»Sa David, korkealle
sun nimes nostettiin!
Ken vaipuu miekkas alle,
ken harppus helkkymiin!
Mik' enää määrä mainen
sun silmääs sarastaa?
Kaikk' aarteet, ihanainen,
sun etees aukeaa!»
Ja kansa, silmät veessä,
huus Davidille näin,
kun Israelin eessä
hän seisoi seppelpäin
kuin kevään ikitaika,
kuin nuori viinipuu,
kun viel' on unten aika,
kun viel' on kevään kuu.
Näin kaikki kunniata
soi nuoren valtiaan.
Mut voiton hekkumata
hän tuskin tunsikaan.
Kuin unen varjon tumman
toi aatos otsalleen,
kuin arvoituksen kumman
hän näytti ratkaisseen:
»Ah, ylin kaipuu mulla
on itse kumartaa,
on itse lyödyks tulla:
ma vuotan voittajaa.
Jos miekoin, harpun kielin
jo huomen hänet tois --
ah, hälle, hälle mielin
ma antaa kaikki pois!»