On kaikunut käsky kapteenin:
»Alas naiset ja lapset venheihin!»
Joka gentleman, joka Brittein mies
hän tehtävänsä ties.
Hätämerkkien keskellä, ryskeen ja pauhun
ja lasten itkun ja naisten kauhun
myös mister Hartley hiljalleen
käy soittolavalle miehineen.
Ken on soittajaks luotu, hän soittakoon,
vaikk' allaan syvyydet auetkoon!
Niin tähtiä täynnä on Atlantin yö.
Ens tahdit mister Hartley lyö,
ja kuin nyyhkien kielistä viulujen
käy saatot sävelten.
Ikimennehet päivät ken mielehen johti?
Ne astuvat unhosta tähtiä kohti,
ne hiipii, ne marssii, ne karkeloi.
Koko elämän kuoro yössä soi.
Ja mister Hartley ihmeissään
hän katsoo, kuuntelee miehiään.
Niin aavistuksia täynnä on yö.
Yhä mister Hartley tahtia lyö.
Ilon, ikävän vuodet taistoineen
hän elää uudelleen. --
Ja mister Hartley hän riemuiten kuulee --
oman sydämensä hän laulavan luulee --
miten tänä yönä viulut soi,
miten unet ja muistot kukkuroi:
hän on ehtinyt määrään elämän,
hän on taideniekka, mestari, hän!
Taas johtajanpuikkonsa nostaissaan
hän keksiikin Kuoleman rinnallaan.
Sen on silmissä hymyä hyytävää.
Sydän Hartleyn sytkähtää.
Mut ei pyydä hän henkeään kerjätä, ostaa,
hän Kuoleman valtikan tempaa, nostaa:
tänä yönä hän, Hartley, johdattaa!
Soi kielistä »Lähemmäs Jumalaa...»
Niin odotuksen-tyyni on yö.
Yli laivan aallot yhteen lyö.
»HILJAINEN AMIRAALI»
Niin seuras ilta päivää Tshusiman.
Ja verta juonut meri tyynnytteli
jo aaltojansa eessä voittajan.
Hän laivasillalla vaan viipyeli
ja tuskin mikään kasvoillansa eli.
Kun arpaa Euroopan ja Aasian
hän äsken käsissänsä punniskeli,
hän samanlaisna nähtiin seisovan.
Kun viimein voiton päivä iltaan ehti
ja verkkaan kääntyi historian lehti,
hän oli hiljaisista hiljaisin.
Vain silmissänsä, kylmissä kuin teräs,
kuin varkain jotain välähti ja heräs:
Mars, sodan tähti, yli Nipponin!