Jos olette lukeneet erään paksun, lukuisilla kuvilla kaunistetun
kirjan, jonka nimi on "Herra Kenonen. Hänen elämänsä ja mielipiteensä",
niin olette jo saaneet jonkinlaisen, vaikka tosin yksipuolisen kuvan
meidän henkevän perheemme toimeliaasta elämästä. Mainitun kirjan on
-- nähtävästi isäukkomme viittausten mukaan -- kirjoittanut herra
Tiitus, mutta kaikesta näkyy, että herra Tiitus on ollut vain suuna,
isäukon ollessa säkkinä, ja kun on ollut sellainen säkki, niin ei
voinut muuta odottaakaan kuin että kirjassa puhuttaisiin melkein
yksinomaan vain isästä ja hänen urotöistään. Isäukko on liikemies
selkänikamiaan myöten, ja on aina osannut tehdä reklaamia itsestään.
Meistä pojistaan on hän antanut kirjassaan puhua vain ohimennen ja
silloinkin tavallisesti ylimielisessä äänilajissa, ja muutenkin on
koko kirja niin täynnä ukkoa itseään, että muiden on vaikea päästä
siinä kääntymäänkään. Tuntuu melkein siltä kuin olisi isäukko pelännyt
poikiensa loiston himmentävän hänen oman valonsa ja koettanut siitä
syystä tunkea meidät niin syrjään kuin mahdollista.
Kirjan ilmestymisen jälkeen oli isä olevinaan vihainen sen
kirjoittajalle ja väitti kirjoittajan tahtoneen luoda hänestä
irvikuvan, lisäämällä hänen luonteeseensa naurettavia piirteitä,
mutta itse asiassa oli ukko niin, ylpeä ja mielissään kirjasta,
että tuskin malttoi pysyä kengissään. Hän osti meille jokaiselle
oman kirjamme ja oli hyvin tyytyväinen, milloin näki meidän sitä
lukevan tai olevan lukevinamme, mutta jos hän huomasi, ettemme olleet
päiväkausiin sitä avanneetkaan, alkoi hän haukkua meitä ja sanoi,
että me tuhlaamme kaiken aikamme turhuuteen ja koirankonsteihin,
emmekä välitä henkemme jalostamisesta ja kehittämisestä enempää kuin
pitkäkärsäinen maatiaissika kolmannen asteen trikolometriasta. Me
kysyimme, mitä kolmannen asteen trikolometria on, mutta silloin tuli
isä kärttyisäksi käskien meidän pitää suumme kiinni. Isä höystää hyvin
mielellään puhettaan vieraskielisillä ja tieteellisillä sanoilla ja
puhelee niin oppineesti kuin yliopiston professori taikka apteekkarin
juoksupoika, mutta jos me häneltä kysymme, mitä sanat merkitsevät, niin
alkaa hän haukkua meitä taikka sanoo, ettei niille ole vielä keksitty
suomenkielisiä vastineita.
Kun isäukon elämäkerta oli ilmestynyt, olivat kaikki tuttavat pojat
sitä mieltä, että meille oli siinä tehty vääryyttä, ja lopuksi oli
minun pakko nuorempien veljieni ja muiden poikain painostuksesta lähteä
pyytämään sen kirjoittajalta, että hän kirjoittaisi edes pienenkin
kirjan meidän poikien elämästä.
Kun minä soitin kirjailijan ovelle, niin tuli hän itse avaamaan ja
oli vihaisen näköinen ja pisti 50 pennin rahan kouraani ja kysyi,
luulinko minä häntä pankkiiriksi, kun juoksen joka tunnin päästä
kerjäämässä hänen ovellaan. Minä sanoin silloin, että minähän olen
Kenosen Napoleon, jolloin kirjailija kysyi, kuinka isä jaksaa, ja käski
minun käydä sisään ja kuivata huolellisesti jalkani oven edessä olevaan
mattoon.
Puhuttuani asiani katsoi kirjailija minuun vähän pitkään ja ikäänkuin
ihmeissään, ja minä aloin jo pelätä, että hän vaatisi minulta takaisin
sen 50 pennisen ja ajaisi minut ulos. Mutta sitten hän sanoi, että
ajatus ei kyllä ehkä olisi hullumpi, mutta ettei hänellä nyt missään
tapauksessa ole ainakaan kahteen vuoteen aikaa ryhtyä sellaista kirjaa
kirjoittamaan. Minä huomautin, että me kasvamme kahdessa vuodessa
melkein aikamiehiksi, ainakin me vanhemmat pojat, ja kirjailija
kysyi silloin, kuinka vanha minä sitten olen. Vastasin olevani jo
neljäntoista vanha, ja sitten nousi kirjailija ja sytytti savukkeen,
huomaamatta kuitenkaan tarjota minulle, ja alkoi kävellä pitkin askelin
edestakaisin huoneessa, katsahtaen silloin tällöin tutkivan näköisesti
minuun, niin että aloin jo melkein tuntea oloni tukalaksi.
Sitten hän äkkiä pysähtyi eteeni ja kehoitti minua itseäni
kirjoittamaan kirjan meidän elämästämme. Varmaankin arvasi hän samalla
ajatukseni, koska lisäsi, että oikeinkirjoitustaitoni mahdollisesti
olisi niin ja näin, mutta että hän korjaisi kyllä pahimmat
oikokirjoitusvirheet ja koettaisi saada kirjalle kustantajan.
Minä lupasin yrittää, ja tässä on nyt sen kirjan ensimmäinen osa.
Siitä on minulle ollut hirveän paljon työtä ja vaivaa, ja se on
ollut tehtävä salassa isäukolta, jolle tämä kirja tulee täydellisenä
yllätyksenä. Olisi hauskaa nähdä isäukon naamaa, kun hän älyää tämän
kirjan kirjakaupan ikkunassa. Jos siinä saisi hänestä näpätyksi
silmänräpäysvalokuvan, niin minä luulisin sen postikortin tekevän hyvin
kauppansa.
Kunnioittaen:
Napoleon Bonaparte Kenonen.
I
Eräänä päivänä tuli isäukko kaupungilta kotiin niin juhlallisen
näköisenä kuin olisi hän ollut jättämässä konkurssianomuksensa.
Sitten hän avasi sanaisen arkun ja sanoi, että häntä oli pyydetty
puhujaksi Katinhännän valistusseuran iltamaan kahden viikon perästä.
-- Et suinkaan sinä vain lupautunut? kysyi äiti levottomana.
-- Häh? kysyi isä. -- Luuletko, etten minä osaa puhua? Luuletko sinä,
että puhuminen on niin suuri konsti? Papukaijakin osaa puhua.
-- Mitä sinä sitten aiot puhua? Halkokaupoistasi vai? kysyi äiti.
Isä punastui tukanrajaansa myöten, näytti pureskelevan jotain ja
vastasi sitten:
-- Mitäs pahaa siinä olisi? Mutta osaan minä puhua muustakin. En minä
niin pölhö ole kuin sinä luulet. Minusta olisi voinut tulla hyväkin
puhuja, jos olisin sille alalle antautunut, sillä minä luulen, että
minulla on luontaisia taipumuksia, samoinkuin sillä Sikasen akalla
minun kotikylässäni nuoruuteni päivinä. Se oli semmoinen akka puhumaan,
etten minä ole moista sittemmin kuullut, vaikka olen Helsingissä jos
muuallakin kuullut hyvinkin eteviä ja kuuluisia puhujia. Se akka --
se oli muuten vain semmoinen tavallinen mökkiläisen akka, eikä edes
lihavakaan -- ei muuta tehnyt kuin kävi kyliä, joi kahvia ja puhui.
Ja vaikka se puhui viisi sanaa samassa ajassa kuin muut kaksi, ei
se sittenkään koskaan kunnolla loppuun päässyt. Kuollessakin siltä
jäi sana kesken. Kahdesti se yritti saada sen sanotuksi, mutta liekö
sattunut joku pitempi ja monironkelisempi sana, kun ei jaksanut loppuun
asti sitä viedä. Jos se akka olisi elänyt tähän aikaan ja tullut
valituksi eduskuntaan, niin olisi siitä vissiin tehty viikon perästä
ministeri, jotta muutkin olisivat saaneet eduskunnassa suun vuoroa.
Minä en ole ruvennut puhumista harjoittelemaan siitä syystä, ettei se
oikein kannata elinkeinona. Mutta koska minulta on pyydetty puhetta
Katinhännän iltamaan, niin puhutaan sitten. Kyllähän aina puhua
voi, kun kerran on jotain muutakin päässä kuin hiukset ja hilsettä.
Juhlatoimikunta pyysi, että puhuisin vaikka itsestäni, mutta se on
minusta niin vastenmielistä. Jos puhuisi itsestään, niin joutuisi siinä
melkein väkisin kehumaan itseään, ja omalla kiitoksella on minusta aina
ollut vähän semmoinen pahanhajuinen löyhkä. Tämän takia mieluummin
puhun yleisistä asioista, politiikasta ja sen semmoisesta, mistä
yleisölle tekee hyvää kuulla rehellisiä mielipiteitä semmoisen miehen
suusta, joka uskaltaa puhua suunsa puhtaaksi, vaikka se siinä sitten
repeäisikin.
Isä hieroi nenäänsä ja lisäsi:
-- Luultavasti minä annan myöntävän vastauksen.
Ja myöntävän vastauksen hän antoikin.
-- Napoleon saa tulla mukaan, lisäsi hän. -- Minä teen puheen
pidettyäni suuren kesämatkani, ja pojalle tekee hyvää tutustua
isänmaansa luontoon sekä elinkeinoihin.
Luulen, ettei isä olisi ottanut minua mukaan maksustakaan, jos hän
olisi etukäteen ollut selvillä matkan vaiheista ja minun heräävistä
kirjallisista harrastuksistani.