Selvästi nään,
kaikk' ohi on.
Huipuilta, kattamilta jään,
käyn kuiluun, mi on pohjaton.
Selvästi aivan erotan
ma kohinan
kuohuisen kosken vaahtopään,
min syöksyn laineisiin.
Ruumiini valko-aineisiin
siis sulje, koski, seppelöi
kiireeni valkovaahto-vöin,
ja alas minut vajota,
ja ylös heitä.
Ruumiini polo hajota,
lyö paasiin kallioiden rivin,
ja sitten peitä,
korista jalokivin.
Ja kutsu sitten kohisten
puolelta idän ilmojen
vieraiksi linnut, korpit, kotka,
kaikk', kaikki, jotka
pitoja suinkin rakastaa,
he kemut saa --
näin paras on.