Reseedat tuoksuvaiset pöytään kanna,
ja syksyn viime kukka punainen,
mun rakkaudesta vielä haastaa anna
kuin kerran aikaan menneen keväimen.
Puristaa kättäsi suo minun salaa,
jos joku näkisikin, säiky en.
Suo mulle katse, joka hehkuu, palaa
kuin kerran aikaan menneen keväimen.
Nyt haudat hehkuu kukin loistavaisin,
yks päivä vuodessa on kuolleiden:
käy luokseni, sun että omistaisin
kuin kerran aikaan menneen keväimen.