1
On raskas päivä päättynyt,
se tuskaa täynnä lähti.
Tuoll' yli kattoin palaa nyt
jo tyyni iltatähti.
Tuoll' illan lepoon vavahtain
jo vaipui kadut, puistot.
Oi tule, armas, otsaltain
pois pyyhi päivän muistot!
Kuin päivän piina sielussain
niin syvät juuret saikaan?
Vie minut iltaan, armahain,
vie minut unen aikaan!
Mun teki päivä vangikseen,
sen vaivat sielu toistaa.
Vie minut, armas, vapauteen!
Jo iltatähti loistaa.
2
Sun tuskin huomasin ma siihen aikaan --
niin sokeaksi kevät tehdä voi.
Kuin läheiseksi sinun sielus saikaan,
kun syksyn sävel ympärillä soi!
Ei ollut silmääs varten päivän kilo,
ei kevään kentät varten astuntaas.
Sun arat kätes kankeiks teki ilo
ja suru teki pehmehiks ne taas.
Ja keväiden ja ilon kuoloon käyden
sa lohdun kalkin kannoit esiin vain,
kuin sielun lääkkeen, unhoitusta täyden,
kuin vilvoittavan tuoksun resedain.
3
Ol' aamuyö, kun kerran matkallain
ma sattumalta kotitaloon sain.
Kaikk' oli pihamaalla ennallaan,
kaikk' oli kivet, polut paikoillaan.
Ja yli nukkuvien kenttien
viel' lepäs huntu öisen auteren.
Ol' liki käynyt uhka hallayön --
se sentään säästi veljieni työn.
Kaikk' kiilsi koissa aamun nousevan
kuin uni onnellisen nukkujan.
Ei vielä valveill' ollut yksikään,
viel' oli tuskin haavat hereillään.
Vain tuuliviirin, vanhan tuttavan,
näin yhä paikallansa valvovan.
Ja tallin puolelta ma kuulin vaan
kun tömisteli varsat jalkojaan.
Niin oli kaikki ihmeen onnellista,
niin rauhaisaa, niin tyyntä, turvallista.
Ma seisoin yössä, katsoin, kuuntelin:
tää kuului kerran kaikki mullekin.
Niin lauloi kukko. Ah, en tiedä kuin
ma niinkuin valehesta vavahduin,
ma seisoin, itkin, käännyin takaisin.
Ma itsessäni tunsin -- Pietarin.
4
Se siemen, jonka kerran sydämehen
on suru syksyn aikaan kylvänyt,
ei kuole kylmyyteen ja pakkasehen.
Ruis-oraan tavoin kerran keväimehen
se nousee, kun on hanki häipynyt.
Ah, syksy, sydämien toukomies,
Syyskylvön yksin kypsyväksi ties!
5
Te maaliskuiset aamuyöt,
kun kevät saapuu salaa,
kun punertavat metsäin vyöt
jo hohtain lumet palaa!
Jo käenpiika kuulunut
on yli metsäin piirin
ja ojain luona nostanut
on paju kevään viirin.
Ja nietokset jo painuvat.
Käy talvi pakosalle,
kun kevään jäiset valtikat
ne kasvaa räystään alle.
Oon sokeaks sua katsellut,
sa maaliskuinen hanki.
Oi käteni, te sidotut!
Oi sydän, kevään vanki!
6
Sun kevätkylmillä ma kohtasin
mun nuoruuteni keväimessä kerta,
kun omaa viluani värjötin --
sa olit samaa värisevää verta.
Ja lämpöä sun anoi sydämes
ja onnen puoleen pelokkaan ja vakaan
sa kylmyydestä käänsit katsehes --
ja mull' ei ollut antaa kumpaistakaan.
Sun tietäs maailmalla tunne en
ja oudot ovat sulle minun tieni.
Sa seuralainen kevätkylmien,
sua usein muistan, sisilisko pieni!
7
Olit tuskasta väristen herännyt, syön.
Sinikellot soittivat halki yön:
Tänä yönä kuolema maita käy,
ei missään pelastusta näy.
Ja ne soittivat suuressa hädässään:
me emme nää huomenta yksikään!
Ulos keskelle ketojen kiiruhdin:
näin hallan työn jo valmihin.
Ah, tiesinhän: kesät katoo pois,
mut näin varhain, näin varhain en uskonut ois!
Vaan sen jälkeen niin usein oot kuullut sa, syön
sinikellojen soittavan halki yön!
8
Sa outo kauhu, kusta
mun luoksein tulitkin,
yön hämähäkki musta,
kun unta odotin!
Sun seittis seiniin kulkee
ja lakeen, lattiaan,
se minut ottaa, sulkee
ja pitää vallassaan.
Ja langat kiristäytyy
ja sitoo sydämen.
Sen silti lyödä täytyy,
yön tunnit laskien.
9
Arnon aallot ovat nukkuneet,
hiljallensa mereen virtaa veet
laakson läpi hopeisena vyönä.
Syttyy taivas suven tähtihin
yli Botticellin kaupungin
tuoksun täyttämänä kesäyönä.
Vanha silta veteen kuvastuu,
mestarinsa aikaa uneksuu
hämyisessä yössä yksinänsä.
Joku koskee kieliin mandolan,
uskoo yölle, muilta salaaman
surun, säveliksi itkemänsä.
Aika iäisellä matkallaan
pysähtynyt tääll' on kulussaan --
mit' on täällä elää, mitä kuolla?
Ammoin kuollehitten unelmat
syönten keväimessä kukkivat,
niinkuin kukat ruusutarhan tuolla.
Vanhat säkeet soivat mielehen,
surukin saa onnen hohtehen
tuoksunkylläisenä kesäyönä.
Arnon aallot ovat nukkuneet,
hiljallensa unhoon virtaa veet,
meren helmaan hopeisena vyönä.
10
Ystävien piiri pienentyy --
kenen syy, kenen syy?
Kaikki tylyt sanat haavoittaa,
kaikki hyvät suruiseksi saa.
Kukkii onni unelmissa vain.
Kiitos kaikesta, min sain.
Niinkuin kotihini kulkisin
loittonen ma tyynin askelin,
yksinäiseen majaan matkaten.
Ihminen, ihminen!
11
Sa mykkä matkalainen maan,
sua tunnettu ei milloinkaan.
Kuin varjo kesken varjojen
pois liu'ut yöhön, unehen.
Ei hiekkaan jää sun jälkeäs,
ei ilmaan ääntä äänestäs.
Ken uskoikaan sun eläneen,
ken toivoneen, ken kärsineen,
kun kerran hautas tasataan,
sa mykkä matkalainen maan?