Näin unessa kerran
ma Aarian maan,
näin Auringon-Herran
ma hehkuaan,
elonlahjojaan käsin tuhlailevin
jakavan yli seudun, mi sittemmin
katos suitsuviin kuiluihin.
Ma heelmäpuulehtoja rannoilla näin
vesireittien valtavain, kimmeltäväin,
näin viinitarhoja, kirsikkoja
liki virtaa, mi vierivi laaksossa,
näin vehnän villinä kantavan viljaa
sydänmaalla, mi yksin uinuvi hiljaa,
humalan näin kiertävän, luikertavan
läpi korpien hongasta honkahan.
Ja viljavat aumat
on vierillä veen,
siell' laitumill' laumat
käy paimenineen,
alas ehtoisin kaste kun pisaroi,
vajan viereen vaimot ja neidot toi
pytyt, joita vartoo maito ja voi.
Mies voimakas, nainen hento on,
ja nuoriso notkea karkelohon,
väki alaston, ylpeä taipuakseen,
ylen puhdas pukujen porttouteen,
mut tyttöjen joukossa joskus jos kohtaa
monikirjavan vaatteen, mi lanteilla hohtaa,
se siihen on joutunut tehdäkseen
tytön armaammaksi vain armaalleen.
Joen vuolahan pauhu
ei kuulu, ei näy,
miss' ilmoihin sauhu
lähitöllien käy,
siell' leikkiä lyö kera pienimpäin
hymyhuulisten, itkeväin, lyllertäväin,
suku harmentunut, iäkkäin.
Mut huipulla kukkulain kimmeltäväin
koti kuninkaan nousevi päivää päin,
ylt'ympäri kuilut miss' syöksyvät,
sydänkesällä kansan on käräjät,
ja kuningas lausuvi tuomioita,
hän auringon kanssa aattelee noita,
jumaltiedot hän tietää auringon,
mitä syntynyt, syntyy ja syntyvä on.