palestrinaan ja sen
lujaksi miehittäisivät, sillaikaa valittaisiin joku päälliköistä yksin
matkustamaan Roomaan, nöyrtyneen näköisenä hankkimaan tietoja Rienzin
voimista, ja valtuutettaisiin päättämään, ryhdytäänkö vastustamaan,
jos se on mahdollista, tai sopimaan parhaista kaupunkiin pääsemisen
ehdoista.
"Mutta kuka", kysyi Savelli ivallisesti, "rupeaa tuohon vaaralliseen
lähettilään toimeen? Kuka aseettomana ja yksin antautuu Italian
hurjimman roistoväen raivon ja valtansa ensi puuskassa olevan
kansanyllyttäjän oikkujen vaaraan?"
Ylimykset ja päälliköt katselivat ääneti toinen toistansa. Savelli
nauroi.
Siihen saakka Adrian ei ollut ottanut osaa keskusteluun eikä paljon
äskeiseen kahakkaankaan. Hän tuli sukulaisensa avuksi.
"Hyvät herrat", sanoi hän, "minä ryhdyn tuohon toimeen, -- mutta omasta
puolestani, teistä riippumattomana, -- vapaana toimimaan sen mukaan
kuin Rooman ylimyksen arvolle ja Rooman kansalaisen eduille soveliaaksi
katson, vapaana vetämään lippuni oman tornini harjalle, tai hyväksymään
uuden hallitusmuodon."
"Oikein puhuttu!" huudahti vanha Colonna heti. "Taivas varjelkoon meitä
tulemasta Roomaan vihollisina, jos meidän vielä sallitaan palata sinne
ystävinä. Mitä arvelette, herrat?"
"Paremmin emme olisi saattaneet valita", sanoi Savelli, "mutta
enpä todellakaan pidä mahdollisena, että joku Colonna saattaa olla
epätietoinen, hylkääkö vai hyväksyykö hän tuollaisen äkkinäisen
keikauksen."
"Tuon, signor, minä itse ratkaisen; jos olette asiamiehen tarpeessa,
niin valitkaa itsellenne toinen. Minä ilmoitan teille suoraan että olen
tarpeeksi liikkunut muissa valtioissa, huomatakseni että Rooman olot
kaipasivat korjausta. Kelpaavatko Rienzi ja Raimond tuohon toimeen,
mihin he ovat ryhtyneet, sitä en tiedä."
Savelli oli vaiti. Vanha Colonna puuttui puheeseen.
"Palestrinaan sitten! -- suostutteko kaikki siihen? Millään muotoa
älkäämme hajaantuko! Ainoastaan sillä ehdolla myönnyn sukulaiseni
rohkeuteen."
Ylimykset vähin mutisivat keskenänsä. -- Tapanin esityksen hyöty oli
silminnähtävä, ja he lopuksi suostuivat siihen.
Adrian näki heidän lähtevän ja alkoi sitten, ainoastaan aseenkantaja
mukanaan, verkalleen ratsastaa kohden erästä etäistä tullia.
Saavuttuaan portille kysyttiin hänen nimeänsä, ja hän ilmoitti sen heti.
"Lähtekää sisään, herrani", sanoi vartija, "meillä on käsky laskea
sisään kaupunkiin kaikki, jotka tulevat aseettomina ja seurueitta.
Mutta herra Adrian di Castellolle meitä erityisesti on käsketty
osottamaan kansalaiselle ja ystävälle tulevaa kunniaa."
Adrian, hiukan liikutettuna tuosta ystävyydenosotuksesta, ratsasti
sivutse pitkän rivin aseellisia porvareita, jotka kunnioittaen
tervehtivät häntä, ja kun hän kohteliaasti vastasi tervehdykseen, niin
korkeaääninen mieltymyksen huuto seurasi hänen ratsunsa askeleita.
Aseenkantaja vaan seurassaan nuori patriici kulki rauhallisesti pitkin
tyhjiä, autioita katuja -- sillä melkein toinen puoli asukkaista oli
kokoontunut muurien luoksi, ja toinen puoli täyttämään rauhallisempaa
velvollisuuttaan -- kunnes saavuttuaan kaupungin keskustaan, --
Capitolin avara ja ylhäinen edusta aukeni hänen silmäinsä eteen.
Laskeva päivä paistoi äärettömään väkijoukkoon, joka täytti tuon
aukean, ja korkealla, keskeen rakennetun lavan yläpuolella välkkyi
länteen vaipuvan auringon viimeisistä säteistä Rooman hopeaisilla
tähdillä kirjaeltu suuri kirkkolippu.
Adrian pysäytti ratsunsa. "Tämä", ajatteli hän "tuskin on sovelias
hetki ryhtyä keskusteluihin Rienzin kanssa, mutta haluttaapa minua
pistäytyä väkijoukkoon, saadakseni tietää kuinka laaja hänen valtansa
on, ja miten sitä käytetään". Hän vetäytyi eräälle synkälle, tyhjälle
kadulle, luovutti hevosensa aseenkantajalleen, sekä lainattuaan häneltä
kypärin ja pitkän viitan, hän asettui erään Capitolin sivuoven viereen
ja seisoi viittaansa kääriytyneenä väkijoukossa, odotellen, mitä oli
tapahtuva.
"Mitä", hän kysyi eräältä yksinkertaisesti puetulta porvarilta, "tämä
kokous tarkottaa?"
"Ettekö ole kuullut julistusta?" vastasi toinen hieman kummastellen.
"Ettekö tiedä että kaupungin neuvosto ja käsityöläisten ammattikunnat
ovat päättäneet tarjota Rienzille Rooman kuninkaan arvonimen?"
Keisarin ritari, jolle kuului tuo ylhäinen arvo, sävähti.
"Ja tämä alemman aateliston, neuvosmiesten ja käsityöläisten kokous",
jatkoi porvari, "odottaa hänen vastaustaan."
"Se on tietysti myöntäväinen."
"En tiedä -- kummallisia huhuja on liikkeellä: tähän saakka vapauttaja
on salannut mielipiteensä."
Samassa sotaisen musiikin helisevät säveleet ilmoittivat Rienzin tulon.
Meluava väkijoukko jakaantui, ja Capitolin palatsista puhujalavalle
kulki Rienzi vielä täydessä sota-asussa, vaan kypärittä, ja hänen
kanssaan kaikessa piispallisen juhlapuvun komeudessa Orvieton Raimond.
Niinpian kuin Rienzi oli noussut lavalle kaikkien kokoontuneitten
nähtäväksi, mitkään sanat eivät riitä kuvaelemaan sen hetken innostusta
-- huutoja, eleitä, kyyneleitä, nyyhkytyksiä, hurjaa naurua, joihin
noitten hilpeitten ja tunteellisten etelän lasten suosio puhkesi
Palatsin ikkunat ja parvekkeet olivat täynnä alempain aatelisten ja
varakasten porvarien puolisoita ja tyttäriä, niiden joukossa Adrian
hiukan säpsähtäen huomasi oman Irenensä suloisen muodon -- kalpeana
-- kyyneleissä -- muodon, joka sellaisenakin olisi pimentänyt kaikki
toiset, paitsi yhtä hänen vieressään olevaa, jonka kauneutta hetken
liikutus vaan enensi. Nina di Rasellin tummat, suuret, säteilevät
silmät olivat ylpeästi kiintyneet hänen valintansa sankariin, ja
ylpeys, enemmän kuin riemu, loi uhkeamman värin hänen poskiinsa ja
kuningattaren ryhdin hänen jaloon, täyteläiseen vartaloonsa. Laskeva
aurinko valoi täyden loistonsa tuohon paikkaan, paljastettuihin päihin
-- innostuneihin kasvoihin -- laajan Capitolin harmaisin muureihin, ja
lähellä Rienziä se loi omituiseen pelottavaan valaistukseen mahdottoman
suuren, basalttiin hakatun leijonan ruhon, josta eräät Capitoliin
vievät portaat saivat nimensä. Se oli vanha egyptiläinen jäännös,
äärettömän suuri, ajan kalvama ja kauhea, jonkin hävinneen uskonnon
muistomerkki, jonka kasvot kuvanveistäjä oli kuvannut ihmisen muotoon
vivahtaviksi. Ja tuo sai aikaan nähtävästi tarkotetun vaikutuksen sekä
loi salaperäisen, ylönluonnollisen ja pelottavan ilmeen noihin synkkiin
piirteisin ja tuohon juhlalliseen ja hiljaiseen levollisuuteen, mikä
on egyptiläisen kuvanveistotaiteen omituinen salaisuus. Pelonsekaista
kunnioitusta, jota tuolla mahdottoman suurella ja uhkaavalla kuvalla
oli tarkotettu, tunsi rahvas sitä enemmän, kun "Leijonaportaita"
tavallisesti käytettiin sekä julkisena mestaus- että julkisena
juhlamenopaikkana. Ja harvoin unohti kopein porvari tehdä ristinmerkin,
tai tunsi itsensä kauhusta vapaaksi, kun hän kulkiessaan tuon paikan
ohi yhtäkkiä huomasi itseensä kiintyneeksi tuon Niilin kaupunkien
ikivanhan hirviön kivisen katseen ja pahaenteisen irvistyksen.
Kului hetkinen aikaa, ennenkuin kokoontuneitten tunteet sallivat
Rienzin äänen päästä kuuluviin. Mutta kun vihdoin melu päättyi
yht'aikaisella huudolla "kauan eläköön Rienzi, Rooman vapauttaja
ja kuningas!" hän kärsimättömästi kohotti kättänsä ja väkijoukon
uteliaisuus sai aikaan äkkinäisen hiljaisuuden.
"Rooman vapauttaja, maani miehet!" hän sanoi. "Niin, älkää muuttako
tuota arvonimeä -- minä olen liian kunnianhimoinen, tullakseni
kuninkaaksi! Pysykää kuuliaisina ylimmäiselle papillenne -- alamaisina
keisarillenne -- mutta uskollisina omalle vapaudellenne. Teillä
on oikeus muinaisiin perustuslakeihinne, mutta nuot perustuslait
eivät tarvinneet kuningasta. Brutuksen nimeä tavotellen, minä olen
Tarqvinien arvonimitysten yläpuolella. Roomalaiset, herätkää,
herätkää! innostukaa tuosta jalommasta vapauden rakkaudesta, kuin se
on, joka tänään kukistettuaan tyrannin, huomenna mielettömästi taas
antautuu tyranniuden vaaroihin! Rooma vielä on vapauttajan -- vaan ei
milloinkaan vallananastajan tarpeessa. Poistakaa tuo joutava!"
Syntyi hiljaisuus; väkijoukko oli syvästi liikutettu -- mutta
ainoatakaan huutoa ei kuulunut, se odotti huolestuneena vastausta
neuvoskuntansa jäseniltä tahi kansan johtajilta.
"Signor", sanoi Pandulfo di Guido, joka oli yksi Caporioneja, "teidän
vastauksenne on maineenne arvoinen. Mutta saadakseen lakeihinsa pontta,
Rooman on antaminen teille laillinen arvonimi -- ellei kuninkaan, niin
suostukaa ottamaan diktaattorin tahi konsulin arvonimi."
"Kauan eläköön konsuli Rienzi!" huusivat monet äänet.
Rienzi viittasi kädellään äänettömyyden merkiksi.
"Pandulfo di Guido, ja te Rooman kunnioitettavat neuvosmiehet! Tuo
arvonimi on samalla liiaksi ylhäinen minun ansioihini ja sopimaton
minun tehtävääni nähden. Minä olen kansasta -- kansa on minun
huolenpitoni esine, ylimykset voivat itsensä suojella. Diktaattori ja
konsuli ovat patriicein virkanimiä. Niin", hän jatkoi lyhyen vaitiolon
jälkeen, "jos järjestyksen säilyttämiseksi pidätte tarpeellisena, että
kansalaisenne varustetaan muodollisella arvonimellä ja tunnustetulla
vallalla, olkoon menneeksi; mutta olkoon se sellainen, että se
ilmaisee uutten laitostemme luonnon, kansan viisauden ja sen johtajien
kohtuuden. Kerran, kansalaiseni, kansa valitsi oikeuksiaan puoltamaan
ja vapauttaan varjelemaan eräitä kansalle vastuunalaisia virkamiehiä,
jotka olivat kansasta valittuja, kansan etuja valvomaan. Heidän
valtansa oli suuri, mutta se oli myönnetty: heillä oli arvo, mutta
annettu. Näiden virkamiesten nimi oli Tribuunit. Se on arvo, jota ei
myönnetä ainoastaan huutamalla, vaan kansan täydessä eduskunnassa,
johon liittyy sellainen eduskunta, ja joka hallitsee sellaisen
eduskunnan ohessa, se on arvo, jonka kiitollisena otan vastaan."
Rienzin puheen ja tarkotuksen tekivät paljoa tehokkaammaksi hänen
olemuksensa suoruus ja syvä vakavuus, ja useat turmeltuneista
roomalaisista tunsivat hetkellistä riemua johtajansa
vaatimattomuudesta. "Kauan eläköön Rooman tribuuni!" huudettiin, mutta
ei yhtä äänekkäästi, kuin "eläköön kuningas!" Ja rahvas melkein piti
vallankumousta vaillinaisena, kun uljaammasta arvonimestä ei huolittu.
Turmeltuneesta ja tietämättömästä kansasta vapaus näyttää mitättömältä,
ellei sitä ole koristamassa juuri tuon hirmuvaltiuden loisto, jonka
se kukisti. Kosto on heidän halunsa, pikemmin kuin huojennus, ja
mitä suurempi tuo uusi valta on, jonka he loivat, sitä paremmin he
luulevat kostaneensa Mutta kaikkia, jotka kokoontuneista olivat arvossa
pidettyjä, ajattelevia tai mahtimiehiä, miellytti tuo kohtuus, jonka
he huomasivat poistavan vaarat, jotka uhkasivat Roomaa sekä keisarin
että paavin puolelta. Ja heidän ihastuksensa yhä lisääntyi, kun Rienzi,
äänettömyyden päästyä valtaan, jatkoi: "Ja koska olemme yhdessä
työskennelleet saman asian hyväksi, niin samat kunnianosotukset,
joilla minua palkitaan, tulkoot myöskin paavin vikaarin Raimondin,
Orvieton piispan osaksi. Muistakaa että sekä kirkko että valtio ovat
kansan oikeat hallitsijat, koska ne ovat sen hyväntekijät. -- Kauan
eläköön paavin ensimmäinen vikaari, mikä milloinkaan on ollut valtion
vapauttajia!"
Olkoon Rienzin kohtuullisuuden vaikuttanut hänen pelkkä
isänmaallisuutensa tai ei, varmaa on, että hänen älynsä oli ainakin
yhtä suuri kuin hänen hyveensä, eikä mikään kentiesi olisi lujemmin
vahvistanut vallankumousta, kuin vikaarin, paavillisen vallan edustajan
liittyminen siihen: se sai kerrassaan vahvistuksen itse paavilta, joka
siten joutui vastuunalaiseksi vallankumouksesta, saamatta yksinoikeutta
valtion hallintoon.
Kansan tervehtiessä Rienzin esitystä, kun sen huudot vielä täyttivät
ilman, kun Raimond, hieman hämmästyneenä, koetti merkeillä ja eleillä
osottaa sekä kiitollisuuttaan että mitättömyyttään, niin vastavalittu
tribuuni, katsellessaan ympärilleen, huomasi useita, jotka siihen
saakka olivat vaan uteliaisuudesta saapuvilla, ja jotka heidän säätynsä
ja arvonsa takia oli suotavaa voittaa puolelleen yleisen innostuksen
ensi puuskassa. Kun sitten Raimond oli lausunut muutamia kauniita
lauseita -- joissa ihastus tuosta tarjotusta kunniasta oli omituisena
vastakohtana hänen hämmästyneelle mielelleen olla sekottamatta
itseänsä tai paavia mihinkään kiusallisiin mahdollisuuksiin, -- Rienzi
viittasi kahdelle takana seisovalle kuuluttajalle, joista toinen astui
esiin ja julisti -- "että koska oli toivottavaa, että kaikki, jotka
siihen saakka olivat olleet puolueettomia, nyt tunnustaisivat itsensä
joko ystäviksi tahi vihollisiksi, niin heitä pyydetään vannomaan
kuuliaisuutta laeille ja tunnustamaan buono stato."
Niin suuri oli yleinen innostus, ja niin suuresti se oli
Rienzin puheista lisääntynyt ja jalostunut, että se tarttui
välinpitämättömimpiinkin; eikä kukaan tahtonut näyttää toisista
poikkeavalta, joten puolueettomimmat, jotka tiesivät että heitä enimmän
silmällä pidettiin, olivat kiihkeämpiä alistumaan buono statoon.
Ensimmäinen, joka astui lavan luokse valaa tekemään, oli signor di
Raselli, Ninan isä. Toiset aateliset seurasivat hänen esimerkkiään.
Paavin vikaarin läsnäolo vaikutti ylimyksiin, kansan pelko taivutti
itsekkäät, rohkaisevat huudot ja onnittelut kiihottivat turhamaisia.
Adrianin ja Rienzin välinen tila tyhjeni. Nuori ylimys tunsi yhtäkkiä
että tribuunin silmät kohtasivat hänet, hän tunsi että nuot silmät
tutkistelivat ja kutsuivat häntä -- hän punastui -- hän hengästyi.
Rienzin ylevä vaatimattomuus liikutti hänen sydäntänsä -- melu --
loisto -- yleinen innostus hämmensivät -- huumasivat hänet. -- Hän
kohotti silmänsä ja näki edessään tribuunin sisaren -- rakkautensa
immen! Hän epäröitsi -- pysyi liikahtamatta, kunnes Raimond
huomatessaan hänet ja totellen Rienzin kuiskausta, kekseliäästi huusi:
-- "Tilaa herra Adrian di Castellolle, eläköön Colonna! eläköön
Colonna!" Paluu oli tukittu. Koneentapaisesti, ikäänkuin unessa, Adrian
astui lavalle: ja tribuunin voittoriemun täydentämiseksi auringon
viimeiset säteet näkivät Colonnain kukan -- parhaimman ja uljaimman
Rooman ylimyksistä -- tunnustavan hänen arvonsa ja alistuvan hänen
lakeihinsa.